Tänään aamulla tehdyn testin mukaan en ole paksuna... Olen vain paksu...

Tein cb:n raskaustestin ja oli ihan puhdas nega... tein samalla myös uuden ovistestin eikä viiva ollut lähellekään niin tumma kuin oli eilinen... Eli kesäloma alkaa... lopettanen syömisen ja rupean reenaamaan sitä vatsalihaspatteristoa kuntoon...

Kyllä vain... Mulla ei tunnetustikaan ole niitä paksuustestejä aina kaapissa... Ovulaatio testejä oli nyt taasen kahtakin mallia. Toinen antoi aikaste lupaavan merkin... CB:n digi ei vielä hymähtänyt...

Nyt siis on perjantai ja siirto tehtiin maanantaina... Eli maanantaina on veritestipäivä...

Tässä tämän päivän tulos cittarin ovistestillä!!!


Olen ennenkin harhautunut tekemään ovistestiä r-testinä... Olen ennenkin saanut "kunnon viivan" mutta enpä ole ennen saanut mitään näin tummaa!

Panokset kovenee....

Olishan tuo nyt aika kova juttu!!! Oikeesti!!

Ihan vaan omaksi muistutukseksi kerron että siirrosta 8 päivää ja maha kramppaa... Ihan jykevät mensukrampit meneillään vaikka ei vielä todellakaan voi alkaa ja on lugesteronitkin käytössä... Eli kidutus jatkukoot... perjantaina meinaan testata ekan kerran... maanantaina veritesti

En varmaan pysty avaamaan koko ajatusketjuani tähän kovin loogisesti, mutta telkkarihaastattelua tuossa katselin ja sain kiinni vanhasta ajatuksesta joka on aina ajoittain pyörinyt päässä. Jos nyt olisinkin mummo kiikkustuolissa ja elämääni katselisin taaksepäin, niin minulla olisi varmasti paljon hyviäkin sattumuksia kerrottavana... Siis tästä hetkestä sinne mummoikään asti. Ihan 100 varmasti tässä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyviä ja todella hyviä asioita. (toki ihan taatusti myös pahoja ja vielä pahempia)

Tyhmä negatiivinen minäni odottaa vaan niitä pahoja sattuvaksi. Ne kun on niin paljon helpommin listattavissa mitä pahaa voi tapahtua. Sen sijaan en osaa yhtään miettiä mikä olisi se hyvä asia mitä voisi tapahtua vaikka niitä olisi paljon enemmän ja monitahoisemmin olemassa.

Ehkä se hyvän tunnistaminenkin on hankalampaa koska yleensä hyvät asiat tunnistaa tai pystyy toteamaan hyviksi vasta pidemmän ajan päästä itse taphtumasta. Huono on välitön... sen tietää yleensä heti että ketuiks mennään.

Miten sitten asennoitua odottamaan hyvää? Onko se itsekästä ja jopa haihattelua ajatella, että pian minulle tapahtuu jotain hyvää... Odotan sitä innolla... Koskakohan se tapahtuu... Tapahtuuko se hyvä vain minulle? Onko se jotain niin hyvää että muut ovat sitten kateellisia ja joudun häpeämään hyvääni? Huonoa kun tapahtuu niin ei siinä ole mitään tunnontuskia... Tänne vaan paskaa niskaan... kyllä minä kannan...

Osaanko ottaa edes hyvää vastaan? Niinkuin pohdin, että en edes tunnista hyvää asiaa kun se tulee vastaan, niin miten otan hyvää vastaan kun sellaista elämä tarjoaa?? Onko tämä nyt sitä hetkessä elämisen taidon puutetta??

Ei ole helppoa negatiivisen ihmisen positiivistua tai -tiivistyä... Viimeaikoina (muutaman vuoden sisällä) on tapahtunut kyllä jonkun verran hyviäkin asioita. Ne on olleet aika pieniä juttuja, mutta sentään jotain niin pysyy nuppi ehkä kasassa... Huonoja uutisia ja sattumuksia on valitettavasti tullut jonkun verran ehkä enemmän, mutta nekin on olleet isossa mittakaavassa kuitenkin melko pieniä.

Sääli tässä on se, että viimeaikoina on tullut itkettyä litratolkulla... Töissä on ollut ongelmia eikä tämä lapsettomuusprojektikaan ole minua helpolla päästänyt. Kotosallakin kytee... Nyt olen sentään päässyt akupunktioon ja siellä myös keskustelua, joten se autaa hiukan päästämään paineita. Jostain syystä olen myös saanut vähennettyä sitä jatkuvaa paineentunnetta ja kasaantuvaa stressiä päästäni. Pystyn nyt taas hiukan rentoutumaan välissä... En tiedä johtuuko oikeesti niistä piikeistä tai mistä. Olen tyytyväinen ja jatkan piikkileikkejä mieluusti.

Toivo paremmasta kytee... se on pieni sirkkalehdille ehtinyt versonalku. Lomaan on aikaa enää pari viikkoa joten pääsen rentoutumaan... Hoitotauko alkaa viikon päästä... Toki tässä tulee romahdus ennen sitä... melko paha romahdus jos oikein arvaan mutta kuitenkin...

TSEMPPIÄ jos joku tänne asti luki!! :)

Se on nyt tehty... Maanantaina 30.4 on siirretty kaksin kappalein alkiota. Toinen oli jo ehtinyt uudelleen jakautumaan vaikka oli pakkasesta vasta pari tunti aiemmin nypätty.

Tämän jälkeen päästään kesätauolle, jos ei tärppää... Jos ei tärppää niin elo-syyskuussa alkaa seuraava hoitokierto... Jotenkin kovin iloinen olo. Pääsen vihdoin pois tästä jatkuvasta stressaavasta siirron odottelusta. Nyt on pakkanen tyhjä ja kesä voi alkaa...

Onnistuminen?? Miten se olis mahdollista?? En osaa edes ajatella, että onnistuisi... Tavallaan tässä on jännä twisti nyt, sillä olen aina pienestä pitäen ollut viehättynyt kaksosista. Olen monesti unelmoinut juurikin kaksosista, mutta nyt olis sellaset mahdollista saadakin :D (joskin onhan se ollut mahdollista jo viime passissakin kun se luomukiertoon tehtiin...) Nyt on periaatteessa mahdollista jopa kolmoset.

Lääkäri vaan totesi että olet niin pitkä ja terve nuori joten ei kaksosraskaus ole niin suuri riski. Laitetaanko kaksi...? Sanoin että anna palaa vaan... ei tunnu missään...

Joku outo homma on ollut nyt meneillään taas kropassa... Viimekierto joka oli siis hormoniton eikä tehty siirtoakaan, niin alkoi todella vahva tuhruvuoto ovulaatiopäivänä ja toki tyrehtyi kun aloin laittamaan lugeja (jotta sain seuraavan kierron ajoitettua pois viikonlopusta) No nyt sitten olin jo unohtanut koko hommelin kun sitten tänään alko taas ruske tuhru. Nyt kyllä tuhru on ihan vaan ruskea vivahde... Viimekierrossa oli ihan mustanruskeaa selkeesti veristä tavaraa... Jotenkin ei usko riitä että ne pari palluraa jotka on sinne tungettu, että ne muka pysyis siellä eikä vuotais noiden jutskien mukana sieltä ulos?? Ihan varmana ne sieltä pullahtaa ulos jo ekalla vessareissulla tai automatkalla (siis mun ajatuksissani)

Tiedä sitä sitten... pidetään peukkuja taasen kovasti josko nyt sitten kävis tärppi ja kuuluisin siihen 50% porukkaan jotka paksuuntuu ensimmäisellä ivf kierroksella... Nyt todella tulis jo tarpeeseen!!!

Jännittää... Koska se ovulaati nyt sitten tulee... Luultavasti siirto on päivää ennen tai jälkeen vapun. Siirretäänkö yksi vai kaksi on hyvä kysymys... Selviääkö yksi vai kaksi sulatuksesta?? Kenties ei yhtään....

Se on kuitenkin melko varmaa että kesätauko alkaa ihan juurikin kohta!!! Syksyllä alkaa seuraava ivf hoitokierros... Mahdollisen koiranpennun syntymään lienee aikaa noin 3 viikkoa... eli samaan aikaan tulee pennusta tieto kun tulee negastakin... Jos pentuakaan ei tule ja nega piirtyy testiin niin saatan olla enemmän kuin hajalla... Ehkä jopa rikki....

Eilen minulla oli todella vahva usko siihen että tulemme onnistumaan JOSKUS tässä projektissa. En teidä miksi mutta kai minut on aivopesty sillä että me ollaan vielä niin nuoria.... Meillä on kaksi kokonaista ivf hoitoa jäljellä julkisella... ei tässä liene hätiä mitiä??

Nyt vaan peukut pystyyn että vappuna... hääpäivän kunniaksi on jotain hyvääkin välillä tiedossa... Meillähän tulee hääpäivän kunniaksi myös tämä 3v lapsettomuutta täyteen.... ( oikeesti se on tullut jo, mutta ns. yrittäminen virallisesti aloitettiin hääyönä) Että näin mukava muistomerkkipaalu on tämä hääpäivä... On oikeen sormukseen kirjoitettu milloin on helvetti alkanut jos vaikka joskus alkaa mietityttämään minä vuonna se olikaan.....

Tuossa tulee päivän aikana aina miljoona asiaa mieleen mitä pyörittää ja mitä pitäisi saada kirjoitettua... Sitten ne vaan unohtuu ja aina kun on blogin ääressä niin on vaikeeta aloittaa se pohdinnan purkaminen tekstin muotoon.

Nyt on aiheena taas jälleen kerran omat reaktiot

Olen tässä jo pidempään miettinyt miltä tuntuisi pitää ihan pientä vauvaa sylissä. Nyt kun on tämä katkeroituminen päässyt vähän turhan hyvin vauhtiin ja olen ihan sekaisin jos joku kertoo olevansa raskaana. Pelkään että lähipiiristä joku täräyttää uutisen jossain julkisella paikalla ja saan jonkun jäätävän reaktion. Nyt olen jo oppinut, että en pysty enää hillitsemään itseäni vaikka kuinka yritän. Jos tieto raskaudesta tulee sopivasti ja sopivaan aikaan niin pystyn sen nielemään. Voi mennä pari iltaa itkeskellessä vähäsen mutta pääsen siitä yli ja pystyn tapaamaan raskaana olevia yms. (tietysti tämän raskaana olevan pitää olla myös fiksusti ja tahdikkaasti käyttäytyvä. En minäkään ihan kaikkeen veny)

No vauvan tapaamiseen. Minä kun en ole mikään vauvaihminen... Ja tässä projektissahan on se sinappituubi tavoitteena. Olen miettinyt mitä reaktioita tuollainen parin viikon ikäinen sitten saa aikaan. Kävin jopa ajatusleikkiä, josko joku minun antaisi hoitaa ja pidellä vaikka pari tuntiakin moista kääröä, niin saisinko jotenkin näitä katkeroitumislukkoja johonkin suuntaan tönittyä...?

Eilen sitten tuli tilanne jossa tällainen pieni toppapukuinen tyyppi pärähti parkumaan ja vain minun kädet oli vapaana. Hah... haistoin tilaisuuden ihmiskokeeseen (kaksi paikallaollutta naispuoleista tiesi lapsettomuudesta ja molemmat tietää tasan mitä "oireita" se aiheuttaa, eli ei olis ollu hätä vaikka olis joku hermoromahdus itseltä tullu) Kaappasin käärön ja kuorin sen toppavaatteista. Nou broblem... Pitelin ihan pitkän tovin ja sain rauhoittumaan hyvin... ei onkelmaa... Ei minkäänmoista tunnetta... Ei pienintäkään värähdystä missään!! (ei sinänsä.. ei oo ollu ennenkään) Mutta ei vieläkään mitään!!  Olen siis toistaiseksi vieläkin immuuni vauvoille... ja vauvamahoille...

Ainut kryptoniitti on mulle vauvauutiset ja niiden tulevien vanhempien ilo ja onni... Se on mulle se pahin...

Toki täytyy myöntää että vauvan katsominen oli yhtä varovaista kun verenluovutuksessa kanyylin vilkaiseminen. Katson vaan sivulimällä äkkiä... "huh... selvisin" Auttoi myös tietysti aisaan se että vauva haisi oksennukselta, ja se on yks maailmankaikkeuden kamalimpia hajuja se buglihaju... Olenpa kuitenkin onnellinen tietäessäni että ei ainakaan vielä ole niin pahaa ongelmaa... Varmaan eri aikaan kierrossa voi olla eri reaktio...

Jäänen tutkailemaan tilannetta... Tapaan tätä perhettä luultavasti lähitulevaisuudessa viikon välein, joten kaikki kierron vaiheet tulee varmasti tutuksi... Jatkamme ihmiskokeita...

Tulipa taas tehtyä...

Eli pas nro2 meni ketuiksi tässä kierrossa väärän ajoituksen vuoksi ja nyt sitten luomukierto välissä. Otin lugesteronit käyttöön jotta päästään taatusti seuraavassa kierrossa siirtoon. Tietty toiveet nousee aina loppukiertoon ja vaikka on luomuilusta taas kyse niin silti se on pettymys... Ei paha mutta pettymys.

Tulin testanneeksi nyt myös digitaalista ovulaatiotestiä jotka tilattiin jostain netin halpismaailmasta. Ihan hienosti toimi tuollanen cb:n ovistesti missä on niitä vaihdettavia tikkuja. Eikä muuten tullu kalliiksi!!! Oliskohan jostain ebayn syövereistä löytyny. Toimivat kuten pitikin... (tai no en mä tietty tiedä näyttääkö ne se ovisplussan :D Kun en kerran hymynaamaa saanu) Tietysti samaan ketaan tein kyllä ihan oikeenkin raskaustestin joka oli sekin kyllä puhdasta negaa...

Nyt siis kalenteri kouraan ja laskemaan minä päivänä luget lopetan... :) Luultavasti tää kieroilu vaan kusee mua nilkkaan ja menee kuitennii viduiks...

Nyt on siis ovulaatio ollut ehkä perjantaina.... Hyödynnettyä tuli ihan luomuna... Tarkoitus oli ottaa vanhat kunnon luget käyttöön jotta ei osu toista kertaa enää ovis torstaille...

Eilen alkoi melko runsas tiputtelu.. (ennenkuulumatonta) Ihan tasaista ympäri vuorokauden tuntuu olevan. Ajattelin kuitenkin että aloitan ne luget ja tuuppasin ensmäsen eilen menemään. Nyt kirvelee, kihelmöi ja tekee kaikkee muutakin mahdollista ja mahdotonta tissit. Ihan siis järkyttävän vahvasti mäjähti luget kroppaan tai jotain muuta ihmeellistä. On ne ennenkin kihelmöiny mutta nyt on jo enempi niinku kirvelyä.

Saapa nyt sitten nähdä mitä hauskaa tää välikierto saa taas aikaseksi... Nyt on ainakin vinha aloitus "piinailulle"

Niin se vaan sitten kävi niinkuin pelkäsin... Ovulaatioplussa joka olisi jo itsessään kovin mieluisa monille tietysti, mutta minulla se nyt vaan taas osui väärään päivään. Eli ainut päivä kun julkisella menee pas pieleen on se että ovis osuu trostaille... Ja sehän osuu... Mites muutenkaan...

Toisin sanoen mä hommaan tähän kiertoon luget jotta saan siirrettyä mensuja niin että ne ei TAATUSTIKAAN osu ensikierrossa torstaihin. Taas saan kiittää omaa tyhmyyttäni kun en vaivautunut viimekierrossa sitä laskemaan. Olin idiootti... Olen jo kaks kertaa ryssiny siirron omalla tyhmyydelläni kun en oo viittiny laskeskella...

Olo on todella pettynyt... Harmittaa niin että ei silmät liiku... Eilen illalla itkeskelin itseni uneen vaan kun olen niin pettynyt elämääni... Ahdistaa kun olen jo päättänyt että menen jonnekin ammattiauttajan juttusille, mutta ei vaan oma uskallus riitä asian puheeksi ottamista... Pelkään romahtavani tosi pahasti kun avaan suuni asiasta.

Nyt on pakko myöntää että elämänilo alkaa kuukausi toisensa jälkeen kaikkoamaan. Olen kärttyisä paskamainen tiuskiva kasa. Itken kotona yksinäni. Toisinaan mietin pääsenkö edes töihin asti (olen ollut töissä kyllä päivittäin mutta uupumus alkaa olemaan sitä luokkaa että en ehkä pääse ihan oikeesti joku päivä enää liikenteeseen) Kamalinta on se millainen olen miehelleni... Hän toisaalta ei osaa ajatellakaan minkämoisesta henkisestä helvetistä mä yritän ylös päästä... tai yritän edes pitää pään veden pinnalla...

Mua ei ahdista se että minulla ei ole lasta, enkä tiedä ahdistaako edes se että en sitä koskaan saisi... Nyt minua ahdistaa tämä elämän seisominen paikallaan... Paska työ jossa hyvä palkka... siitä olis hyvä jäädä äippälomalle ja on jopa vakkaripaikka. Haluaisin kuitenkin johonkin parempaan, sosiaalisempaan työhön. Haaveilen tyhmänä eläinlääkiksestä, mutta toisaalta olen niin aloitekyvytön että en pääse lukemisessa eteenpäin... Enkä uskalla mennä kokeisiin...

Yritän kovasti kiinnittää huomioni tulevaan... Loppukesästä tulisi koiranpentu meille jos hyvä tuuri käy.... Kämppä on täynnä kukkaruukkuja ja pihasuunnitteluunkin yritän saada ajatuksia siirtymään... Toisinaan se jopa onnistuu... Eilen yritin käydä shoppailemassa... Paino on pysynyt kurissa kesää ajatellen... Elukat on olleet terveenä talven ja odottelen että saan ne paiskata ulkohäkkeihin... Kesälomat on sovittuna... Kyllä tämä tästä etenee, mutta silti vaan tämä ahdistus kun se iskee niin se on todella murskaava ja lamaannuttava...

Ehkä tänään hoitajalle soittaessa uskallan ottaa asian puheeksi... EHKÄ!...

Niin se vaan tänään taas pärähti nega. En kyllä plussaan oikeestaan uskonut, mutta toisaalta ensimmäistä kertaa tuntui että olis ihan luonnollista saada ne kaks viivaa... Jos ne nyt olis tullu niin se olis vaan tuntunu siltä että kuuluukin tulla... Ei olis mitään IHMETTÄ tapahtunut... Vaan ei sitte tapahtunu sitäkään juu...

Jotta seuraavalla kerralla muistan niin listaan mitä tyhmää kroppa taasen keksi...

Alamahakivut... eli mensukramppimaista muutama päivä ennen testipäivää... Nännit tummuu yllättävän paljon lugeistakin.. (jonka muistan kyllä vanhastaan että näin on käynyt ennenkin) Nyt oli myös joku ihme tissipolttelu... Eli tuntu niinku olis chiliä hierottu nänneihin eilisestä lähtien. Keskimäärin vähäoireinen kierros... Selkeesti todella paljon psyykkisiä vaikutuksia lugeilla tässä kierrossa... tai sitten oli se että pakkaseen jäi enää yhden käyttökerran satsi jos sitäkään... :(

Olen hermoraunio... Olen huono vaimo... olen kärttyisä, elämäniloton kasa... Se minä nyt vaan olen...

Miten sais sen elämänilon takasin ihan oikeesti....

Eilen oli sitten siirto. Ensimmäisenä sulatettu oli muuntautunut epämuodostuneeksi. Näin minulle sanottiin... Epä normaali / Epämuodostunut /epäkelpo... En nyt tarkalleen muista mutta toinen sulatettiin ja otettiin käyttöön. Tietysti sitä nyt sitten tuli sellainen olo että ne kaikki on varmaan sellasii jos niitä viljeltäisiin pidempään ja onko tämä nyt se meidän ongelma alunalkaenkin??

Eilinen päivä meni murehtiessa ja alamaailmoissa. Nyt on jäljellä enää ne kaksi siinä samassa oljessa... eli max yhteen siirtoon jos siihenkään. Se jos epäonnistuu myös niin menis vasta syksyn puolelle uus ivf kierros... Toisinsanoen koko vuosi olis menny nyt sitten tän yhden ivf pyörähdyksen kanssa... HIDASTA ON!!! Yhtä paljon kun toivon että onnistuttaisiin niin melkeen toivon vaan sitä että saadaan hoidot käytyä läpi ja päästään sitten edes sitä kautta toteamaan että paskaks meni jatketaan elämää...

Paistaako jotenkin läpi että ei oo mitään uskoa?? Eikai??

Tänään jo vähän parempi mieli... kyllä tää vielä tästä kiipii oikein positiiviseen mielentilaan ja valtavaan onnistumisen uskoon jahka päästään tää eka piinaviikko ohi. (säälittävää kun tietää jo miten tää vuoristorata menee... liian monta kierrosta menty... ei toki passeja) Onneksi se oma ajatusmaailma ei oikeesti vaikuta lopputulokseen vaikka niin kaikki yrittää aina väittää... Ne samat tyypit kun kertoo aina sitä tarinaa kuinka paksuksi tuli juuri se tuttava joka oli menettänyt toivonsa ja lopettanut yrittämisen :D Että ne niinku kumoo toisensa... Positiivinen uskova ajattelu tulee kyllä ihan itsestään... joku saakelin hormonaalinen höyrähdys ennen mensuja...



Mut juu... Tänään meille vastailee yksi koirakasvattaja josko saatais se karvakasa joskus kotiin!! Karvalapsi olis hyvin tervetullut kun edellisen kuoppaamisesta mulla on jo 10v. Tällä hetkellä kandidaatti olis ranskanmaalta. Tulis kiva kesäreissu sinne sitten!!

Kuvassa komeileva ei ole meidän ykkös väritys... Vähemmän valkoista, mieluiten ei yhtään olis toive...

Eilinen meni niin pahasti asiaa pohtiessa kun vielä yksi tyttönen ilmoitti olevansa paksuna ennen kun lähdin töihin. Helvatti että pisti taas korpeamaan ja päässä ei liikkunut sitten yhtään mitään hoitojen lisäksi. Mietin jo pitääkö tunkea tikku varpaankynnen alle ja potkasta seinään jotta sais hetkeks ajatukset kaikkoamaan päästä.

Tänään otan peltorikuulokkeet päähän ja hommaan niihin taas uudet patterit jotta saan kuunnella radiota kaikessa rauhassa... Toivottavasti jollain kanavalla on hyvät jutut jotka ei liity esin ruottin rinsessaan...

Pohdin eilen paljon kateutta ja pakkomiellettä. Olen tässä monta kertaa miettinyt josko ammattiapua tarvitsisin pääni selvittämisessä. Pelkään kuitenkin että saan vaan jonkun lässyttämään kuinka kaikki tunteet on NORMAALIA ja hyväksyttävää... Sitä en kaipaa... tarviin jotain oikeita työkaluja tähän pakkomielteen hillitsemiseen ja perspektiivien tasaamiseen. On hetkiä jolloin on kaikki ihan normaali ihmisen skaalassa ja elämä ns. tasapainossa, mutta sitten tulee taas joku juttu joka nostaa elämän ihan päälaelleen. Olen täys luuseri maho ämmä enkä KOSKAAN saa niitä lapsia ja mies hylkää ja jään yksin... Muutan eteläamerikan viidakkoon loppuelämäkseni ja hylkään kaiken vanhan... (tuonne asti olen jo päässyt suunnitelma C:n kanssa.)

Mutta juu... Huomenna olis se alkionsiirto... Ristiriitaiset ovat tunteet... Sitä kristallipalloa edelleen kaipailisin. Olisin täysin valmis menemään ennustajalle. Jos joku pystyisi minulle kertomaan että olisi oikeesti lapsi joskus kainalossa ja se olisi oma, niin elämästä häviäisi aika suuri stressinaihe.

Eilen oli ovulaatiopäivä... Kramppas maha kun pahimmassakin mensukrampissa. Olin ihan kaksinkerron töissä välillä. En sitten tiedä mistä moinen voi johtua. Ei noin rankkaa vääntöä oo yleensä mahassa ollu. Tuli sekin ovis hyödynnettyä ja vielä kun käydään hakee se pakkasukko kyytiin niin tuplavahingon ainekset on koossa... Mut tulis edes se yks.... Ja jos ei tuu niin sitten tulee se koira... ;)

 

 

Taas selailin vanhoja joskus seuraamiani blogeja ja kaikki tuntuvat olevan paksuna tai saaneet lapsen tai sitten vaan "mystisesti kadonneet"

Vieläkö täältä löytyy jokunen lapseton jotka jaksaa kirjotella? Ehkä etsin enempi meitä IVF kävijöitä... Niin sitä itsekin muuttuu vaan rasistiseksi... Aina ne vaiheet jotka on tullut jo itse käytyä tuntuu toissijaisilta. Ei halua nähdä kun muut paksuuntuu niistä konsteista mitkä ei itselle toiminu.. Sen sijaan onnistumisia ja niitä tylsiä epäonnistumisia kaipaan. Josko vaikka omat toiveet pysyis jossain korkeuksissa... tai saisi edes vertaistukea...

Olen tässä viimeaikoina miettinyt myös josko pitäis tehdä joku miitti turkulaisten foorumipalstailijoiden tai miksei muidenkin ivf kävijöiden kanssa... Toisaalta haluanko minä pölpöttää tästä asiasta taas lisää? Haluanko että ne muut istuttaa minuun taas 100 uutta stressinaihetta? No en...

Tuossa kävin jonkun blogissa kääntymässä ja tekstissä luki kuinka ei osaa ollenkaan realistisesti ajatella että lapsi on se tulos joka tästä saadaan jos saadaan... Minulla kävi eilen myös se sama "yllätys" mielessäni... Laskin nimittäin lasketun ajan  (niinkuin tyhmä tapani yleensä on) ja se olisi 20. marraskuuta tällä kertaa... ja vieläpä tämän vuoden puolella... Oudosti se tuntuu tällä hetkellä yllättävän nopeasti tulevalta ajalta. Jos nyt tärppäis niin tulis aika vinha kesä ja vielä vauhdikkaampi syksy... Outoa että tämä yksi ainut siirtopäivä voi oikeesti muuttaa koko elämän lopullisesti!! (mutta realisti muistuttaa että siinä on edelleen se 20% mahdollisuus vaan)

... ja niin... jos nyt tärppää niin mä en saa koiraa.... Jurkele :D Meillä kun on diili että koira tulee jos ei lapsi tule... Ja olen jo saanut luvan hankkia sen... se kun ei vaan löydy ihan lähimaastosta eikä niitä kovin usein maailmaltakaan tule, joten kilpajuoksussa on koira ja lapsi... Lapsi toki tärkeempi, mutta harmittaahan tuo kun koiraa on jo 10 vuotta tässä mietitty (kun oma koira kuopattiin) ja 5v ihan tosissaan.

Tänään oli ovisplussa tikussa ja epäluulosena soittelin sitten tyksiin taasen. Pääsin heti samana päivänä ultraan ja HIENOJA uutisia! Limakalvo oli 9,2mm ja folli oli 18mm. Eli ovis oli oikein bongattu vaikka sitä vähän epäilin. Nuo liuskat kun ovat mitä ovat... Olen käyttänyt samoja cittarin liuskoja pari vuotta joten tiedän aika hyvin kuinka tummaksi asti tummuu ja kuinka nopeasti, mutta silti jotenkin pelotti josko ei oliskaan ovis ihan vielä ja turhaan sinne aikaisin ryykään ultraan...

Niin se kuitenkin oli kuten arvasin, että plussa oli nyt ja keskiviikkona otetaan meidän tuleva vauva sulamaan... (huom.. .yritän psyykata itseäni positiivisuuteen) Torstaina on siirto! Ihan mahtavaaaa!!! Me päästään siirtoon!! Wihdoinkin!!!

Toivottavasti pistävät sinne tähtipölyä ja vauvaliimaa mukaan. Mulle kelpais yks kappale lääketieteellisiä ihmeitä tähän hätään...! Marraskuun piristys :) Yks sellanen tulemaan... tai käy kaks jos samaan hintaan tulee...