Hienosti olin tuohon viime postaukseen tajunnut merkitä kp:t nimittäin näin reissun jälkeen aloin mietiskelemään koska ne oikeen alkaakaan sittent aasen... Nyt on onneksi tullut tämä kierto vedettyä ilman sitä iänikuista tiputtelua mikä on vaivannut viimeiset pari kk.

Ovulaatiota en tikutellut enkä tarkkaillut mitenkään. Eipä sitä ollut edes reissuilla silleen kauheesti peittojenpöllyttely mielessä, mutta ehkä ne pari keikkaa riitti taas että voi sanoa yrittäneensä.

Ensi viikkoa innolla odotan että alkais vuoto ja päästäisiin ensimmäiseen passiin vihdoin ja viimein. Sitä on nimittäin odotettu...

Inha flunssa riivaa ja huomenna pitäis jo mennä töihin... Toivottavasti tää tästä alkaa helpottaa...

Eli tänään on kp3 jos vaikka joskus 26 päivän päästä sitä alkaa taas miettimään koskas se kierto alkoikaan?? :D

Ei päästy siirtoon ei... Onneksi on se reissu edes vähän lohduttamassa....

Sossusetä tulee käymään helmikuun aikana ja päästään tenttaamaan ihan privaatisti tukilapsiasioista. Saas nähdä mitä tulee vai tuleeko mitään....

Päädyin PELA:n  järjestämälle tukiperhe kurssille mieheni kanssa. Löysin tieni sinne jonkun bannerin kautta ja mies oli heti myös mukana ideassa. Tuttavalapsia täällä onkin viikonloppukylässä käynyt mutta nyt voitaisiin tehdä hyväntekeväisyyttä ja saada itse samalla jotain säännöllistä toimintaa elämään. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu on kyllä aikaa antaa poiskin.

Lastensuojelu onkin sitten hyökkinyt naamalle viimeisen parin viikon laikana ihan liiaksikin. On tullut telsusta tuo Ikuisesti Sinun dokkari (löytyy vielä arenasta) On tullut radiosta ja telsusta ohjelmaa toisensa perään lasten huonosta kohtelusta. On jatkuvaa juttua perhesurmista kun vanhemmat ovat ajautuneet umpikujiin elämässään. Kuinka ei lastensuojelu ole päässyt kaikkiin väleihin kiinni.  6h lastensuojelun sossusedän juttuja kuunneltuani olen täysin myyty ajatukseen, että voisin tässä asiassa ruveta auttamaan. Vastaan tuli myös silmiä avaavia todellisia asioita, joita ei ole ennen noilla sanoilla tajunnut ajatella.

Adoptio, joka on kuitenkin päässä joskus liikkunut myös kansainvälinen muoto siitä. Nyt olen melko varma että en siihen lähtisikään. Asia ei tietystikään ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin ymmärrän pointin. Kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten taustaa ja kohtelua ei pystytä sanomaan koskaan kovin varmaksi. Traumat joita he ovat kokeneet ovat vanhemmalla iällä täysin unohdettuja, mutta vaikuttavat edelleen käytökseen ja mieleen hyvinkin vahvasti eikä niitä päästä työstämään kun ei ole tietoa. Sen sijaan suomalaiset huostaanotetut lapset ovat hyvinkin "tutkittuja" ja  näiden lasten auttaminen kaikin mahdollisin keinoin on helpompaa ja asiaan päästään kiinni välittömästi jo ennen kun pahoja oireiluja pääsee tulemaan. Tiedot lapsen terveydestä on myös paljon kattavampia niin henkiseltä kuin fyysiseltäkin puolelta.

En kuitenkaan lähtisi sijaisperheeksi kovin helposti... Kamalan vaikeaa on ajatella että luopuisin työstäni (josta en kyllä pidä) ja keskittyisin hoitamaan "perhettä" joka voitaisiin minulta viedä minä hetkenä hyvänsä.... ja lopullisesti... Se että kestäisi rankan ja traumatisoituneen lapsen kaikkine murheineen (tai muutaman lapsen) niin siihen vielä perään niiden lasten vanhemmat ja loppuun vielä se että joskus saatan menettää ne lapset takaisin oikeille vanhemmilleen. (Joka olisi tietysti lapsen etu)

Tätä soppaa nyt viikon päässäni pyöritelleenä olen entistä varmempi että selviämme vaikka niitä omia lapsia ei sitten kuitenkaan koskaan tulisi. Saamme halutessamme ympärillemme niin paljon lapsia kun vaan ikinä jaksamme hoitaa. Saamme tahtoessamme luotua paljon uusia lämpimiä ja rakastavia suhteita niin moneen suuntaan että ei koskaan tarvitse siellä vanhainkodissa olla yksin. Kaikki avaimet ovat omissa käsissä. Riippuu vaan siitä miten ne omat pelikortit pelaa...

Tämä olisi periaatteessa ihan oman tyyppisemme ratkaisu. Oma elämämme pysyisi omassa uomassaan. Pystyttäisiin edelleen matkustelemaan ja elämään omaa elämäämme, mutta samalla saataisiin aiheutettua paljon hyvää monessa suhteessa. Ei sellaista vastuuta ja kuitenkin ne ilot. Lapsiperheen elämän hyvät puolet paketoituna kauniiseen pakettiin. Tällä viikolla jatkuu koulutus ja sossusetä tulee käymään vuoden alussa katsastamaan kodin ja keskustelemaan privaatisti.... Outoa... pelottavaa, mutta osaltaan hyvin kiinnostavaa ja lohdullista.

Usko hoitojen onnistumiseen on edelleen surkean matala. Olen päättänyt että kaikki hoidot käydään kyllä läpi julkisella tässä nyt putkeen mitä tarjolla on... Senkin jälkeen varmasti yksityiselle jos siinä hädään mitään mahdollisuutta... Mutta tärppää sitten joskus jos tärppää.... Tämän mielentilan jos saisin pidettyä niin mahtavaa olisi. Pitänee palata lukemaan tätä aina kun nuppi alkaa käydä kierroksilla... Nyt on jopa oikeastaan sellainen olo että mä olen ihan voittaja jos joskus sitä lasta ei sitten tulekaan, niin minä voin tehdä kuitenkin paljon hyvää muille lapsille.... Näyttää näin myös kaikille tuttaville ja puolitutuille ja muille, että ei tämä elämä ole kiinni siitä äidin statuksesta. Elämää voi vetää vauhdilla eteenpäin ilman paksua mahaa... monen vuoden vaipparumbaa ja ikuista äitiyttä.

Tästä alkavasta kierrosta piti tehdä pas, mutta ollaan Dubaissa just ovulaatioaikaan joten olen jo luopunut toivosta. Jos eilen olis vuoto alkanut niin oltais ehkä päästykin.... Tuhruvuoto (aika runsaskin) alkoi pe/la kieppeillä ja mahaa kramppailee, mutta näyttää olevan ihan samanlainen kitkutuskierto taas edessä kun mitä oli viimekertainenkin. Oikeestaan toivon että alku menis mahd pitkälle niin se siirto vois taas onnistuakin... Jos vaikka perjantaina vasta olis kp1... tai sen jälkeen...

Jouluaattona ne hanat sitten aukes... ihan kokonaiset 2 päivää kesti kunnes taas sitten alkoi arki. Ei pienintäkään käryä ollut oliko ne oikeet mensut vai mitä oli... Vähäisetkin tissiturvotukset jatku vielä pitkälle vuodon jälkeen... tein testin... negaa...

Nyt on sitten kp n. 12 menossa ja ovistesti plussaa... Minä ovuloin siis normisti aina kp 18. Nyt on pari kertaa ovulaatio tullut hormonittomassa kierrossa lähempänä tuota 12 mut nyt kun ei olis pitänyt niin johan se aikaistuu...

Toivoo sopii ettäs euraavassa kierrossa olis taas "myöhässä" niin päästäisiin siirtoon. 1-8 päivä ollaan reissunpäällä joten silloin ei siirtoa saada... tosin ovista on mukava lomalla ehkä hyödyntää ;)

Enempi ehkä vielä ihmetyttää tuo pumppu joka on kokenut ihmeparantumisen. Mun 26000 lisälyöntiäni on muuttunut nyt lähelle nollaa oman diagnosoinnin perusteella. Pumppu siis hakkaa kuten normaalilla ihmisellä eikä niin että joka toinen tai kolmas lyönti on lisälyönti. Radikaali on muutos ja tapahtunut todella äkkiä. Nyt sitten vaan toivon että tää olotila pysyy näin vuosien rytinän jälkeen... Ajattelin tänään alkaa vähentää beetasalpaajaa josko pääsisin niistä vielä eroon joskus :)

Summasumarum: IVF sai aikaan kehossani melkoisia muutoksia. En tiedä pistänkö tämän pumpun sen piikkiin vai voisiko esim vitamiinipurkin foolihappo tai joku muu vaikuttaa näin, mutta uskomattomalta tuntuu. Navan alusen toiminnasta ei ole mitään käryä, mutta sekaisin se on "normaaliin" nähden ollut.

Sormet ristissä että päästäisiin ennen maaliskuuta siirtoon kun tulee se perkulaan kesätaukokin muuten vielä vastaan ennen kun on pakkanen tyhjennetty syksyn keräyksestä....

Tää on nyt niin vaikeeta sitten taas... Mensut tulee... ei tule... tulee...  ei tule....

Aamulla ne lupaa alkaa ja sitten ne loppuu alkuunsa... Nyt tänään ei oo tainnu tulla taas mitään... Eilen tuli aamulla vähän punaistakin josta ajattelin että nyt alko.. vaan koko päivä ilman mitään ja illalla ihan vähän taas ruskeeta....

Pitäisköhän sitä nyt sitten kuitenkin testata niin saatais mensut tulemaan... Kokeilin itseasiassa itseäni jo hämätä pissimällä vanhaan r-testi tikkuun... Tein sen tossa tunti sitten ja tuijotin "vastausta" etsien näkyvää viivaa (joka siis ei pitäisi siihen mun järjen mukaan piirtyä vaikka olisinkin paksuna) Noooooooh... nyt ainakin mahassa vihloo enempi taas että eiköhän vinkki menny pakille perille :D

Taidanpa kuitenkin mennä ostamaan sen testin ja testata sen negan pois kuleksimasta... kuitenkin se kokoajan mielessä pyörii ja nyt kun on jo viikon myöhässä niin kokoajan vaan enempi ja enempi toivo herää... Pitää lytätä taas kaikki nousevat haaveet ennen kun ne kasvaa liian isoiksi.

Kirjaanpa nyt kuitenkin ennen lyttäystä ylös fiilarit jotta osaan seuraavilla kerroilla ottaa huomioon kropan huijaukset

- Ei tissienturpoamista oviksen aikaan tai jälkeen...
- Pieni vuoto ovulaation jälkeen... muutama päivä oviksesta oikeestaan... tarkkaan en tiedä millon oli ovis. Vuoto oli viikkoa ennen mensujen oletettua alkua
- Kuuma nainen :D Eli iltaisella olen tulikuuma nukkumaan mennessä ja myös aamuisin huomaan että oon isäntää lämpimämpi... hän myös on huomannut saman
- Tiputtelu alkoi jo kp27 ja on jatkunut viikon... vuoto lähinnä aamuisin
- pientä kipuilua mensujen tapaan mutta ei mitään kunnollista... ei kramppeja
- Oviksen jälkeen pahoinvointia joka katosi... ja väsymystä samoihin aikoihin joka katos

- Nesteet poistuu kropasta. Pissillä tullu juostua sen jälkeen kun mensujen piti alkaa, mutta ei pissitä enää (kroppa "kuivatettu")

Suomeksi> Ei mitään ihmeellistä paitsi tiputtelumensut ja kuuma kroppa

Noniin... Nyt päästiin taasen asiaan... eihän nää ollu kun 6 päivää myöhässä taas tälläkertaa...

Toki tuossa jo toiveet vähän alkoi nousta jouluisesta yllätyksestä, mutta toisaalta taas tiputtelu monen monta päivää antoi ymmärtää että turhaa hihkua. En tehnyt yhtään testiä (mistä oon ylpeä) Jotekin alitajuntaisesti uskon siihen että testin jälkeen mensut alakaa samantein niinkuin on niin usein käynyt... Nyt halusin että ne alkaa mahd myöhään ja toivottavasti seuraava kierto tekee samalla tavalla ja päästään jo hlemikuussa siirtoon reissusta huolimatta.

Eli blogi hiljenee taas varmaan pariksi kuukaudeksi kun tuskin on mitään kerrottavaa aiheesta ennen kevättä.... Kun vaan saisin sisäistettyä, että ei mun tarvii paksuuntua vielä vuosiin... että aikaa on...

Pms... Se on sellanen juttu että siltä mä olin välttynyt aina... En siis näiltä perus pms oireiksi luettavilta turpoamisilta ja tissioireilta ja kivistyksiltä, mutta niiltä mitkä miesten hermoon eniten käy eli ne mielialavaihtelut. Mulla ei oo koskaan ollu mitään sellasia vaan oon aika tasanen luonne.

EN OLE ENÄÄÄÄ! PERKELE!!! Piru pääs irti tossa ivf hoidossa ja luulin että oli vaan niitä hormonihöyryjä mitä korvista tuli vaan ei... nyt on välikierto lusittu ja voi HEMMETTI mikä raivo/itku/hermo sotku on ollu pari kolme päivää. Tuntuu että aivot ei mahdu päähän ja ne tursuu korvista ulos. Kaikki hermostuttaa... vanne kiristää päätä. Uskomaton raivo päällä mutta ei edes pienintä syytä sille tiedossa. Pommi vaan odottaa että joku raapaisee tulitikkua.

Ihanasti jouluksi flunssaakin vielä pukkaa... nenä menossa tukkoon ja kurkku hiukka turvoksissa myös. Johan nuo työt huomenna loppuu... Että pääsee sitten sairastamaan ihan omalla kustannuksellaan.

No raivoa todella lisää tuo hoidon venähtäminen ikuisuuden päähän... Pitäis vaan unohtaa aika ja antaa sen kulua... "onhan tässä vielä vuosia yrittää" PERKELE!!! (ai kauheeta kun on herkässä pahat sanat) Pikaisesti laskettuna meillä on mahdollisuus seuraavan kerran siirtoon 4.3 joka sattuis sunnuntaille.... mut hei :D Ei tässä nyt muutenkaan olla ihan kalenterin mukaan menty!!

Tänään on joku kp 33 meneillään että silleen.... siis normi 28 mulla... ihan max 30... Mensut tekee tulemistaan joka päivä enempi ja enempi.. mut ei vaan ne hanat oikeen aukee... Mitään testiä en oo vaivautunu tekemään kun haluan kierron siirtyvän mahd paljon eteenpäin... mieluiten vielä muutamilla päivillä... (jotta voitais sittenkin saada siirto jo helmikuun alkuun) Ollaan nimittäin reissunpäällä helmikuun alusta se viikko ja jos saan venytettyä kiertoja niin tää kikka kolmonen vois onnistuu... Tietysti silloin ovuloin viikkoa aiemmin kuin normaalisti ja se menee päin helvattia kuitenkin... mut yrittänyttä ei panna...

Nyt siis vaan jäätä hattuun ja sormet ristiin... Toivoa todella sopii että pää pysyy kasassa taas seuraavat pari kiertoa... Pitänee mennä hamstraamaan ovistestejä kaupasta jälleen kerran isompi tukku ja pitänee alkaa taas harrastamaan tätä kotiaktiivisuutta..

Olin just pas suunnittelukäynnillä... Aloitetaan positiivisilla asioilla. Kroppani on toipunut ivf:stä... Ensimmäinen siirto päätetty tehdä luonnolliseen kiertoon....

Sitten ne huonot uutiset.... Siirtoa ei tehdä seuraavaan kiertoon koska on joulutauko.... Sitten lisää.... Sitä ei pystytä tekemään melko varmasti myöskään seuraavaan koska ollaan dubaissa.... Eli suomeksi!! MAALISKUU on seuraava kierros jossa päästään yrittämään sitä perkeleen paksuuntumista joka toisilla käy täysin luonnostaan ja ensiyrittämällä... Sitä maailman luonnollisinta asiaa eli lisääntymistä.... Sitä perkeleen lisääntymistä joka antaa ihmiselle ihmisarvon... Lapseton on ihan paska ja mistään mitään tietämätön uraohjus. Vasta lapsen saanut on "aikuinen" ja järkevä ja vastuullinen yms yms yms.

Nyt on niin lyöty olo vaikka hommaan tuli vain 2-3kk viivästystä... Mutta silti raivostuttaa niin jumalattoman hirvittävän paljon. PERKELE

Jos ei tarviis 12 aikaan olla töissä niin menisin tonne sohvankoloon ja parkuisin silmät päästäni... En nousis kun ehkä huomenna aamulla aikasintaan... jos sillonkaan...

Huomaan kyllä selkeesti että edelleen mennään jotain ivf jälkihöyryjä koska kierrokset nousee ihan hulluna pienistäkin tällasista vastoinkäymisistä. Tissit on hukassa edelleen ja mensut tekee tulojaan myöhässä mutta kuitenkin... Tiputtelee jo ja maha kramppailee... Eli lisää vitutusta tulossa ihan näillä näppäimillä...

Juu juu... Ei oo vielä alkanu...

Myöhässä ollaan siis mensujen kanssa kolmatta päivää. Jos joku nyt sanoo että raskauden ensioireita on oikean käden irtoaminen niin multa varmaan putois oikee käsi.

Olen siis kerännyt itseeni kaikki mahdolliset oireet ja vaikka kuinka hakkaan päätäni seinään ja yritän kertoa että kierto vaan on sekaisin niin silti sitä toivoo ja toivoo ja toivoo että joku helvetin ihme olis käyny ja olisin paksuna. Miten helvatissa se vois olla mahdollista jos ei ole edellisetkään reilu 30kpl kiertoja tuottanut tulosta niin miksi nyt sitten?? Jos ei auta inseminaatiot tai vif tuoresiirtokaan niin miksi nyt luomuna sitten??

No tietysti minulla on siihenkin vankka selitys. Meillähän ei siis ole mitään ongelmaa kummassakaan sen enempää joten tämä ivf myrkytyskierros "herätti" mun kropan vastaanottavaan moodiin ja siksi olisin nyt luomuna paksuuntunut. Tietty.... mites muutenkaan....

On mulla ollu ennenkin mensut myöhässä... tarkoitus olisi odotella ehkä keskiviikolle asti ennen kun sitten teen sen testin (mun on siis saatava mensut loppumaan viikonpäästä maanantaina koska sillon on lekuri ja ei sais olla mensuja päällä sillon) Hommahan toimii niin että teet testin ja nostat perssiis pöntöltä jotta voit todeta "oho ne alko nyt" ja sitten voi kaivaa siteen esille. Näin on käyny aika hemmetin monta kertaa...

Mut joo.... Jatkan kärvistelyäni... Ja palelua... Enkä haistele kaasulta haisevaa jääkaappia...

MUOKS* Haa haa haaaaaaaa!!!!!

Oikeesti ihminen on tyhmä! Nyt se on 100 varmaa että on ihan täysin skeidaa noi oireet :D:D:D

Aloin tänään laskeskelee että paljonko ne on nyt oikeesti noi mensut myöhässä siis silleen 100 varmalla tarkkuudella ja tulos on -4-5 päivää :D

Suomeksi: Olen jotenkin tehnyt niin paljon töitä tässä kuussa ja vuoden loppua kohden että aika on tehnyt vääristymävenymän. Toisinsanoen mä oon laskenu väärin... Mutta niin on sairaanhoitaja tyksissäkin :D

Mulla siis alko vuoto 18.marraskuuta Näinollen nyt mennään vasta kp 23 :D Sairaanhoitaja antoi mulle väärän ajan ja laski että mensujen pitäis olla jo hyvissä ajoin loppu ennen 19.12 sairaanhoitajan aikaa... Olen kyllä hyvin hämmästynyt miten tää kierto voi tuntuu nyt näin pitkältä. Mut hei... hyvä näin.... :D Sen siitä saa kun ei "seuraa kiertoaan" vaan yrittää ottaa rennosti... Näin vitun rennosti sitä sitten tuli taas otettua....

Jep jep!! Pilvilinna senkun kasvaa vaan... Mensujen piti alkaa tänään... eipä näy....

Mahaa vihloilee... menkkamaisia fiiliksiä... Toosan eritteet on outoja... ei normaaleja... (joo en lähde erittelemään...) Kaikenmoisia kylmähikikohtauksia sitä on ollut viimeisellä viikolla.. On kuvottanut töissä niin että oksat pois ja pala latvaa.... (mynthon on auttanut aika hyvin kuvotukseen) Merkillepantavaa on ollut myös hetkittäiset hyvänolontunteet jotka olen viimeksi saanut clomikierroissa... Eli siis joku ihme euforia-aalto minkä huomaa todella selvästi. Nyt hirvittää jääkaapin käry ja kaffetta ei uponnu kun yks kuppi aamusella...  Eli suomeksi... Perus kropan kusetuskierros meneillään taas...!!!

Tää liittyy jotenkin vieläkin varmaan noihin ivf hormonihyrräyksiin. En mä keksi muutakaan.... Ei oo pitkään aikaan ollu näin paljon turhia oireita ilmassa... Ja nyt ei oo siis mitään suuria toiveita edes kehissä...

Ihminen on tyhmä otus...

Ei mitään uutta auringon alla... Ajattlin vaan taas avautua ihmismielen hölmöydestä.

Olen siis edellisen hoitokierroksen jäljiltä todella "puhki" kropaltani. Tiesin että tähän väliin tulee yksi tai useampi välikierto ja olin äärettömän helpottunut. Päätin että en laske mitään ovulaatioita tai muutakaan... Sehän on jo käytännössä ihan idioottimaisen turhaa jos ei kerran ivf tuo tulosta niin ei nyt luomukiertojenkaan kanssa kannata hötkyillä minkään vertaa (toki tiedän että ihmeitä tapahtuu)

Nooooh.... Meni hyvin alkukierto... Alkoi jopa vanhat halut jostain naftaliinista nostaa päätään mikä oli iloinen yllätys. Hienosti mentiin ovulaatio ajan ylikin ilman mitään ressailuja tai kyttäilyjä. Nyt kuitenkin kun on viimeinen muutama päivä ennen mensuja niin johan alkaa se saakelin Toivo-peikko nostaa päätään. MIKSI IHMEESSÄ!!! Mä annoin sille porttikiellon jo tähän kiertoon... Tää on välikierto eikä mitään mahiksia paksuuntumiselle niin miksi ihmeessä se tulee sekottamaan mun nuppia???

Niin kuule se nosti päätään kun ensin alkoi oudot kivut kohdun seutuvilla.... Lisää tuulta alleen sai kun viikko ennen mensujen laskettua aikaa tuli päivän verran tuhrua.... Ja niin se saa edelleen lisää tuulta alleen kun on alkanut joku väärään aikaan ilmaantunut limaneritys.... Mahakin vetäs sitten ruikulille.... Tissit ei oo tullu ollenkaan paikalle tässä kierrossa niinku normaalisti tulee ennen mensuja...

Että näin se ihmisen tyhmä pää taas nostaa toiveitaan toivottomuuden keskellä... Kattellaan taas sunnuntaina sitten kun pudotaan pilvilinnoista kerien mutalätäkköön...

Niin vaan ne kp:t viuhuu... Nyt on jo 7 menossa ja täysin ollaan jo taas tulevassa.

Kävin tuossa äsken jokusen linkin jos toisenkin kautta youtubessa ja kah kummaa ensin eksyin nurena kuolleiden muistovideoihin ja siitä löytyy sitten vielä jatkona näitä vauvana kuolleiden muistovideoita. Siellä on oikeen kattava kokoelma niin keskosena syntyneitä/kuolleita ja sitten on täysaikaisia ja vieläpä vauvaikäisenä kätkytkuolleita tai oli siellä isän tappamiakin... Että ihan koko kirjo tuli sitten kahlattua tätä törkyä lävitse ja pitää vaan nostaa hattua niille jotka uskaltaa lapsia enää hankkia.

Ainahan sitä tietää että noitä käy.... sitä kuulee paljonkin enkelilapsista.... Vaan ei hemmetti... Se on muuten järkkyä kuinka yleistä sekin oikeestaan on...

Pohdinnoissa tuli sitten sekin vaihtoehto mieleen että mitäs jos nyt minä vaikka saisin adoptiolapsen ja odottaisin sitä ensin sen 5v jota ennen ehkä joku 3v hoitoja takana.... 8-10v odotus palkittaisiin suloisella nyytillä joka tekisi kätkytkuoleman parin viikon päästä saapumisestaan... Miten ihminen selviäisi siitä?? En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää... Tai ehkä siitä ei selviäisi...

Miten alkutaipaleella elämän suhteen on siinä kohdassa kun sen plussatestin saa... Kun saa edes sen.... Sitten mennään ekaa tokaa ultraa.... on se 12 viikon rajapyykki... kaik jees.... KUNNES ei olekaan enää jees..

Taas päästään tähän lempiaiheeseeni.... Onko pahempaa olla saamatta ollenkaan sitä plussaa vai menettää se sen jälkeen?? Joku voisi sanoa että ainahan voi yrittää uudestaan.... Vaan mitäs sitten kun on sitä yhtäkin tehty vuositolkulla.. Kyllä mä oikeestaan tiedän että eteenpäin siitä mentäisiin ja seuraavalla mahdollisella kierrolla hoitoihin. Mut jooo.... Hatunnosto teille kaikille jotka olette selvinneet keskenmenosta tai menoista. Siskoni sai keskenmenon mutta vasta kolmannen lapsen kohdalla ja on aina tullut ekasta kierrosta raskaaksi... Hän koki sen lähinnä ympäristön kannalta ahdistavaksi sen keskenmenon... Toki hän vieläkin kyllä muistelee tapahtunutta kauhulla mutta ei niinkään synkkyydellä kun voisi sitten taas olettaa että minä muistelisin. Hänellä on selkeänä mielessään että lapsessa oli jotain vialla jo alkuunsa ja siksi tuli pois. Jos minulle niin kävisi niin olisin varma että minussa on se vika ja siksi ei pysy kiinni.

Huomenissa olisi matka lastenkekkereille jossa yksi lapsista on käynyt läpi kantasolusiirron voittajana. Muistan erittäin ahdistavan selkeästi kun näin sen äidin tuskan hoitojen alkaessa... Ei se tuska ole hältä vieläkään helpottanut vaikka tytöllä on jo melkoinen tukka päässä ja rajoitukset vähenee jatkuvasti. Stressi laukaisi jonkunmoisen masennuksen ja edelleen hän joutuu mielialalääkkeitä popsimaan. Tätäkö minäkin haluan?? Haluanko sitä järkyttävää tuskan määrää siitä onko omalla pikkuisella kaikki hyvin?? Haluanko todella??

Jos maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä, niin en haluaisi... Myönnän ihan oikeasti että minä selviäisin ilman lasta... Todella voisin elää lapsettomana... Mutta se mutta on mies... Hän väittää että voisi elää lapsettomana mutta minä en ikimaailmassa sitä tule uskomaan. Jos hän on aikoinaan kahden viikon tuntemisen jälkeen kertonut että mä olen hänen mielestään äitityyppiä ja hän osaisi kuvitella minut lapsiensa äidiksi niin kyllä se kertoo jo jotain silloin 21v (herttinen sentään) pojan ajatusmaailmasta. Miten sen pystyisin sivuuttamaan??

Itseasiassa kun aiheeseen päästiin... Sisaruksilla kaikilla on jo lapsensa... Äidille ehkä vähän jäisi pettynty olo kun olen sentään se ehkä eniten perheihminen meidän katraasta ja minulla on ehkä asiat parhaiten juurikin töiden/parisuhteen/koulutuksen osalta. Isää tuskin kiinnostaa koska hän ei ole minulle ollut koskaan juuri läheinen eikä hänellä ole muita lapsia... eikä ymmärtääkseni minkäänmoisia haluja kuin viinapullon suhteen.

Miehen perhe taasen on lapsenlapseton. Miehen veli ei nyt ole mikään "isätyyppi" vaan lähinnä lämmittelee välejä tietokoneen välityksellä pelikaverien suuntaan. Alkujaan ennen yrityksen aloittamista naureskeltiinkin että miehelläni on sukunsa jatkamisen avainnippu ihan kokonaisuudessaan käsissään. Suvussa kun on oltu huonoja lisääntymään ja nyt oikeasti suvun ainoat jatkajat ovat nämä veljekset. Äidin puolelta on saatu kaksi oksaa kasvamaan... Hänellä on siis suvun paineet.... Vanhempien paineet.... Hänen kaveripiirissään on jo jokunen kaveri jakaantunut ja jatkanut sukuaan...

Eli sieltä ne paineet minulle tulevat... Niin hölmöltä kun on joskus kuulostanut ne lapsettomien jauhamiset niistä eroamisista koska mies ansaitsee jotain parempaa ja mies ansaitsee saada perheen ja onnen niin kyllä minä siihen osaan samaistua. Kärsin siitä itse jatkuvasti. Mietin millaisessa tilanteessa hän on kun tietää että perheen voisi saada jos olisi eri emäntä... Ei varmaan tule mieleen ihan jokapäivä isännälle :D Sen verta hyvä suhde meillä kyllä on, mutta ihan varmasti joskus tulee vielä... 

Menettämisen pelko oli minulla vielä puolisenvuotta sitten todella kova. Sen sain laimennettua kun otettiin asia oikeen todenteolla puheeksi ja ruodittiin asiaa niin että sain sen pääkopalleni oikeasti selvitettyä. Varmasti sama mörkö tulee vielä vastaan jos nämä IVF hoidot tässä ei ala tulosta tuottamaan. Aina niin kauan on hyvä olla kun on toivoa ja on seuraava hoito kalenterissa merkittynä... Vaan sitten kun ei enää ole.... Sitten tulee kyllä isoja ongelmia..

Negahan se sieltä sitten tuli ja myöskin jatkoitkua tähän itkuiluun mitä ounastelinkin. Toki asiaa auttaa vielä se että kaverini (tai siis entinen kaverini) sai juurikin tänään toisen lapsensa.... Toisen lapsensa meidän yrittämisen aikana... Hän ei ollut edes raskaana silloin kun yrityksemme alkoi... Nyt hänellä on jo kaksi lasta... Kaksi poikaa...

Itkujen itku sanon minä. Lannistumisen tunne ja muutenkin painon tunne on todella musertava. Yksin kotosalla olen ja poden ahdistustani. Seisoin keittiön oviaukolla ja lysähdin silmissäni siihen maahan vollottamaan vaikka oikeasti vaan seisoin karmiin nojaten ja mietin että voisin lysähtää tähän enkä nousis enää koskaan. Mukavuudenhalussani mietin josko kävelisin muutaman askeleen ja kaatuisin sohvalle. Olisin voinut hakea vessasta niistopaperiakin.... Vaan en mene sohvalle... Enkä jämähdä... Rupean siivoomaan elukoita... ne on pakko siivota.

Työpuheluita olen tässä välissä muutaman puhunut ja ihan hyvin se sujuu... Sen jälkeen tulee taas uusia aaltoja parkua eikä se lopu millään... Joku hormonihäiriö tässä on selkeesti menossa myös perusteellisen pettymyksen ohessa. En mä normaalisti itke kun ehkä pari kertaa jos jotain oikeen pahaa tapahtuu... Nyt mennään jo viidettä päivää hanat auki...

Hölmöähän tässä on se että en ole menettänyt mitään... En ole luopunut mistään... Olen "vaan" epäonnistunut tavoitteeni saavuttamisessa.... Joskin ehkä hieman liian monta kertaa...

Soitin verikokeen tuloksesta ivf hoitajalle. Hänelle tokaisinkin että negaa varmistelen.. Ja hän se sitten sieltä varmisti että juu ei ollut positiivinen testitulos. Pohdin hänelle ääneen että eipä ole sinunkaan työsi kovin mukavaa kun joudut näitä asioitakin ihmisille kertomaan ja varmasti monikaan ei ota kovin rauhallisesti (itse pystyn puhelimessa olemaan aina ihan rauhallinen ja ratkean vasta luurin suljettua) Hän sitten vaan tokaisin "lohduttavasti" että tässä on puolensa. Niin tylsä kun on kertoa niistä negoista niin hän saa myös usein iloita niistä positiivisista tuloksista. Teki mieli sanoa mutta sain imaistua.... Että minulla ei olekaan koskaan ollut vielä kokemusta niistä positiivisemmista uutisista niin en pysty samaistumaan... Mulle ne on ollu vuosikausia vaan niitä negatiivisia uutisia kerta toisensa jälkeen.

Jouluviikolla sitten ensimmäisen passin suunnitteluun... Paremmalla onnella... jahka tästä nyt selvittäisiin ensin.... En uskonut että näin rankkaa olis...

Eli huomenna verikokeen kautta töistä tullessa... Ylihuomenna varmaan tulee vahvistus... NEGASTA!!

Eli tissit hävis tuossa jo pari päivää sitten. Paino on palannut takaisin sinne mistä lähdettiin kun ivf aloitettiin lokakuun alussa.. vai oliko jo syyskuun puolella? Luget holahtelee vähänväliä pöksyihin ja kokoajan odotan että alkais jo mensuvuoto. Maha krampannut menkkakipuja jo parisen päivää... Minkäänmoisia paksuuntumishaaveita minulla ei siis ole... Eli ihmettä odotellessa... Mieli aina kuitenkin ajoittain menee jonnekin toiveikkaan puolelle ja yritän kertoa että on ne muutkin plussannu ilman mitään oireita. Vaan turhaa on tää kärvistely...

Ylihuomenna soittoa sitten hoitajalle ja jatkon suunnittelua kehiin... Seuraavaksi toivotaan että pakkasesta joku selviää sulatuksesta ja tarrais viel kiinni....

Mielialat romahti tossa lauantaina ja paruttua tuli koko la päivä... sunnuntaina vielä vaan itketti joten lenkkeilyä äiteen koirankanssa... Sunnuntaina kerroin sitten miehellekin että negaa odottelen tässä tulevaksi ja sen kanssa lisää volloteltiin isänpäivän kunniaksi... Nyt alkaa olee pakka taas kasassa joten uus romahdus torstaina ja sitten vielä viikonloppuna kun vuoto alkaa.... Eiköhän sitten oo paruttu taas parin kk edestä??

Aamusella oli vähän sellanen itkuinen kämyinen olo... Päätin painua nukkumaan kun se yleensä aina auttaa... ei se auttanu

Miksi miksi ja miksi? Miks mun pitää olla näin rikki?

youtu.be/FfoDyY25roM

Miksi sen pitää olla niin pakkomielteistä? Miksi kaikkien pitää saada lapsi? Miksi siitä saa pakkomielteen vaikka ei sitä lasta tarvitse? Miksei osaa vaan luopua unelmasta ja elää elämäänsä? Mihin sitä elämän suuntaisin? Mikä on uusi elämän tarkoitus? Mistä tiedän että se ei myöhemmin kaduta ettei kaikkea tehtykään? Pitääkö kuitenkin jaksaa vielä muutama vuosi??

En mä tarvii muiden ymmärrystä tälle asialle. En osaa kaivata ketään jolle tätä itkisin... Ei kenenkään tarvii nähdä näin hajoitettua ihmistä... Eikä kukaan ymmärtäisi että näin voi hajota asiasta joka on vielä täysin mahdollinen tulevaisuudessa... sä oot vasta niin nuori... ei tuo ole luultavasti lopullista...

Kun serkkuni yllättäen kuoli 30v iässä mietin hänen vaimonsa elämän traagista käännettä kun vauvakin oli vielä ihan pieni. Elämä oli parhaassa kohdassa kun se loppui... Se oli niin kamala asia että ei surkea lapsettomuuteni ollut kuin kärpäsen paskakasa siinä vieressä... Nyt kuitenkin olen jo pitkään miettinyt että hänen suruprosessinsa lähti siitä eteenpäin ja menetettyä miestä ei saa takaisin. Suru kulkee mukana koko elämän, mutta se ei kahlitse tulevaisuutta vaan antaa mahdollisuuden jatkaa. Hänkin jatkoi matkaansa ja elää taas onnellisesti parisuhteessa lapsiperheen arkea. (ei taatusti vailla murhetta ja surua, mutta eteenpäin)

Mitäs lapseton tekee? Se on edelleen siinä samassa pisteessä vailla mahdollisuutta siirtyä eteenpäin. Siinä jökötät ruudussasi ja odotat että kaikki osuu nappiin ja saat plussan. Pääset vihdoin liikkumaan! Ei ole mitään suruprosessia mitä voisi käydä, koska on mahdollisuus saada lapsi. Kun ei se tie katkea hoidoissa niin se on vaan jatkettava eteenpäin kunnes katko tulee... ja siihen menee aikaa...

On hetki jolloin päättää että nyt minä otan oman elämäni haltuun ja lähden tekemään jotain tavoitteellista kun ei se lapsi sieltä ehkä tulekaan. Alan oman elämäni herraksi. No mitäs minä alan tekemään? Vaihdanko työpaikan paskahommasta jonka olitin "kunnes jään äippälomalle"? Vakkaripaikka työyhteisössä joka voi äärettömän pahoin... Otahan vaan askel eteenpäin ja kusessa olet! No mites se matikka fyssa kemia mitä piti alkaa opiskelemaan josko joskus lähtis kokeilemaan oikeesti sitä eläinlääkistä? No mikäs siinä... tässähän se sivussa menee masennusten aallokossa sutiessa... Mites se ulkomaille muutto kun ajateltiin lasten syntymän jälkeen lähteä muutamaksi vuodeksi ja sitten taas takas ennen kun menevät kouluun? Laitetaanko unelmatalomme myyntiin kun se on kuitenkin liian iso meille kahdelle??

Täytyy sanoa että mä oon niin turta että en saisi mitään noista hommista edes alulle ajatuksissani! Täällä minä könyän masennuksenpartaalla tyhjässä torpassa osaamatta tehdä mitään. Woi Lahna.... Miten tässä elämässä nyt näin kävi? Nyt joku pelastaja jostain..... kiskokaa mun saappaat mudasta niin päästään eteenpäin.