En varmaan pysty avaamaan koko ajatusketjuani tähän kovin loogisesti, mutta telkkarihaastattelua tuossa katselin ja sain kiinni vanhasta ajatuksesta joka on aina ajoittain pyörinyt päässä. Jos nyt olisinkin mummo kiikkustuolissa ja elämääni katselisin taaksepäin, niin minulla olisi varmasti paljon hyviäkin sattumuksia kerrottavana... Siis tästä hetkestä sinne mummoikään asti. Ihan 100 varmasti tässä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyviä ja todella hyviä asioita. (toki ihan taatusti myös pahoja ja vielä pahempia)

Tyhmä negatiivinen minäni odottaa vaan niitä pahoja sattuvaksi. Ne kun on niin paljon helpommin listattavissa mitä pahaa voi tapahtua. Sen sijaan en osaa yhtään miettiä mikä olisi se hyvä asia mitä voisi tapahtua vaikka niitä olisi paljon enemmän ja monitahoisemmin olemassa.

Ehkä se hyvän tunnistaminenkin on hankalampaa koska yleensä hyvät asiat tunnistaa tai pystyy toteamaan hyviksi vasta pidemmän ajan päästä itse taphtumasta. Huono on välitön... sen tietää yleensä heti että ketuiks mennään.

Miten sitten asennoitua odottamaan hyvää? Onko se itsekästä ja jopa haihattelua ajatella, että pian minulle tapahtuu jotain hyvää... Odotan sitä innolla... Koskakohan se tapahtuu... Tapahtuuko se hyvä vain minulle? Onko se jotain niin hyvää että muut ovat sitten kateellisia ja joudun häpeämään hyvääni? Huonoa kun tapahtuu niin ei siinä ole mitään tunnontuskia... Tänne vaan paskaa niskaan... kyllä minä kannan...

Osaanko ottaa edes hyvää vastaan? Niinkuin pohdin, että en edes tunnista hyvää asiaa kun se tulee vastaan, niin miten otan hyvää vastaan kun sellaista elämä tarjoaa?? Onko tämä nyt sitä hetkessä elämisen taidon puutetta??

Ei ole helppoa negatiivisen ihmisen positiivistua tai -tiivistyä... Viimeaikoina (muutaman vuoden sisällä) on tapahtunut kyllä jonkun verran hyviäkin asioita. Ne on olleet aika pieniä juttuja, mutta sentään jotain niin pysyy nuppi ehkä kasassa... Huonoja uutisia ja sattumuksia on valitettavasti tullut jonkun verran ehkä enemmän, mutta nekin on olleet isossa mittakaavassa kuitenkin melko pieniä.

Sääli tässä on se, että viimeaikoina on tullut itkettyä litratolkulla... Töissä on ollut ongelmia eikä tämä lapsettomuusprojektikaan ole minua helpolla päästänyt. Kotosallakin kytee... Nyt olen sentään päässyt akupunktioon ja siellä myös keskustelua, joten se autaa hiukan päästämään paineita. Jostain syystä olen myös saanut vähennettyä sitä jatkuvaa paineentunnetta ja kasaantuvaa stressiä päästäni. Pystyn nyt taas hiukan rentoutumaan välissä... En tiedä johtuuko oikeesti niistä piikeistä tai mistä. Olen tyytyväinen ja jatkan piikkileikkejä mieluusti.

Toivo paremmasta kytee... se on pieni sirkkalehdille ehtinyt versonalku. Lomaan on aikaa enää pari viikkoa joten pääsen rentoutumaan... Hoitotauko alkaa viikon päästä... Toki tässä tulee romahdus ennen sitä... melko paha romahdus jos oikein arvaan mutta kuitenkin...

TSEMPPIÄ jos joku tänne asti luki!! :)

Niin se vaan sitten kävi niinkuin pelkäsin... Ovulaatioplussa joka olisi jo itsessään kovin mieluisa monille tietysti, mutta minulla se nyt vaan taas osui väärään päivään. Eli ainut päivä kun julkisella menee pas pieleen on se että ovis osuu trostaille... Ja sehän osuu... Mites muutenkaan...

Toisin sanoen mä hommaan tähän kiertoon luget jotta saan siirrettyä mensuja niin että ne ei TAATUSTIKAAN osu ensikierrossa torstaihin. Taas saan kiittää omaa tyhmyyttäni kun en vaivautunut viimekierrossa sitä laskemaan. Olin idiootti... Olen jo kaks kertaa ryssiny siirron omalla tyhmyydelläni kun en oo viittiny laskeskella...

Olo on todella pettynyt... Harmittaa niin että ei silmät liiku... Eilen illalla itkeskelin itseni uneen vaan kun olen niin pettynyt elämääni... Ahdistaa kun olen jo päättänyt että menen jonnekin ammattiauttajan juttusille, mutta ei vaan oma uskallus riitä asian puheeksi ottamista... Pelkään romahtavani tosi pahasti kun avaan suuni asiasta.

Nyt on pakko myöntää että elämänilo alkaa kuukausi toisensa jälkeen kaikkoamaan. Olen kärttyisä paskamainen tiuskiva kasa. Itken kotona yksinäni. Toisinaan mietin pääsenkö edes töihin asti (olen ollut töissä kyllä päivittäin mutta uupumus alkaa olemaan sitä luokkaa että en ehkä pääse ihan oikeesti joku päivä enää liikenteeseen) Kamalinta on se millainen olen miehelleni... Hän toisaalta ei osaa ajatellakaan minkämoisesta henkisestä helvetistä mä yritän ylös päästä... tai yritän edes pitää pään veden pinnalla...

Mua ei ahdista se että minulla ei ole lasta, enkä tiedä ahdistaako edes se että en sitä koskaan saisi... Nyt minua ahdistaa tämä elämän seisominen paikallaan... Paska työ jossa hyvä palkka... siitä olis hyvä jäädä äippälomalle ja on jopa vakkaripaikka. Haluaisin kuitenkin johonkin parempaan, sosiaalisempaan työhön. Haaveilen tyhmänä eläinlääkiksestä, mutta toisaalta olen niin aloitekyvytön että en pääse lukemisessa eteenpäin... Enkä uskalla mennä kokeisiin...

Yritän kovasti kiinnittää huomioni tulevaan... Loppukesästä tulisi koiranpentu meille jos hyvä tuuri käy.... Kämppä on täynnä kukkaruukkuja ja pihasuunnitteluunkin yritän saada ajatuksia siirtymään... Toisinaan se jopa onnistuu... Eilen yritin käydä shoppailemassa... Paino on pysynyt kurissa kesää ajatellen... Elukat on olleet terveenä talven ja odottelen että saan ne paiskata ulkohäkkeihin... Kesälomat on sovittuna... Kyllä tämä tästä etenee, mutta silti vaan tämä ahdistus kun se iskee niin se on todella murskaava ja lamaannuttava...

Ehkä tänään hoitajalle soittaessa uskallan ottaa asian puheeksi... EHKÄ!...

Eilinen meni niin pahasti asiaa pohtiessa kun vielä yksi tyttönen ilmoitti olevansa paksuna ennen kun lähdin töihin. Helvatti että pisti taas korpeamaan ja päässä ei liikkunut sitten yhtään mitään hoitojen lisäksi. Mietin jo pitääkö tunkea tikku varpaankynnen alle ja potkasta seinään jotta sais hetkeks ajatukset kaikkoamaan päästä.

Tänään otan peltorikuulokkeet päähän ja hommaan niihin taas uudet patterit jotta saan kuunnella radiota kaikessa rauhassa... Toivottavasti jollain kanavalla on hyvät jutut jotka ei liity esin ruottin rinsessaan...

Pohdin eilen paljon kateutta ja pakkomiellettä. Olen tässä monta kertaa miettinyt josko ammattiapua tarvitsisin pääni selvittämisessä. Pelkään kuitenkin että saan vaan jonkun lässyttämään kuinka kaikki tunteet on NORMAALIA ja hyväksyttävää... Sitä en kaipaa... tarviin jotain oikeita työkaluja tähän pakkomielteen hillitsemiseen ja perspektiivien tasaamiseen. On hetkiä jolloin on kaikki ihan normaali ihmisen skaalassa ja elämä ns. tasapainossa, mutta sitten tulee taas joku juttu joka nostaa elämän ihan päälaelleen. Olen täys luuseri maho ämmä enkä KOSKAAN saa niitä lapsia ja mies hylkää ja jään yksin... Muutan eteläamerikan viidakkoon loppuelämäkseni ja hylkään kaiken vanhan... (tuonne asti olen jo päässyt suunnitelma C:n kanssa.)

Mutta juu... Huomenna olis se alkionsiirto... Ristiriitaiset ovat tunteet... Sitä kristallipalloa edelleen kaipailisin. Olisin täysin valmis menemään ennustajalle. Jos joku pystyisi minulle kertomaan että olisi oikeesti lapsi joskus kainalossa ja se olisi oma, niin elämästä häviäisi aika suuri stressinaihe.

Eilen oli ovulaatiopäivä... Kramppas maha kun pahimmassakin mensukrampissa. Olin ihan kaksinkerron töissä välillä. En sitten tiedä mistä moinen voi johtua. Ei noin rankkaa vääntöä oo yleensä mahassa ollu. Tuli sekin ovis hyödynnettyä ja vielä kun käydään hakee se pakkasukko kyytiin niin tuplavahingon ainekset on koossa... Mut tulis edes se yks.... Ja jos ei tuu niin sitten tulee se koira... ;)

 

 

Eli tänään on kp3 jos vaikka joskus 26 päivän päästä sitä alkaa taas miettimään koskas se kierto alkoikaan?? :D

Ei päästy siirtoon ei... Onneksi on se reissu edes vähän lohduttamassa....

Sossusetä tulee käymään helmikuun aikana ja päästään tenttaamaan ihan privaatisti tukilapsiasioista. Saas nähdä mitä tulee vai tuleeko mitään....

Päädyin PELA:n  järjestämälle tukiperhe kurssille mieheni kanssa. Löysin tieni sinne jonkun bannerin kautta ja mies oli heti myös mukana ideassa. Tuttavalapsia täällä onkin viikonloppukylässä käynyt mutta nyt voitaisiin tehdä hyväntekeväisyyttä ja saada itse samalla jotain säännöllistä toimintaa elämään. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu on kyllä aikaa antaa poiskin.

Lastensuojelu onkin sitten hyökkinyt naamalle viimeisen parin viikon laikana ihan liiaksikin. On tullut telsusta tuo Ikuisesti Sinun dokkari (löytyy vielä arenasta) On tullut radiosta ja telsusta ohjelmaa toisensa perään lasten huonosta kohtelusta. On jatkuvaa juttua perhesurmista kun vanhemmat ovat ajautuneet umpikujiin elämässään. Kuinka ei lastensuojelu ole päässyt kaikkiin väleihin kiinni.  6h lastensuojelun sossusedän juttuja kuunneltuani olen täysin myyty ajatukseen, että voisin tässä asiassa ruveta auttamaan. Vastaan tuli myös silmiä avaavia todellisia asioita, joita ei ole ennen noilla sanoilla tajunnut ajatella.

Adoptio, joka on kuitenkin päässä joskus liikkunut myös kansainvälinen muoto siitä. Nyt olen melko varma että en siihen lähtisikään. Asia ei tietystikään ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin ymmärrän pointin. Kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten taustaa ja kohtelua ei pystytä sanomaan koskaan kovin varmaksi. Traumat joita he ovat kokeneet ovat vanhemmalla iällä täysin unohdettuja, mutta vaikuttavat edelleen käytökseen ja mieleen hyvinkin vahvasti eikä niitä päästä työstämään kun ei ole tietoa. Sen sijaan suomalaiset huostaanotetut lapset ovat hyvinkin "tutkittuja" ja  näiden lasten auttaminen kaikin mahdollisin keinoin on helpompaa ja asiaan päästään kiinni välittömästi jo ennen kun pahoja oireiluja pääsee tulemaan. Tiedot lapsen terveydestä on myös paljon kattavampia niin henkiseltä kuin fyysiseltäkin puolelta.

En kuitenkaan lähtisi sijaisperheeksi kovin helposti... Kamalan vaikeaa on ajatella että luopuisin työstäni (josta en kyllä pidä) ja keskittyisin hoitamaan "perhettä" joka voitaisiin minulta viedä minä hetkenä hyvänsä.... ja lopullisesti... Se että kestäisi rankan ja traumatisoituneen lapsen kaikkine murheineen (tai muutaman lapsen) niin siihen vielä perään niiden lasten vanhemmat ja loppuun vielä se että joskus saatan menettää ne lapset takaisin oikeille vanhemmilleen. (Joka olisi tietysti lapsen etu)

Tätä soppaa nyt viikon päässäni pyöritelleenä olen entistä varmempi että selviämme vaikka niitä omia lapsia ei sitten kuitenkaan koskaan tulisi. Saamme halutessamme ympärillemme niin paljon lapsia kun vaan ikinä jaksamme hoitaa. Saamme tahtoessamme luotua paljon uusia lämpimiä ja rakastavia suhteita niin moneen suuntaan että ei koskaan tarvitse siellä vanhainkodissa olla yksin. Kaikki avaimet ovat omissa käsissä. Riippuu vaan siitä miten ne omat pelikortit pelaa...

Tämä olisi periaatteessa ihan oman tyyppisemme ratkaisu. Oma elämämme pysyisi omassa uomassaan. Pystyttäisiin edelleen matkustelemaan ja elämään omaa elämäämme, mutta samalla saataisiin aiheutettua paljon hyvää monessa suhteessa. Ei sellaista vastuuta ja kuitenkin ne ilot. Lapsiperheen elämän hyvät puolet paketoituna kauniiseen pakettiin. Tällä viikolla jatkuu koulutus ja sossusetä tulee käymään vuoden alussa katsastamaan kodin ja keskustelemaan privaatisti.... Outoa... pelottavaa, mutta osaltaan hyvin kiinnostavaa ja lohdullista.

Usko hoitojen onnistumiseen on edelleen surkean matala. Olen päättänyt että kaikki hoidot käydään kyllä läpi julkisella tässä nyt putkeen mitä tarjolla on... Senkin jälkeen varmasti yksityiselle jos siinä hädään mitään mahdollisuutta... Mutta tärppää sitten joskus jos tärppää.... Tämän mielentilan jos saisin pidettyä niin mahtavaa olisi. Pitänee palata lukemaan tätä aina kun nuppi alkaa käydä kierroksilla... Nyt on jopa oikeastaan sellainen olo että mä olen ihan voittaja jos joskus sitä lasta ei sitten tulekaan, niin minä voin tehdä kuitenkin paljon hyvää muille lapsille.... Näyttää näin myös kaikille tuttaville ja puolitutuille ja muille, että ei tämä elämä ole kiinni siitä äidin statuksesta. Elämää voi vetää vauhdilla eteenpäin ilman paksua mahaa... monen vuoden vaipparumbaa ja ikuista äitiyttä.

Tästä alkavasta kierrosta piti tehdä pas, mutta ollaan Dubaissa just ovulaatioaikaan joten olen jo luopunut toivosta. Jos eilen olis vuoto alkanut niin oltais ehkä päästykin.... Tuhruvuoto (aika runsaskin) alkoi pe/la kieppeillä ja mahaa kramppailee, mutta näyttää olevan ihan samanlainen kitkutuskierto taas edessä kun mitä oli viimekertainenkin. Oikeestaan toivon että alku menis mahd pitkälle niin se siirto vois taas onnistuakin... Jos vaikka perjantaina vasta olis kp1... tai sen jälkeen...

Jouluaattona ne hanat sitten aukes... ihan kokonaiset 2 päivää kesti kunnes taas sitten alkoi arki. Ei pienintäkään käryä ollut oliko ne oikeet mensut vai mitä oli... Vähäisetkin tissiturvotukset jatku vielä pitkälle vuodon jälkeen... tein testin... negaa...

Nyt on sitten kp n. 12 menossa ja ovistesti plussaa... Minä ovuloin siis normisti aina kp 18. Nyt on pari kertaa ovulaatio tullut hormonittomassa kierrossa lähempänä tuota 12 mut nyt kun ei olis pitänyt niin johan se aikaistuu...

Toivoo sopii ettäs euraavassa kierrossa olis taas "myöhässä" niin päästäisiin siirtoon. 1-8 päivä ollaan reissunpäällä joten silloin ei siirtoa saada... tosin ovista on mukava lomalla ehkä hyödyntää ;)

Enempi ehkä vielä ihmetyttää tuo pumppu joka on kokenut ihmeparantumisen. Mun 26000 lisälyöntiäni on muuttunut nyt lähelle nollaa oman diagnosoinnin perusteella. Pumppu siis hakkaa kuten normaalilla ihmisellä eikä niin että joka toinen tai kolmas lyönti on lisälyönti. Radikaali on muutos ja tapahtunut todella äkkiä. Nyt sitten vaan toivon että tää olotila pysyy näin vuosien rytinän jälkeen... Ajattelin tänään alkaa vähentää beetasalpaajaa josko pääsisin niistä vielä eroon joskus :)

Summasumarum: IVF sai aikaan kehossani melkoisia muutoksia. En tiedä pistänkö tämän pumpun sen piikkiin vai voisiko esim vitamiinipurkin foolihappo tai joku muu vaikuttaa näin, mutta uskomattomalta tuntuu. Navan alusen toiminnasta ei ole mitään käryä, mutta sekaisin se on "normaaliin" nähden ollut.

Sormet ristissä että päästäisiin ennen maaliskuuta siirtoon kun tulee se perkulaan kesätaukokin muuten vielä vastaan ennen kun on pakkanen tyhjennetty syksyn keräyksestä....

Olin just pas suunnittelukäynnillä... Aloitetaan positiivisilla asioilla. Kroppani on toipunut ivf:stä... Ensimmäinen siirto päätetty tehdä luonnolliseen kiertoon....

Sitten ne huonot uutiset.... Siirtoa ei tehdä seuraavaan kiertoon koska on joulutauko.... Sitten lisää.... Sitä ei pystytä tekemään melko varmasti myöskään seuraavaan koska ollaan dubaissa.... Eli suomeksi!! MAALISKUU on seuraava kierros jossa päästään yrittämään sitä perkeleen paksuuntumista joka toisilla käy täysin luonnostaan ja ensiyrittämällä... Sitä maailman luonnollisinta asiaa eli lisääntymistä.... Sitä perkeleen lisääntymistä joka antaa ihmiselle ihmisarvon... Lapseton on ihan paska ja mistään mitään tietämätön uraohjus. Vasta lapsen saanut on "aikuinen" ja järkevä ja vastuullinen yms yms yms.

Nyt on niin lyöty olo vaikka hommaan tuli vain 2-3kk viivästystä... Mutta silti raivostuttaa niin jumalattoman hirvittävän paljon. PERKELE

Jos ei tarviis 12 aikaan olla töissä niin menisin tonne sohvankoloon ja parkuisin silmät päästäni... En nousis kun ehkä huomenna aamulla aikasintaan... jos sillonkaan...

Huomaan kyllä selkeesti että edelleen mennään jotain ivf jälkihöyryjä koska kierrokset nousee ihan hulluna pienistäkin tällasista vastoinkäymisistä. Tissit on hukassa edelleen ja mensut tekee tulojaan myöhässä mutta kuitenkin... Tiputtelee jo ja maha kramppailee... Eli lisää vitutusta tulossa ihan näillä näppäimillä...

Jep jep!! Pilvilinna senkun kasvaa vaan... Mensujen piti alkaa tänään... eipä näy....

Mahaa vihloilee... menkkamaisia fiiliksiä... Toosan eritteet on outoja... ei normaaleja... (joo en lähde erittelemään...) Kaikenmoisia kylmähikikohtauksia sitä on ollut viimeisellä viikolla.. On kuvottanut töissä niin että oksat pois ja pala latvaa.... (mynthon on auttanut aika hyvin kuvotukseen) Merkillepantavaa on ollut myös hetkittäiset hyvänolontunteet jotka olen viimeksi saanut clomikierroissa... Eli siis joku ihme euforia-aalto minkä huomaa todella selvästi. Nyt hirvittää jääkaapin käry ja kaffetta ei uponnu kun yks kuppi aamusella...  Eli suomeksi... Perus kropan kusetuskierros meneillään taas...!!!

Tää liittyy jotenkin vieläkin varmaan noihin ivf hormonihyrräyksiin. En mä keksi muutakaan.... Ei oo pitkään aikaan ollu näin paljon turhia oireita ilmassa... Ja nyt ei oo siis mitään suuria toiveita edes kehissä...

 

Ihminen on tyhmä otus...

Niin vaan ne kp:t viuhuu... Nyt on jo 7 menossa ja täysin ollaan jo taas tulevassa.

Kävin tuossa äsken jokusen linkin jos toisenkin kautta youtubessa ja kah kummaa ensin eksyin nurena kuolleiden muistovideoihin ja siitä löytyy sitten vielä jatkona näitä vauvana kuolleiden muistovideoita. Siellä on oikeen kattava kokoelma niin keskosena syntyneitä/kuolleita ja sitten on täysaikaisia ja vieläpä vauvaikäisenä kätkytkuolleita tai oli siellä isän tappamiakin... Että ihan koko kirjo tuli sitten kahlattua tätä törkyä lävitse ja pitää vaan nostaa hattua niille jotka uskaltaa lapsia enää hankkia.

Ainahan sitä tietää että noitä käy.... sitä kuulee paljonkin enkelilapsista.... Vaan ei hemmetti... Se on muuten järkkyä kuinka yleistä sekin oikeestaan on...

Pohdinnoissa tuli sitten sekin vaihtoehto mieleen että mitäs jos nyt minä vaikka saisin adoptiolapsen ja odottaisin sitä ensin sen 5v jota ennen ehkä joku 3v hoitoja takana.... 8-10v odotus palkittaisiin suloisella nyytillä joka tekisi kätkytkuoleman parin viikon päästä saapumisestaan... Miten ihminen selviäisi siitä?? En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää... Tai ehkä siitä ei selviäisi...

Miten alkutaipaleella elämän suhteen on siinä kohdassa kun sen plussatestin saa... Kun saa edes sen.... Sitten mennään ekaa tokaa ultraa.... on se 12 viikon rajapyykki... kaik jees.... KUNNES ei olekaan enää jees..

Taas päästään tähän lempiaiheeseeni.... Onko pahempaa olla saamatta ollenkaan sitä plussaa vai menettää se sen jälkeen?? Joku voisi sanoa että ainahan voi yrittää uudestaan.... Vaan mitäs sitten kun on sitä yhtäkin tehty vuositolkulla.. Kyllä mä oikeestaan tiedän että eteenpäin siitä mentäisiin ja seuraavalla mahdollisella kierrolla hoitoihin. Mut jooo.... Hatunnosto teille kaikille jotka olette selvinneet keskenmenosta tai menoista. Siskoni sai keskenmenon mutta vasta kolmannen lapsen kohdalla ja on aina tullut ekasta kierrosta raskaaksi... Hän koki sen lähinnä ympäristön kannalta ahdistavaksi sen keskenmenon... Toki hän vieläkin kyllä muistelee tapahtunutta kauhulla mutta ei niinkään synkkyydellä kun voisi sitten taas olettaa että minä muistelisin. Hänellä on selkeänä mielessään että lapsessa oli jotain vialla jo alkuunsa ja siksi tuli pois. Jos minulle niin kävisi niin olisin varma että minussa on se vika ja siksi ei pysy kiinni.

Huomenissa olisi matka lastenkekkereille jossa yksi lapsista on käynyt läpi kantasolusiirron voittajana. Muistan erittäin ahdistavan selkeästi kun näin sen äidin tuskan hoitojen alkaessa... Ei se tuska ole hältä vieläkään helpottanut vaikka tytöllä on jo melkoinen tukka päässä ja rajoitukset vähenee jatkuvasti. Stressi laukaisi jonkunmoisen masennuksen ja edelleen hän joutuu mielialalääkkeitä popsimaan. Tätäkö minäkin haluan?? Haluanko sitä järkyttävää tuskan määrää siitä onko omalla pikkuisella kaikki hyvin?? Haluanko todella??

Jos maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä, niin en haluaisi... Myönnän ihan oikeasti että minä selviäisin ilman lasta... Todella voisin elää lapsettomana... Mutta se mutta on mies... Hän väittää että voisi elää lapsettomana mutta minä en ikimaailmassa sitä tule uskomaan. Jos hän on aikoinaan kahden viikon tuntemisen jälkeen kertonut että mä olen hänen mielestään äitityyppiä ja hän osaisi kuvitella minut lapsiensa äidiksi niin kyllä se kertoo jo jotain silloin 21v (herttinen sentään) pojan ajatusmaailmasta. Miten sen pystyisin sivuuttamaan??

Itseasiassa kun aiheeseen päästiin... Sisaruksilla kaikilla on jo lapsensa... Äidille ehkä vähän jäisi pettynty olo kun olen sentään se ehkä eniten perheihminen meidän katraasta ja minulla on ehkä asiat parhaiten juurikin töiden/parisuhteen/koulutuksen osalta. Isää tuskin kiinnostaa koska hän ei ole minulle ollut koskaan juuri läheinen eikä hänellä ole muita lapsia... eikä ymmärtääkseni minkäänmoisia haluja kuin viinapullon suhteen.

Miehen perhe taasen on lapsenlapseton. Miehen veli ei nyt ole mikään "isätyyppi" vaan lähinnä lämmittelee välejä tietokoneen välityksellä pelikaverien suuntaan. Alkujaan ennen yrityksen aloittamista naureskeltiinkin että miehelläni on sukunsa jatkamisen avainnippu ihan kokonaisuudessaan käsissään. Suvussa kun on oltu huonoja lisääntymään ja nyt oikeasti suvun ainoat jatkajat ovat nämä veljekset. Äidin puolelta on saatu kaksi oksaa kasvamaan... Hänellä on siis suvun paineet.... Vanhempien paineet.... Hänen kaveripiirissään on jo jokunen kaveri jakaantunut ja jatkanut sukuaan...

Eli sieltä ne paineet minulle tulevat... Niin hölmöltä kun on joskus kuulostanut ne lapsettomien jauhamiset niistä eroamisista koska mies ansaitsee jotain parempaa ja mies ansaitsee saada perheen ja onnen niin kyllä minä siihen osaan samaistua. Kärsin siitä itse jatkuvasti. Mietin millaisessa tilanteessa hän on kun tietää että perheen voisi saada jos olisi eri emäntä... Ei varmaan tule mieleen ihan jokapäivä isännälle :D Sen verta hyvä suhde meillä kyllä on, mutta ihan varmasti joskus tulee vielä... 

Menettämisen pelko oli minulla vielä puolisenvuotta sitten todella kova. Sen sain laimennettua kun otettiin asia oikeen todenteolla puheeksi ja ruodittiin asiaa niin että sain sen pääkopalleni oikeasti selvitettyä. Varmasti sama mörkö tulee vielä vastaan jos nämä IVF hoidot tässä ei ala tulosta tuottamaan. Aina niin kauan on hyvä olla kun on toivoa ja on seuraava hoito kalenterissa merkittynä... Vaan sitten kun ei enää ole.... Sitten tulee kyllä isoja ongelmia..

Aamusella oli vähän sellanen itkuinen kämyinen olo... Päätin painua nukkumaan kun se yleensä aina auttaa... ei se auttanu

Miksi miksi ja miksi? Miks mun pitää olla näin rikki?

youtu.be/FfoDyY25roM

Miksi sen pitää olla niin pakkomielteistä? Miksi kaikkien pitää saada lapsi? Miksi siitä saa pakkomielteen vaikka ei sitä lasta tarvitse? Miksei osaa vaan luopua unelmasta ja elää elämäänsä? Mihin sitä elämän suuntaisin? Mikä on uusi elämän tarkoitus? Mistä tiedän että se ei myöhemmin kaduta ettei kaikkea tehtykään? Pitääkö kuitenkin jaksaa vielä muutama vuosi??

En mä tarvii muiden ymmärrystä tälle asialle. En osaa kaivata ketään jolle tätä itkisin... Ei kenenkään tarvii nähdä näin hajoitettua ihmistä... Eikä kukaan ymmärtäisi että näin voi hajota asiasta joka on vielä täysin mahdollinen tulevaisuudessa... sä oot vasta niin nuori... ei tuo ole luultavasti lopullista...

Kun serkkuni yllättäen kuoli 30v iässä mietin hänen vaimonsa elämän traagista käännettä kun vauvakin oli vielä ihan pieni. Elämä oli parhaassa kohdassa kun se loppui... Se oli niin kamala asia että ei surkea lapsettomuuteni ollut kuin kärpäsen paskakasa siinä vieressä... Nyt kuitenkin olen jo pitkään miettinyt että hänen suruprosessinsa lähti siitä eteenpäin ja menetettyä miestä ei saa takaisin. Suru kulkee mukana koko elämän, mutta se ei kahlitse tulevaisuutta vaan antaa mahdollisuuden jatkaa. Hänkin jatkoi matkaansa ja elää taas onnellisesti parisuhteessa lapsiperheen arkea. (ei taatusti vailla murhetta ja surua, mutta eteenpäin)

Mitäs lapseton tekee? Se on edelleen siinä samassa pisteessä vailla mahdollisuutta siirtyä eteenpäin. Siinä jökötät ruudussasi ja odotat että kaikki osuu nappiin ja saat plussan. Pääset vihdoin liikkumaan! Ei ole mitään suruprosessia mitä voisi käydä, koska on mahdollisuus saada lapsi. Kun ei se tie katkea hoidoissa niin se on vaan jatkettava eteenpäin kunnes katko tulee... ja siihen menee aikaa...

On hetki jolloin päättää että nyt minä otan oman elämäni haltuun ja lähden tekemään jotain tavoitteellista kun ei se lapsi sieltä ehkä tulekaan. Alan oman elämäni herraksi. No mitäs minä alan tekemään? Vaihdanko työpaikan paskahommasta jonka olitin "kunnes jään äippälomalle"? Vakkaripaikka työyhteisössä joka voi äärettömän pahoin... Otahan vaan askel eteenpäin ja kusessa olet! No mites se matikka fyssa kemia mitä piti alkaa opiskelemaan josko joskus lähtis kokeilemaan oikeesti sitä eläinlääkistä? No mikäs siinä... tässähän se sivussa menee masennusten aallokossa sutiessa... Mites se ulkomaille muutto kun ajateltiin lasten syntymän jälkeen lähteä muutamaksi vuodeksi ja sitten taas takas ennen kun menevät kouluun? Laitetaanko unelmatalomme myyntiin kun se on kuitenkin liian iso meille kahdelle??

Täytyy sanoa että mä oon niin turta että en saisi mitään noista hommista edes alulle ajatuksissani! Täällä minä könyän masennuksenpartaalla tyhjässä torpassa osaamatta tehdä mitään. Woi Lahna.... Miten tässä elämässä nyt näin kävi? Nyt joku pelastaja jostain..... kiskokaa mun saappaat mudasta niin päästään eteenpäin.

Nyt siinä on tasan viikko... Tuntuu ikuisuudelta :D

Tänään on vihdoin maha ihan aikuisten oikeesti normaali. Olo on mitä mainioin!! Olen juossut pissimässä eilisen illan ja yön ja aamun. Nyt on HYVÄ OLLA!!!

Hyvä olla siis mahan osalta, mutta ei sen osalta, mitä eilen tajusin. Tajusin nimittäin että en ole ollenkaan varautunut negaan! Olen vaan ajatellut yltiöpositiivisesti alitajunnassani kuinka tämä onnistuu. Olen mahapystyssä kesällä... miten selviän joulun jos ei vanhemmille kerrota... Eihän niille voi kertoa kun ne juoruaa heti... siis molempien vanhemmat...

Eilen vasta sisäistin sen että sieltä voi suuremmalla todennäköisyydellä tulla taas se paskiaisnega ja sitten saankin taas kertoa koko maailmankaikkeudelle että ei tullu lasta taaskaan ja että ensivuonna jatketaan leikkiä.. Ensivuoden tammikuussa siis tarkalleen ottaen olis seuraava mahdollisuus PASsiin!! Hyi olkoon!!!

Kolmen vuoden rajapyykki jo kummittelee huhti/toukokuussa sinnehän ei meidän koskaan pitänyt mennä... Se ei ollut vaihtoehto!

Onneksi pakkasessa on vielä kolmeen siirtoon tavarat niin uusi ivf rundu tulee vasta joskus keväällä jos on pakko. Toivottavasti siihen mennessä joku jo tarraa kiinni...

Mutta juu... Nyt on perus viimeinen piianpäiväviikko. Se alkaa aina tällä samalla uskomattomalla masennuksella ja neganpelolla... Ensimmäinen viikko menee aina vahvassa onnistumisen tunnossa.

Nyt on pakko purkautua silläkin uhalla että joku vetää hernemaissipaprikaa nokkaansa niin että kolina käy!

Olin saman pöydän ääressä lapsettomien kanssa. Siis meitä oli muutama siinä keskustelemasta eräästä tavoittellisesta projektista joka koskisi lapsettomuutta. En edes tiedä mistä ihmeestä sitä aloittaisi koko kamaluuden, mutta aloitan nyt jostain nurkasta ja toivottavasti pääsen loppuun asti nopeasti.

Kuka ei kuulu joukkoon? No joukkoon ei kuulu se 2,5v lapsettomuudesta kärsinyt, joka on hoidoissa. Hänellä on nimittäin vielä toivo saada lapsi ja "pitkäaikaislapsettoman" mielestä tietysti tällainen hupakko paksuuntuu minä hetkenä hyvänsä ja on vain hetken viipyvää sakkaa kun patriootit itse ovat pysyviä otuksia.

Otuksia siinä määrin että minun mustuneet mietteeni lapsettomuudesta ja haaveeni sen hyväksymisestä jossain elämänvaiheessa voin vetää vessasta alas. Kun lapsettomuus etenee, näyttää se tappavan ihmisen lähimuistin totaalisesti. Myös empatia saman lajin yksilöihin katoaa. Sain hyvin ykselkoisesti kuulla kuinka järkyttävän hirveän kamalan tuskaisen mustaa on lapsettomuus ja vielä kun ikää on enemmän. Nämä naiset eivät osanneet nähdä yhtään hyväksynnän ja jatkuvuuden pilkahdusta näköpiirissään vaan järsivät lapsettomuuden mustaa mädäntyvää raatoa hampaillaan. Se heille suotakoot, mutta ei sitä, että ei pystytä hyväksymään lapsettoman kastiin sellaisia, jotka ovat "vasta" muutaman vuoden tämän surun kanssa tarponeet.

Näin nämä mustasieluiset katkeruuden mustat aukot lähinnä lapsellisina minäminä-hahmoina. Heillä on toki oikeus olla katkeria ja siksi tällaiset porukat kerääntyvät yhteen että myötäelämistä tapahtuisi. Nyt kuitenkin tuntui siltä että ne vetivät omaan kuiluunsa myös kaikki ne jotka olivat hiemen enemmän lohtua hakemassa. Kuvittelin pienessä lapsellisessa mielessäni että tapaisin lämpimämmin ja empaattisemmin ehkä jopa ohjaavasti suhtautuviin vanhempiin rouvashenkilöihin. Sellaisiin jotka hakevat iloista seuraa toisiltaan ja jakaisivat edes jossain suhteessa myös iloja keskenään. Pyh... löysin vain raatelevia piharakkeja jotka yrittivät olla senverran korrekteja että toinen ei pysty heti käymään päälle ja puremaan.

En minäkään mitään lässytyskerhoa kaipaa. En halua että kukaan päätä silittää ja sanoo että kyllä se siitä... onnistutte varmasti... Mutta en helvetissä halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka omalla olemassaolollaan saavat kaikki muut voimaan pahoin. He olivat saaneet jotenkin ympäristöltään tai tiseltään oikeutuksen olla vain oman napansa ympärillä räkien kaikkien muiden silmille. En tiedä osaavatko he imeä oman hirviönsä sisään arkielämässä vai oliko tämä pöytäseurue vaan liian provosoiva.

Yhtäkaikki.. Olen onnellisesti lapsettomuuteni alkutaipaleella ja näen vielä kun aurinko nousee tai kun se tulee pilven takaa näkyviin. Toisinaan on vähän paskempaa keliä ilmassa, mutta en ole antanut itselleni vielä lupaa painua sinne helvetin synkimpiin syövereihin vaan yritän edes pysyä pyöristymättömän vatsani kanssa pinnalla.

Olen melko varma että en osallistu kyseiseen aktiviteettiin enää ehkä koskaan...

Eilinen hiukkasen outo tilanne tuli kun katseltiin miehen kanssa hauskoja kotivideoita "nauhalta". Kysin mieheltä siinä lapsivideoiden jälkeen että oletko sä vieläkin sitä mieltä että lapsenhankinta on järkevä juttu? Mies siihen sitten ilman sekunnin sadasosan mietintää sanoo että tottakai täysin varma.... Jonka jälkeen virnisti ja kysyi oletko sinä? Oletko sinä oikeastaan koskaan halunnutkaan?

No tuo nyt kuulostaa tietysti ihan hirveän törkeältä sanomiselta ulkopuolisesta mutta ihan lämpimään sävyyn se oli sanottu koska minä en ole mikään lapsiin orientoitunut äitihahmo vaan lähinnä tiedän tasan millainen soppa siitä syntyy kun  saan sen huutavan käärön käsiini ja joudun jäämään seinien sisälle sitä hoitamaan. Juju tässä hommassa on se että näinkin pitkän lapsettomuuden jälkeen... näin paljon kun itseäni rääkkään näissä hoidoissa piikeillä, sumuilla, operaatioilla ja aikatauluilla. En voi siltikään sanoa suoralta kädeltä viipymättä että HALUAISIN sen lapsiarjen. Haluan jälkikasvua... haluan perheen... haluan tulevaisuudessa nähdä kuinka ne omat tenavat kasvaa... En siltikään haluamalla halua sitä vauva-arkea.

Haluan olla raskaana... Haluan synnyttää... mutta sen jälkeen tulee sellanen parin vuoden pätkä jonka voisin skipata.

Sitten iskee taas kuvioon se perinteinen taikausko... Johtuuko tämä kaikki siitä että minä en halua oikeasti sisimmässäni tarpeeksi? Pistääkö kroppani hanttiin koska minä en ole asiastani varma? Tiedän tasan että se ei johdu siitä... On paljon ihmisiä jotka eivät todellakaan halua ja silti saavat... Mutta kyllä sitä vaan hakee syitä itsestään jatkuvasti. Mitä voisin tehdä paremmin... mitä olen tehnyt väärin?

Tiedän selviäväni... uskon haluavani kun vaan tilanne tulee vastaan... Mutta kuitenkin....

Kuumat aallot vaan tuntuu villiintyvän... Mä luulin että ne alkaa helpottaa nyt kun eka piikki on pistetty, mutta hah... hullummaksi menee...

Kuumat aallot alkoivat vasta mensujen tultua ja tuntuvat kyllä pikkuhiljaa jo ihan clomiaalloilta... Niistä sain ihan sairaat kuumat aallot. Kahtena yönä olen herännyt ihan uitettuna rottana. Töissä on muutama eka tunti ihan jatkuvaa hikoilua ja t-paita on liimautuneena ihoon vaikka on kylmä.

Tänään lähtee toinen piikki... Luin joskus tuon tuoteselosteen ja muistelin että siinä luki valmistusmetodina raskaanaolevien naisten virtsasta eristämisen... Nyt tässä paketissa luki kyllä menopaussin ohittaneiden naisten virtsasta kerääminen.

Hienoa sinänsä että joku on keksinyt senkin ehtymättömän varan hyötykäytön. Melkoisella hinnalla mummonpissaa myydäänkin. Nytkin pistän sitä yli tonnilla.

Nyt tiedämme minne menee sairaaloissa katetripussien sisältö... yhhyh...

Ei helvatti... Mä olen kuin perseeseenammuttu karhu! Siis ihan oikeesti nyt alkaa nuppi hajoilemaan ja vielä on viikkokausia ennen kun päästään edes punktioon saatikka siirtoon saatikka testiin...

Olen jatkuvasti kireä. Tiuskin, kiukkuan ja olen omissa ajatuksissani... Ja ne ajatukset on tasan tarkkaan 24/7 pyörimässä näissä hoidoissa ja niiden epäonnistuimsessa. Kyllä ne välillä ajatuksissa onnistuukin ja toisinaan ihan parikin päivää suunnittelen sitä uutta tulevaisuutta missä olen poissa tästä saakelin lapsettomuuden paskasta. Mutta kuitenkin 90% ajasta menee tähän sontaan.

Viimeisestä inssistä tähän hoitoon on ihan liian pitkä aika. On ehtinyt liiaksi pyörittelemään asioita ja liiaksi odottamaan sitä hoitoa. Kohta on jo joulu... ja vuosi 2012 hemmetti soikoon...!!! Ehditään tää hoito saamaan vielä tän maksukaton alle mutta jos seuraavaan mennään niin taas uus maksukatto ja kauhee maksaminen vuoden alussa... :( Mielummin laitan ne tonnit lastentarvikkeisiin....

Auton hankkiminen on nyt edessä lumien tullessa kun en pääse näin pitkää työmatkaa fillarilla enää umpihangessa menemään.. Tai pääsen mutta en haluaisi... Siihenkin menee tonni poikineen...

Raskaana oleva työkaveri oli viimeviikon poissa töistä... Tänään näen hänet ensimmäisen kerran.. saa nähdä oliko se keskenmeno kun ei kukaan osannut sanoa miksi tämä tyttö oli saikkarilla... Toivottavasti ei mennyt kesken...

Mietin eilen lähinnä onko itse keskenmeno sitten kuitenkaan pahempi kuin sen jatkuva pelkääminen. Onko itse tapahtuminen yllättäen kuitenkaan niin kiduttava kun sen jatkuva pelkääminen... Toki jos kerran sen kokee niin pelko nousee potenssiin 20. Lähinnä siis mietin onko pahempi epäonnistua kuin pelätä epäonnistuvansa? Onko pahempi pelätä olevansa lapseton loppuelämäänsä kun vaan sitten olla lapseton??

Usein sitä kuulee tuttujen ja tuntemattomien suusta sitä että pitää olla positiivinen... ja että kai elämä potkii kun kaikkeen suhtautuu aina niin negatiivisesti...

Olen ennenkin pohtinut sitä, että ei ole lapsettomuudesta kärsivää positiivisempaa ilmentymää olemassakaan... Joka helvetin kuukausi negatiivisinkin lapseton on täysin varma raskautumisestaan ja elättelee vaaleanpunaisia unelmiaan ja puhaltelee pilvilinnoja vaan pudotakseen alas ja todetakseen menneensä taas siihen samaan halpaan.

Nyt kun tämä IVF on tulossa... Lääkäri on sanonut että emme ole samalla viivalla kuin muut solujen muodostumisen suhteen ja olemme iloisia jos saamme sieltä MUUTAMAN solun. Minä umpipessimisti/realisti silti jotenkin päässäni haaveilen että ainakin 8 solua sieltä tulee ja viisi hedelmöittyy ja saadaan pariin passiin pakastettuakin... HALOOO  se lääkäri sanoi että ollaan iloisia jos saadaan edes muutama!!

Luen foorumeilla juttuja ivf hoidossa olleiden saaliista ja onnistumisista... Tietysti myös epäonnistumisista, ja minähän en sitten osaa yhtään ajatella että olisin niiden epäonnistujien joukossa? Miten ihmeessä?? Olen täysin päässäni asennoitunut siihen että soluja tulee ja tarpeeksi. Ne hedelmöittyy ja sitten tapahtuu ihme ja olen raskaana. Miten voinkaan olla näin tyhmä että elätän moista toivetta jon nyt. Vielä on viiiiiiiiiiikkoja ennen kun päästään sinne asti. Pettymys tulee taas olemaan erittäin rankka.

Surkuttelen niiden tuuria jotka saa vain sen yhden tai kolme solua ja niitäkään ei sitten saada siirtoon asti. Se on niin kovin etäinen ajatus että itselle voisi muutaman viikon päästä tulla sama tieto naamalle. Toisaalta on kyllä kaukainen sekin ajatus että pitäisi jotain neuvola-aikaa varata joskus.

Taas olin jutuissa sen yhden kaverin kanssa jonka kanssa piti raskautua samaan aikaan. Hänen lapsensa nyt vaan on jo reilu 2v Kun totesin että keväällä tulee se kolme vuotta yritystä täyteen hän oli ihan kauhuissaan että joko siitä on niin julmetun kauan.... NIINPÄ!!! siitä on niin helvatin kauan.....

Oli se aika kun oli kiire paksuuntua että saa äippärahat vuoden 2008 verotuksen mukaan... Oli se aika kun kitkutti omassa firmassa jotta saa väännettyä raskauduttua niin paljon töitä että äippäraha olis edes siedettävä... Oli se aika kun piti todeta että ei työt riitä ja on mentävä ulkopuoliselle hommiin, mutta KEHTAANKO kun jään samantein äitiyslomalle sitten...... Nooooooh... nyt on se aika kun pitäisi pyytää palkankorotusta ja ensimmäistä ikälisää samaisesta firmasta kun on sen verran pitkään jo oltu hommissa. Oli se aika kun kävin lääkärissä tarkistuttamassa sydäntäni, josko se kestäisi raskauden tuomat haasteet ettei sitten tule yllätyksenä ensimmäisellä neuvolakäynnillä.. Nyt on se aika kun olen 3v juossut tyksissä pumppuani tarkistuttelemassa ja lääkäri toteaa aina joka tarkastuksen jälkeen että estettä raskautumiselle ei ole... (joo kiva kuulla... helvetin kiva) Huomenna taas pitäisi mennä tutkimuksiin...

Tuli se aika kun pitäisi kakkosauto hankkia perheeseen... Oli aika jolloin lykättiin kakkosauton hankkimista kun hommataan sitten farmari.... Oli itseasiassa aika joskus parivuotta sitten kun isäntä oli ostamassa farmaria kun sellanen kohta kuitenkin tarvittaisiin.... Päädyttiin sedaniin kuitenkin... Nyt on pakko hankki kakkosauto mutta katsotaankin avoautoja... Mitä helvettiä me takapenkeillä tehdään??

Pieniä asioita jotka on kuitenkin sellaista pientä luopumista ja periksi antamista. Eilen taas pohdittiin miehen kanssa kuinka hyvä talo me löydettiin... Vaikka on pieni, mutta kuitenkin keskustan tuntumassa ja juuri sopiva meille KAHDELLE!! Jos olis ollu vähänkään isompi niin olis ehkä ollut liian kolkko... Nyt ei sentään eksytä ihan täysin vaikka talossa onkin... ööö.... 5-6h + keittiö... Tässä me  kuitenkin sitten asutaan kahdestaan... onpahan tilaa... Olis ollu tilaa kyllä muutamalle lapsellekin...

Äitini osti meille nelisen vuotta sitten aivan ihanat vanhat cresentin nahkajousilla varustetut peltivaunut. Siellä ne odottaa äidin kellarissa... Nukkeja ja pehmoleluja niissä on sisällä... Onneksi äiti oli senverran fiksu että ei antanut niitä tuttavalle lainaan kun tuttu sai lapsen... Kuulin että se oli äidiltä saanut vaunut ja hermostuin jo että reilua antaa niitä kun ensin saan ne lahjaksi... Onneksi oli antanut ne omat vaununsa. Pakko jotain "toivoa ylläpitävää" edes säästää...

Sivuvintti on täynnä miehen vanhoja leluja, vauvapeittoja, pehmoleluja ja muuta ryönää. Äidiltä lämpöpussukka yms ryönää samassa kasassa.

VOI KUN MÄ NIIN TOIVON ETTÄ MÄ JOSKUS VIELÄ SAAN NE KÄYTTÖÖN!

Niin toivon että vierashuone muuttuu lastenhuoneeksi... Niin toivon että ruokahuone muuttuu meidän makuuhuoneeksi kun ylös saadaan toinenkin asukki... Niin toivon että avoauto pitää vaihtaa farmariin... Niin toivon että varastoon täytyy tehdä vaununsäilytysnurkka...  Mä niin toivon että lääkekaappi pitää vaihtaa keittiöstä vessaan.... Mä niin toivon että lasihyllyt pitää vaihtaa puisiin... Mä niin toivon että ulkoallas pitää aidata... mä niin toivon että koko piha pitää aidata... Mä niin toivon että saisin vihdoin ilmoittaa työnantajalle että ensikesän jälkeen jään vähän pidemmälle paussille.... VIHDOIN!!!!

 

Siis niin mahtavaa että nyt päästään tositoimiin! Järkky flunssa päällä ja keuhkoja polttelee, mutta EI HAITTAA! Me aloitetaan IVF nyt!!! (tai siis ensikuun alussa alkaa sumut)

Kukaan ei ole maininnut seksikiellosta meille yhtään mitään. Lääkärikin sanoi että kerran vuodessa tulee aina yksi pariskunta joka raskautuu sumujen aikana. Kuulemma ei tällevuodelle ole vielä osunut niin me voidaan ottaa se arpa ;)

Punktio osuisi kuulemma viikkoon 44 :) Jei!!! ja siirto tietysti myös... Piikkejä en pelkää mutta sumujen sivuoireita kyllä!

0 ultrakin on jo varattu :)

Viimeaikoina on vauvauutisia paukkunut taas suunnasta jos toisesta. Työkaveri joka paksuuntui kesän lopussa on menossa ensiviikolla ensimmäiseen ultraan. Olen hyvinkin kiinnostuneena seuraillut hänen alkutaivaltaan kun ei sitä kukaan muu meillä vielä tiedä. Luulen että se kateus iskee kun näkee vatsan kasvavan ja jos tässä itselle tulee paljon takapakkeja ivf:än kanssa. Nyt ei kuitenkaan vielä haittaa vaan olen oikein iloinen hänen puolestaan ja pidän itselleni peukkuja myös...

Enpä muista kirjoittelinko jo että sydämen kuvat olivat täysin normaalit eikä ollut puhetta kammion liian suuresta koosta niinkuin ultrassa viimesksi oli... Keskiviikkona on taas sydänultra ja holteri, joten helvettiä tiedossa... Ei siinä muuten mitään mutta olen allerginen teipille ja niille anturien geeleille. 24h kun ne marinoituu tuossa iholla niin tulee ihan vesikellot. Teipit myös kiristää ja kutittaa.

Kävin viimeviikolla kahdesti kiropraktikolla. Ihan oli hyvää hoitoa ja kävisin useamminkin, mutta HELVETIN kallista siihen nähden kauanko se kestää ja kuinka usein pitäisi alkuun käydä että saataisiin tehoja irti. Superalennuksilla 750e 15kertaa... Eli 50e / Kerta... hyi helvetti... hoitokerta kestää kuitenkin sen 10-15min max.

Olen ajatellut akupunktiota kokeilla myös nyt tämän ivf kierroksen aikana. Jos se oikeesti rentouttaa ja toimii niin menen heti siirron jälkeen makaamaan sinne :)

Tauko lapsettomuushoidoissa sai minut taas palaamaan pumppuhoitoihin... (joo tyks vierotusoireita varmaan)

Muutaman vuoden ajan ennen tätä lapsettomuusrumbaa tutkitutin pumppuani joka tuppaa hakkaamaan mitä sattuu. Alkujaan sen aloitin, jotta saisin mielenrauhan ennen "raskaaksi hankkiutumista". Pelkäsin että paksuksi päästyäni minulle sanottaisiinkin että pumppu piiputtaa ja stressaaminen olisi saanut ihan uuden ulottuvuuden. Sain kuitenkin reilusti ennen yrittämisen aloittamista "terveenpaperit". Terveenpaperit kuitenkin on aika ailahtelevainen käsite. Kävin kuuntelemassa rytmihäiriöihin erikoistuneen lääkärin luentoa ja luennon lopuksi esitin kysymyksiä omasta tilastani. Tällöin lääkäri ilmoitti että jos huomenna soitat niin hän saa minulle järkättyä ajan samaan viikkoon vielä. Rytmihäiriöiden määrä minulla on niin valtava että se mahdollisesti vaurioittaa sydäntä pitkällä aikavälillä ja viitteitä kammion venymiseen on jo ultrassa ollut vuosia sitten.

Homma eteni ja lääkäri päätyi ablaatioon, vaikka varmaa syytä lisälyönneille ei ollut vielä. Ablaation aikana sydäntä olisi stimuloitu sähköllä ja tutkittu mikä siellä voisi kiikastaa... Pääsin operaatiopöydälle asti kun kolme lääkäriä raapi päätään ja selaili kirjoja ja tietokonetta. Makasin pöydällä ja odotin... ja odotin... ja odotin.... Oli muuten helvetin kylmä siellä salissa... Pitkän ajan kuluttua lääkäri tuli kertomaan että eivät tee mitään... Eivät uskalla lähteä korjaamaan kun eivät oikein tiedä mistä vikaa edes etsisi. Epäilys heillä oli että ongelmat sijaitsevat sydämen kuorikerroksessa ja näinollen ablaatio joka menee sydämen sisältäpäin ei ole kovin hyvä konsti korjaamiseen...

Homma jäi taas siihen.... päädyttiin jatkamaan tutkiskelua vielä lisää ja tehtiin taas uusia holtereita ja myöhemmin vielä viipalekuvaus. Pumppuni oli nyt siis "kartoitettu" jonka jälkeen taas lääkärille keskustelemaan... Lääkäri "herra hajamieli" alkoi ehdottelemaan josko ablaatiota kokeiltaisiin... ;) voi helvetti... juurihan sieltä tultiin... Kuulemma tilanne ei nyt näyttänyt niinkään pahalta joten päädyttiin seuraamaan tilannetta... Puolenvuoden päästä uusi ultra ja holter...

Siihen kohtaan homma sitten jäi kun alkoi nämä lapsettomuusrumbat. Viimeinen lääkärikäynti ajoittui samoihin aikoihin kuin ensikäynti tyksin lapsettomuuspuolella... Päätin jättää pumpun taakseni ja keskityn taistelemaan itseni paksuksi... Viimeisimmälläkin lääkärikäynnillä kysyin raskautumisesta, ja lääkäri sanoi ettei sille ole ainakaan pumpun puolesta estettä...

Nyt kun kärvistelen hoitoja odotellessa niin mieleen palasi tämä puolenvuoden päästä oleva kontrolli... joka siis oli jo kuukausia myöhässä... Ei vaan ollut kiinnostanut mennä kun ei tähän ole ennenkään mitään apua keksitty... ja on mennyt ihan jees pumpun kanssa... Ei oo ihan hirveesti piiputtanut.  Sain ajan syyskuun loppuun ultraan ja holteriin... Tilasin myös kotiini lausunnon sydämen tomografiasta... Kattotaan mitä sinne oli kirjattu. Koskaan en ole niistä minkäänmoisia lausuntoja kuullut. Nyt sain siin uuden stressattavan niin aika varmaan kuluu ivf hoitoa odotellessa kuin siivillä ;)

 

Alko jo työmaallakin olemaan parempi fiilis... Vähän paremmin heräsin 03.00 tänään ja työpäivä vierähti vauhdikkaammin. Ei tuntunut ollenkaan pahalta nähdä tätä tärpin saanutta tyttöä vaan oikeestaan ihan hauska seurailla ja miettiä kuinka paljon hän miettii omaa raskauttaan ja kuulemma ihan jatkuvaa pahoinvointiaan... :D Että jos minä mietin 99% ajasta tulevia hoitoja ja lapsettomuutta yleensä niin hän kyllä miettii nyt 100% ajasta omaa tulevaisuuttaan ja sitä miten kertoa kellekin ja kuka jo arvaa ja miten saa housut huomenna mahtumaan kiinni... Oikeestaan tosi hauska tietää moinen salaisuus...

2+ keskusteluissa oli puhetta miten kukakin selviää lapsettomuudestaan ja mistä saa voimaa... Yksi kirjoitus oli osuva omalle kohdalle missä pohdittiin liikunnan tuomaa kunnioitusta tai arvostusta omaa kroppaansa kohtaan. Itse satun vihaamaan omaa kroppaani ihan vietävästi. Selvennettäkööt että olen siis ihan jees tyytyväinen siihen miltä se näyttää... Tai sanotaan että en ole vihoissani korpalle sen ulkonäön suhteen vaan sen toiminnallisuuden takia.

Olen huonoryhtinen... Minulla on pientä skolioosia alaselässä ja se kipuilee... Omaan liian löysät nivelsiteet joten saan pelätä polvien, nilkkojen ja olkapäiden sijaltamenoa alvariinsa. Pumppuni on täysin remppakunnossa, ja lääkäri ei osaa sanoa mistä ne kymmenet tuhannet rytmihäiriöt vuorokaudessa johtuvat. Hoitoa ei ole... Minua harmittaa kilpirauhasen vajaatoiminta joka vielä 10v hoidon jälkeenkin joskus pääsee vähän sivuraiteilleen ja aiheuttaa hiustenlähdöstä hikoilun kautta unisuuteen kaikki oireet. Nyt sitten veilä kun kuulin että munasarjani ovat finaalissa niin johan sapettaa.... Listaan pitäisi vielä lisätä seksihaluttomuus (joka on ollut ihan aina) ja limakalvo ongelmat yms yms yms.

Päätin luvata sen mitä olen jo KAUAN halunnut tehdä... tai siis luvata.... Eli Tästä päivästä lähtien lupaan harrastaa liikuntaa neljästi viikossa niin että olen hengästynyt 30min yhteen mittaan... Oli se sitten mitä tahansa liikuntaa... Minulla ei nuo sykerajahommat oikeen toimi kun pumppu piiputtaa pariinsataan heti jos ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ripeässä kävelyssä syke 170 (eli normaali ihminen saa juosta jo aika hyvää vauhtia jotta sen sykkeen saa) Nyt siis hengästymistä 30min yhtäsoittoon niin olen tyytyväinen... Tämä pakkohoito alkaa siis tänään ja tästä viikosta ja jatkuu aina jouluun asti...

Päätin että tämä projekti on nyt mun elämässä nro 1. ja syrjäyttää täysin lapsettomuuden! Lupaan raportoida blogiin aiheesta säännöllisesti ja jouluna teen yhteenvedon mitä on tapahtunut...

Uskon että tämä auttaa minua ja kroppaani koska löysät nivelsiteet pystyy "paikkaamaan" hyvällä lihaskunnolla... niinkuin tuon selän skolioosin ja sen huonon ryhdinkin... Pumppu pitäis vahvistua kun sitä kiduttaa (väittää tohtori, joskin hiean ristiriidassa itsensä kanssa) Kilpirauhaseen tuskin apua saatikka munasarjojen hiipumiseen tai seksihalukkuuteen, mutta aina kannattaa yrittää...

voi että on ollut vaikeeta olla kirjoittamatta 2+ sivuston ivf pinoon... Päätän siis avautua täällä koska mua vaan vituttaa... (täällä se on sentään sallittua, toisin kuin siellä)

Eli siis keskustelua yleisellä tasolla ja sitten joukossa on yksi vähän pessimistisempiä viestejä laittava joka ei näin ulkopuolisen silmin provoa mitenkään mutta jonka muut ymmärtävät väärin. Sitten alkaa möykyttäminen kuinka ei noin voi sanoa sammakoita suustaan ja että olet niin negatiivinen ja yms. Pahimpana kommenttina yksi "positiivari" toteaa että varmaan siksi ne vauvanalut eivät pysy sisällä kun olet noin negatiivinen... HUHHUH että uskaltavatkin olla noin kanamaisen tyhmiä.

Sen jälkeen alkaa koko kanalauma puhumaan positiivisuudesta ja vertaavat lapsettomuutta laivamatkaan jossa kaikki pääsevät satamaan... toiset vaan joutuvat käymään muutaman myrskyn ensin läpi... ELÄMÄN KEVÄT!!!

No siis realistista on se että laivalta myös tippuu yli laidan porukkaa ja ne huutelevat apua vedessä... Positiivarit varmaan vaan heittävät kivellä kalloon jotta ääni hiljenis ja he saisivat jatkaa omaa piknikreissuaan kohti lähellä siintävää onnen satamaansa.

Kyseinen laivavertaus sopii papin puhumana elämän vertauksiksi jossa kuolema on kotisatama ja sinne pääsy on aina varma... Elämästä ei selviä hengissä...

Itse vertaan lapsettomuutta pimeäksi odotushuoneeksi jossa on kaksi ovea. Toisesta tulee kutsu sinne toiselle puolelle eli perhe-elämään ja toinen on ns. exit ovi josta voi lähteä kun siltä tuntuu tai kun aika tulee täyteen... Kaikki lapsen haluavat joutuvat tänne säkkipimeään isoon huoneeseen oman numerolappunsa kanssa. Jatkuvasti jonkun numerolappu osuu oikeaan ja ne pääsevät sinne kirkkaaseen valoisaan perhe-elämään. Muut jäävät odottelemaan vuoroaan... Osalla on jopa tyhjä lappu kädessään eivätkä he sitä tietenkään tiedä kun huoneessa on pimeää... Kaikki paikalla olevat pidempään odottaneet eivät tajua että siellä pimeissä nurkissa on toisia samanmoisia, joilla ei numeroa ole huudettu. Niitä on ihan siinä vieressäkin. Kaikki vaan näkevät ne jotka pääsevät pois pimeydestä.

Foorumit ovat pimeydessä kyyhöttävien surkeuteen vajonneiden yhteydenpitovälineitä. Sitä kautta voi minun mielestäni kertoa niitä omia tuskiaan ja MINUN mielestäni foorumilla saa omaa kurjuuttaan myös valittaa. Tuskin kukaan odottaa saavansa mitään suurta sympatiaryöppyä, mutta on saatava kertoa kuinka pahalta tuntuu, jotta taakka kevenisi. No... minä nyt avaudun täällä koska tätä lukee paljon harvempi :D

Jotkut pääsevät sieltä pimeästä huoneesta sinne ihanaan valoon, mutta sitten isokäsi heilahtaa ja toteaa että ehei... ei ollu sun numeros kuule vielä... meehän takas odottelemaan... Sitä kutsutaan keskenmenoksi... Olet jo nähnyt sen valon... Tuntenut sen lämmön ja ehditpä jopa kampaamaan hiukset taas muotoonsa ennen kuin löysit itsesi taas sieltä pimeästä... Paska mäihä....

Jos joku haluaa nyt taas jeesustella ja sanoa että minä olen niin negatiivinen niin joo... :D Minä olen super negatiivinen ihminen. Paskaa kaatuu niskaan joka päivä saavillinen... Uskonpa että enemmän kuin monen hartiat jaksais kantaa... Ja jos nyt ottaisin jonkun superpositiivisuus kampanjan (jota vuoden alussa yritin) niin pää tässä vaan hajois.

Suurin syy tähän raivoisaan negatiivisuuden huipentumaan on se että mensut alkaa ihan just... tiputellut on jo kaksi tai kolme päivää... ihan jo kp18 lähtien.... että revitään siitä sitten taas... Ehtii vielä toinenkin kierto mennä ennen kun päästään siihen pirun ivf hoitoon... jurkele...

Sitä sitten haaveilee ivf hoidoista tajuamatta että se on se viimeinen korsi... jos sillä ei onnistu niin elämä saattaa muuttua aika ronskisti... Tulee eteen melkoisen valtavia kysymyksiä... Haluanko kohdata niitä? NO EN HELVETISSÄ!!!!

Huomasin äsken olevani pahimman luokan masokisti! Menin naamakirjassa katsomaan uutisvirrasta torjutun toista lastaan odottavan tytskän seinää... Kattelin läpi kaikki ensimmäisen odotuskuvat ja muutkin kuvat... Luin läpi kuinka hän on käynyt ultrassa ja sitä sun tätä... Heillä siis jo toinen tulossa tän meidän yrittämisen aikana... Tyyppi vieläpä teki reilut ja katkas välit juurikin ennen ensimmäisen odottelun aloitusta, joten ei olla edes missään tekemisissä oltu aikoihin... vuosiin...

Huomaan kyllä että hain lähinnä lohtua siihen kuinka hän on lihonnut lapsen myötä ja kävin katselemassa kuinka "hienoa" tämä elämä nyt sitten vaippa ja tuttiviidakossa onkaan. Oikeastaan yritin olla lohduttamassa itseäni siitä mistä kaikesta minä säästyn vaan kuitenkin kateellisena katson niitä mahakuvia ja pohdin josko koskaan natsaa meillä??

Ihmettelen noilla lapsettomuusfoorumeilla pyörijöiden aivoituksia. Ihmiset tuulettelee ihan hulluna kun saa haamuplussia testeihinsä ihan liian aikaisilla dpo päivillä. No onhan se mukavaa tietysti ja itse varmaan myös sekoaisin täysin, mutta siltikin... Melkoista hötkyilyä? En uskaltaisi edes testailla noina päivinä vielä...

Istun tulisilla hiilillä ja odottelen sitä elokuun alkua. Niin loman kuin suunnittelukäynninkin osalta. Toivottavasti aloitus ei venyisi kauhean pitkälle vaan päästäisiin tämän vuoden puolella aloittamaan niin tulis tuo maksukattokin täyteen. Viimevuoden lopulla olimme siis ekaa kertaa tyksissä ja silloin mietin että kaikki menisi niin hitaasti että päästäisiin vasta 2012 alussa ehkä ivf puolelle... nyt kuitenkin tuntuu että ollaan edetty tosi pikavauhtia heti alusta asti ja siltikin mennään aika lähelle että oltais päästy alkamaan ivf vasta ensivuonna... Silloin 2012 tuntui ihan sairaan kaukaiselta idealta vaan nythän se on ihan lähellä jo.... Jos nyt tärppäis niin menis pitkälti sen vuoden puolelle että oltais nyytti kourassa... Vaan pah.... se menee vielä 2013 puolelle jos oikein arvaan... toivottavasti ei 2014...

Mulla on kova usko ivf:än voimaan... ja pakkohan se on ollakin? Ei ole muuta vaihtoehtoa enää sen jälkeen... se on peli pelattu... Jotenkin uskon että ne löytää jonkun vian mun munasoluista. Olen miettinyt mitä jos niitä ei olekaan... jos vaan kasvattelen tyhjiä munarakkuloita? Voiko silleen käydä?? Kaiketi voi? Olen myös jotenkin saanut päähäni että ne munasolut jotka minulta saadaan ovat jotenkin epämuodostuneita tai käyttökelvottomia. Mielessäni olen jo käynyt sukulaisia läpi jotka voisivat munasolujaan luovutella. Miehen simpathan on jo tutkittu ja hyväksi havaittu... toki niissäkin tietysti voi olla jotain, mutta aika varma olen että se olen minä joka tässä on ongelmana.

30% on suurehko donennäköisyys... Siis ivf hoidossa... Miten se  sitten on? Onko se todennäköisyys että sillä menetelmällä saadaan plussa aikaan vai onko se todennäköisyys/ kerta? Ilmeisesti / kerta?? Siihen nähden luotto olis korkeella.. Inseminaatiostahan lääkäri sanoi heti että tässähän on melko pienet onnistumisprosentit... Että olisi meidän kohdalla noin 10% luokkaa.  Se ei paljoo ensimmäisen inssin jälkeen lohdutellut. Ei auttais tää jahkaaminen ja venkominen aiheen kanssa, mutta toisaalta ei osaa muutakaan. stressaa stressaa ja stressaa vaikka ei ole mitään asialle tehtävissä.

Sen voin sanoa että nyt on alkanut vielä enemmän tulemaan sellanen olo että adoptioon en lähtis kuitenkaan. Jotenkin se tuntuu niin hankalalta tieltä ja kun ne probleemit ei todellakaan lopu siihen lapsen tuloon vaan siitä ne sitten alkaa ja kasvaa vaan vanhetessaan. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ne lapset jotka adoptioon menevät ovat yleensä melko rempseiden äitien ja isien tekemiä ja se luonne kyllä periytyy. Se että kaksi hyvinkin rauhallista ja järki edellä menevää ihmistä saavat kapinoivan sähkösaappaan käsiinsä eivätkä yhtään pysty yhdistämään luonteenpiirteitä omiin kokemuksiinsa, on jo katastrofi. Tuttavia on jotka ovat adoptoituja ja luonteeltaan ihan eri planeetoilta kuin vanhempansa. Sekä nämä jo aikuisiksi lapsensa saaneet vanhemmat että lapset toteavan kyllä että tämä on ollut ongelma.

Yksikin tuttavani otti yli kolmekymppisenä selville omat biologiset vanhempansa, ja kauhistui kuinka on täysin biologisten lähisukulaistensa kaltainen vaikka kasvatus on ollut todella erilainen mitä olisi oman biologisen perheen kanssa ollut. Kasvattiäiti oli lapsen kanssa ollut ihan helisemässä ja on varmaan vieläkin. Erilaista olisi olla esim sijaisäiti? Onhan siinä se menettämisen pelko varmasti jatkuvasti, mutta toisaalta on myös tieto siitä että lapsi saa sen oman perheensä ja oman luonteensa kaltaista kasvatusta ja mallia. Väkisin suomenruotsalaiseen perhetyyliin vasaralla nakutettu viirupää sekoaisi ehkä tässä "seesteisyydessä".

Tämä oman elämän "seesteisyys" tulee mieleen lähinnä koska minä ja siskoni ollaan eri isästä. Hän on räjähtävää mallia oleva kaistapää joka menee ensin ja miettii sitten. Hänen kolme lastaan on kaikki kutakuinkin samanlaisia. Perheen arki on järkyttävää jonglöörausta että kaikki lapset ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kiukkua, huutoa ja pärinää on ihan hirveästi. Ne lapset kuitenkin kuuluvat siihen rumbaan ja ovat luonteeltaa osa sitä kaaosta ja nauttivat siitä. Minä taas kun nappaan sieltä jonkun päiväksikin hoitoon, saan tehdä ihan kokopäivätyön että lapset voivat sanoa että oli kivaa... Veljeltä tai joltain muulta kaverilta lainatut lapset taas ovat älyttömän tyytyväisiä kun leivotaan vähän pullaa ja syödään pihalla. Käydään kävelemässä jossain oudommassa paikassa ja ihmetellään normaaleita asioita. Elämyksen palaksi riittää kaupasta ostetut jätskit jotka nautitaan vaikka puistonpenkillä. Ikähaarukkaa on siinä kolmesta viiteentoista. Tämä rämäpääjengi märisee vaan että on tylsää siellä ja pleikkaa pitäis pelata ja mennä kokoajan... Muut nauttivat hetkistä ja keskustelemisesta. Ne tykkäävät että joku antaa aikaa ja kuutelee juttuja. Sitä NORMAALIA hommaa mitä minäkin kestän :D

Oikeastaan aika surullista että näitä asioita pitää edes pohtia? Normaalistihan sitä saa arvalla sen lapsen mikä nyt mahassa on kasvanut ja sen kanssa eletään. Jokainen "saa kannettavakseen sen minkä hartiat kestää" joku järkevä yritti minulle joskus sanoa. Ei tarvitse pohtia että mitäs sitten jos se "hankittu" (adoptoitu) lapsi olisikin niin hankala että alkaisi koko homma kaduttaa. Tulee huonot olot siitä onko sittenkin huono äiti ja miksi piti tehdä jotain näin "luonnotonta". Heikkoina hetkinä varmasti kaduttaa ja itkettää... Näen jotenkin adoption häviämisenä jo itsessään ja vieläpä kaikki sen tuoma onni on jossain hämärän peitossa. Näen vain ne ogelmat.

Onneksi on vielä yksi oljenkorsi käyttämättä... Ehkä meidän ei koskaan tarvitse pohtia adoptiota....

Odottelu on hidasta hommaa... Vielä reilu kuukausi hoidonsuunnitteluaikaan ja jo on tylsää...  Niin inhaa kun on piikittelyt ja punktiot ja  kaikki muut niin sitli sitä odottaa kuin kuuta nousevaa josko jotain saataisiin aikaan...

Viimeviikon loppupuolella sain taas töissäni tietää yhden uuden lapsettomuushoidoissa kävijän. Meitä on siellä melkoinen nippu. Itse taidan olla ainut joka on asian julkisesti kertonut. En mä tiedä... ehkä mä olen vaan sellanen että en osaa pitää mitään tietoa itselläni ja uskon olevani senverta vahva että pystyn asiat ihmisille sanomaan niinkuin ne on, vaikka sietä sitten tulisi joskus jotain sontaakin itselle. Toivon sydämeni pohjasta että nämä muut lapsettomat ovat ehkä saaneet jotain vertaistukiapua vaan siitä että tietävät jonkun toisenkin tutun olevan näissä hoidoissa... Sen tiedän että nämä eivät tiedä toisistaan enkä tietysti voi mennä mitään sanomaankaan... Olen vaan sanonut että me emme ole ainoat kaksi tässä firmassa jotka tätä läpikäyvät... Ehkä olen saanut muutaman lapsellisen tai lapsenlapsellisen tajuamaan miten lapsettomien kanssa ehkä kannattaisi toimia... (joo se ei ole niin että esitellään mahataudista vihreälle kp1 tilassa olevalle juuri viimeisen inssinsä läpikäyneelle lapsettomalle oman ryömivän lapsenlapsen kuvia lässyttäen)

Seuraavat "lapsettomuustilanteet" koettiin perjantaina ja lauantaina kun oli taasen asiakkaina näitä pallomahoja ja äitejä jotka eivät voi tehdä sitä tätä ja tota koska sitä ja tätä... ÄÄÄÄÄÄÄH!!! Jos se perkeleen maha ei vielä näy niin ei kuitenkaan ehkä tarvii joka lauseeseen pistää sitä tiedotusta tulemaan, että sielä mahassa jotain on....

Lauantaina tuli tutuksi myös uuden naapurin 1,5v poitsu, joka pisti kyllä tuulemaan tuossa pihamaallakin aika nopeasti. Oli pojalla nopeat jalat ja paljon asiaa mistä ei saanut mitään selvää... Ihan jees tyyppi kuitenkin. Voisin ihan hyvin kuvitella hoitavani tätä jätkää, jos naapuri apua tarvitsee.... (harvinainen kommentti minun suustani)

Sunnuntaina sitten vielä vanha myyjä tuli tervehtimään parin kk ikäisen tyttärensä kanssa. Äitee on aika helvetin kova lässyttäjä oman pentunsa kanssa, ja tietää että olemme hoidoissa. En tiiä, mutta jotenkin hän osaa käyttäytyä minunkin kanssa ihan hienosti. Ei turhia kyselyitä, eikä turhia vääntelyjä. Kertoili vähän kuinka helpon tapauksen hän nyt viimeisenä on saanut ja helppohan tuo lapsi olikin. Aurinkoinen ja aktiivinen ikäisekseen. Pisti kuitenkin vahvasti taas mietityttämään kun itse en ole vauvaikäisten perään niin kovasti, että millä ihmeellä tollasen hikikääryleen kanssa jaksaa vuoden pelata?? Kantaa raahata hoitaa... jatkuvasti parin metrin etäisyydellä pitää?? 

Kyllä on hormooneilla melkoinen urakka kääntää mun pää mammamoodiin :D Siis edelleen mainitsen että haluan todellakin perheen ja tiedän paremmin kuin moni muu mitä lapsien kanssa eläminen on, ja ehkä juuri siksi mietinkin miten sitten kestän sen sinappi/yrjö/pissikoneen kanssa joka miehen ja minun geenit tietäen huutaa ensimmäiset pari elinvuottaan yötäpäivää jos ei ole ihokontaktissa. Ehkä tämä lapsettomuus onkin ihan vaan meidän suojaksi tullut... Ehkä me ei kestettäisikään moista rääkyä??  (joo joo... turha sanoa että se on niin eri kun se on oma... Kyllä mä sen oikeesti tiedän että se tilanne ja asenne muuttuu)

Kuitenkin ajattelen esim adoption aiheuttamaa äkkinäistä muutosta perheessä... Siis onhan se vuosien piina ja odotetaan odottamistaan, mutta tilannehan realisoituu sinä hetkenä kun sen nyytin sitten vie kotiinsa ja tajuaa että tämä jää nyt tänne eikä sitä palauteta seuraavana päivänä omistajalleen... jos nyt saisin tähän näppeihini tällaisen muutaman kuukauden ikäisen sinappitykin ja pitäisi salamana vaihtaa elämä sen ympärillä aktiivisesti pyörimiseksi, niin voin sanoa että HELVETTI mä olisin oikeesti aika hukassa... :D Kyllä se menis pari päivää... ehkä pari viikkoakin... mutta kyllä varmaan epätoivo iskis...

Tästä syystä toivonkin kovemmin kuin mitään että me saataisiin lapsi aikaiseksi vähän perinteisemmin menetelmin kuin paperisodan kautta... Peukkuja pystyyn että saataisiin vaikka jo tästä välikierrosta luomuplussa tai viimeistään ekasta IVFästä joka muuten LÄHENEEEEEEEEE!!!!

Olen kipeänä... Maha on sekaisin... Huono ja hutera olo, mutta henkinen hyvinvointikaan ei ole mitään huippuluokkaa...

Uusi kierto alkamassa ja tuhrua tulee... Ehkä jo huomenna voi sanoa että on oikeesti kp1. Harmittaa harmittaa ja harmittaa... Sapettaa että tällainen lapsettomuuspaska pilaa elämää. Mistä saisin sen tiedon  mitä elämä on esim neläjän vuoden päästä?? Kuka kertoisi onko tämä parivuotinen piina ilman tulosta ollut täysin turhaa ja tuleeko seuraavat vuodetkin olemaan?

Kiersin muutamia blogeja taas läpi missä kaikki tätskät tappelee tämän ihan saman henkisen helvetin kanssa. Kaikille se on yhtä vaikeaa ja joillekin sattumalla on tarjota veilä paljon pahempiakin kortteja kuin mitä monet joutuvat saamaan. Mietin jo tuossa pari kk sitten pitäisikö ottaa oikein kunnolla itsensä kiduttaminen kuvioihin ja alkaa kerätä tutteja... Jokaisesta ovulaatiosta ostan yhden tutin ja pistän sen lasipurkkiin negan jälkeen. Nyt niitä olisi siellä jo jotain 27kpl Sitten kun on purkki täynnä niin sen voi lähettää jonnekin hyväntekeväisyysjärjestöön. Samalla kun hirttää itsensä ja rullaa testamentin kassakaapin pohjalle.

Maanantai yöllä töissä eräs vanha rouva (työtoveri) tuli jauhamaan paskaa siihen viereen vaikka hyvin näkyi naamastani että tein vatsatautini kanssa kuolemaa. Pyysi minua tekemään palveluksen (eli hänenkin hommiaan koska on patalaiska) ja vielä loppukaneetiksi kaivoi kännykän taskusta ja alkoi lässyttämään taustakuvana olevasta nuorimmasta lapsenlapsestaan... Kyseli että eikö ole söpö ja lässyn lässyn.... Samaisena yönä olin tehnyt tämän kierron negatiivisen testin.. Sanoin hänelle vaan että "jaa" ja käänsin selkäni.

Eilen oli pakko käydä hakemassa saikkaria kun ei koivet enää kantaneet ruhoa. Maha toistapäivää vedellä ja ruokaa on mennyt nyt kerran jo kitusista alas. Ehkä tämä tästä vielä... Ja sentään uskaltaa taas vetää mahalääkkeitä joita ei suositella raskaanaoleville... ja särkylääkettä pääkipuun... ja selkäsärkyyn... että näin hyvin menee...

Hirveää tässä on nyt oikeastaan se että minua itkettäisi... tai sanotaanko että on niin paha olo henkisesti että itkeminen saattaisi olla ihan tervettä, vaan ei irtoo... Ei itku tule... Tunnekuohua riittää... kyynelkanavia polttelee, mutta ei vaan suostu enää sekaisin oleva kropanraato edes itkemään.

Taidan painua sohvanpohjalle harjoittelemaan.... Ei se niin vaikeaa ole...

Kyllä jurppii taas oikeen urakalla... Ex kaveri ilmoitti naamkirjassa olleensa ultrassa ja toinen tulossa tän meidän yrityskauden aikana...

Sitä muistaa sitten aina tällaisten muistutusten jälkeen että sitä aikaa todellakin on kulunut pari vuotta. Iskee aika pahastikin oikeastaan. Tiputtelua ollut pian viikon ja mensut alkamassa piakkoin kunnolla... Hyvää siinä on se että päästään uuteen yritykseen mutta kyllä se jaksaa vaan joka helvetin kuukausi masentaa ja viduttaa aika pahasti.

Tiedän että mun pitäis soittaa tyksiin ja varata sydämen ultra itselleni koska edellisestä on puolivuotta... En vaan jaksa... En haluu...

Muuta mukavaa on vaihteeksi työrintamalla... Nyt meillä on lafka siirtynyt savuttomaksi ja nämä muutamat savustelijat ovat olleet koko viikon ihan saatanallisen kusipäisiä. Järkyttäviä raivoamisia pienistä asioista ja toki vielä alkoi töissä aika kova kuukausi ja työtä on sikana. Yhteenlaskettu summa on siis erittäin viihtyisä ja miellyttävä. Olen vielä sellanen "vittunaama" jolle kaikki tuppaa aina paskan heittämään niskaan. ilmeisesti mulla lukee otsassa että hakkaa tätä hiekkasäkkiä tai jotain. En osaa puolustautua turhille pärinöille vaan nielen ihan kaiken ja otan itseeni sitten pidemmällä mittakaavalla vaan.

Että ihanaa kun on kevät ja linnut laulaa... Aurinko paistaa ja elämä kukoistaa... Voi PERSE sanon minä...

On mulla paljon hyvääkin ollut. Ostin viimeviikonloppuna uudet farkut lontoosta.... Joo.. pidennetty viikonloppu hääpäivän kunniaksi... Hieno reissu ja hienot kelit. Kaupunkiloma kylläkin mutta paremman puutteessa kelpaa.. Sääli vaan että alko sitten heti ekana päivänä tiputteluvuoto niin oli vähän paska olo siitä sitten turhankin takia.

Ei auta... Kohti uusia pettymyksiä. Toivottavasti hanat aukee pian niin päästään piikitteleen.

Ensimmäinen piikkikierto oli tietysti pelottava ja ahdistava ja vastenmielinen ja ja ja... No silleen voisi sanoa että piikittelyjen ja inssin jälkeen TODELLA toivoin että tämä olisi se ensimmäinen ja viimeinen kierto piikeillä.

Sitten alkoi vuoto ja tyhmä pääni ei osannut laskelmoida hyvin, vaan ovulaatio olisi osunut juuri pääsiäiseen ja inssiä ei olisi päästy tekemään. Tästä syystä nyt sitten välikierto luomuna ja ovulaatio meni jo. Nyt sitten odotellaan vuotoa seuraavat pari viikkoa ja palan halusta päästä piikittämään???!!!

Minulla on siis joku hullu tarve päästä kiduttamaan itseäni. Halu ylittää se pelko niitä piikkejä kohtaan ja painaa se pieni piikinnysä mahanahkaani. Luultavasti saan tyydytettyä tarpeeni ensimmäisen piikin kohdalla ja seuraavat viisi on taas ihan yhtä tuskaa.

Tämänhetkiset fiilikset lapsettomuuteen ja siihen liittyvään ryönään on melko "samantekevät" Ärsyynnyn todella helposti jos jonkun keskustelut pyörivät liian kauan jälkikasvun ympärillä tai lähden pois jos muut alkavat juoruamaan lapsista tai lapsenlapsista ja kuinka ihania ne on. En sillä että olisin kateellinen tai mustasukkainen ainakaan tietoisesti, vaan ihan siitä syystä että olen niin kurkkuani myöden täynnä tätä tyhjän tavoittelua.

En tiedä haluanko niitä lapsia kuitenkaan. Perus suojelumekanismini on siis edelleen tallessa... Tiedän toki että lapsia haluan perheeseen, mutta minkäänmoista vauvakuumetta ei ole... Omiaan haluja laskemaan on myös tuo rajanaapurina oleva tarha missä pääsiäisenäkin istui perus mammalauma 3-5v lastensa kanssa. Siitä apinalaumasta lähti niin kamala mekkala että normi tarharyhmä 25kpl mitä siinä yleensä pyörii oli suorastaan mykkä. Porukassa oli kaksi ylitärkeilevää nitisevä-äänistä tyttöä jollaisia hermoni ei sitten kestä hetkeäkään... (hyi olkoon mä oon lastenvihaaja)

Toistan itselleni taukoamatta kaupassa ja ulkosalla liikkuessani, kuinka helpolla minä pääsen elämässäni kun nyt niitä lapsia ei ole... Rahaa jää omiin menoihin enemmän ja sitä aikaa on todella paljon enemmän kuin sitten tulevaisuudessa olisi. Saan nukkua kun huvittaa... Herätä kun huvittaa.... käyn salilla kun huvittaa... menen pihahommiin kun huvittaa... Lähden kylään kun huvittaa... ja istun koneella kun huvittaa... Miehen kanssa mietittiin josko lähdettäisiin kesällä vaikka reilaamaan kun se on jäänyt aikanaan tekemättä ja nyt siihen olisi mahdollisuus...

Enpä tiedä.... pessimisti ei pety... Sillä mennään taas seuraavaan kiertoon... Usko tämänkään kierron onnistumiseen ei ole missään taivaissa vaikka ovulaatio on melko varamasti tapahtunut ja tikulla bongattu... Peittoja heiluteltu ja kaik olis periaatteessa jees.

Taas näitä aamuja... Ranteet auki tai ainakin pää takasin tyynyyn ja peitto korviin. Viduttaa, ahdistaa, ketuttaa, raivostuttaa. Alakulon määrällä ei ole rajoja, eikä tulevaisuuden näkymissä valoja päällä.

Suomeksi siis uus kierto alko ja sapettaa niin vietävän jäätävän paljon. EI JAKSA ENÄÄÄÄ!!! Ja vastahan tää sonta on alkumetreillä. Hoidonsuunnittelu keskiviikkona ja se mua pelottaa kaikkein eniten. Mitä se nirisevä pää kenossa oleva lekuri mahtaa nyt mussuttaa... Että luomuna vielä kolmaskin vuosi?? Kun on NIIIIIN hyvät mahdollisuudet ilman hoitoja.... Eihän teillä ole mitään vikaa edes.

Muutama viikko sitten kuulin sukulaisen plussasta ja heillä oli yritystä pitkään takana. Jotenkin en osannut siitä mitenkään iloita, mutta toisaalta ei se nyt niin pahakaan ollut kun heillä on ekaa tehty ikuisuus ja nyt tämä toinen sai piiiiitkän yrityksen jälkeen alkunsa. Hämmästyin vain kovasti kun niin ajoissa ilmoittivat kun viikkoja ei ollut vielä kasassa edes kymmentä mun laskuopin mukaan.... Nooooh... Viimeviikolla tuli sitten ilmoitus että meni kesken.... Ja se reaktio minussa oli vielä pelottavampi.... En tuntenut juurikaan myötätuntoa.

Minusta on siis tulossa psykopaattihirviö!! Juuri se katkeroitunut ämmänketale joka ei pysty enää suhtautumaan mihinkään lapsiin liittyvään niinkuin normaalit, vaan vajoaa omaan itsesääliinsä ja myrkyttää mielensä omilla rumilla ajatuksillaan jotka pyörivät pääasiallisesti oman navan ympärillä.

Eipä ole paljoa tullut naputeltua kun stressi iskee. Työ tuppaa viemään kaiken ajan enkä saa tehtyä niitä asioita mitkä ovat roikkuneet jo ikuisuuden tekemättöminä.

Työpaikalla kaikki menee... no joo.... Ihan ok, mutta kyllä tuolla tuo ilmapiiri polttaa kenet tahansa loppuun muutamassa vuodessa viimeistään. Liikaa työtä liianvähälle porukalle eikä minkäänmoista yhteispeliä saatikka johtamistaitoa. Ihmiset tiuskivat toisilleen ja hyvä että eivät pure. Onneksi sentään palkka on tullut ajallaan ja sille on ollut todella tarvetta niin motivaatio säilyy silti. Yksi hyvä tyyppi sentään sielläkin firmassa on, joten joku jonka kanssa vaihtaa pari sanaa työpäivän aikana.

Mietin aloittavani kielikurssin siinä töitä tehdessäni. Koko päivän kuuntelen Jaajoa ja Vappua. Toisinaan yle puhekin voi olla kolme tuntia korvissa kun on pakko kuulosuojaimia käyttää. Olis aika hemmetin hienoa oppia vaikka espanja siinä ns. siivellä.

Lapsettomuusrintamalla ei muutoksia. Nyt on toinen clomikierto meneillään ja ensiviikolla ensikäynti julkisella. Ensimmäinen clomikierto sai taas mielen nousemaan mutta alas tultiin taas kerien ja surkeaahan se sitten oli se ensimmäinen kiertopäivä taas uutta kiertoa.

Terveen paperit sain taasen pumppupuolelta seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Sitten taas ultrattavaksi ja muutenkin hutkitaan lisää.

Aloitin uuden harrastuksen lainakoiran kanssa. Nyt juoksemme tokoilemassa ja keväämmällä alkaa agility. Toivottavasti siitä tulisi hyvää lisäpotkua elämään.

On tässä jotain positiivistakin tapahtunut. Lemmikkirintamalla pesimäkausi meni hyvin ja tuli paljon uusia siivekkäitä. Ne ovat luovutuksessa keväällä ja seuraileminen on todella terapeuttista hommaa. Terveys on ollut ihan ok, ja en ole vielä ainakaan kerännyt mitään flunssaa itselleni. Toivottavasti tulevaisuudessa jaksaisin kirjoitella vähän enemmän niin ei tarvii referoida kahta kuukautta kymmeneen riviin.

Päivisin olen monesti keksinyt todella hyviäkin aiheita pohdittavaksi, mutta jotenkin ne iltaan mennessä aina unohtuvat.

Tänään oli postissa kolme kirjettä minulle.... Kaikki koskivat terveyttä joten tunnen itseni erityisen sairaaksi :D

Ensimmäine oli lapsettomuusklinikalta ja sieltä tuli lappu että oli taas jotkut arvot ihan ok ja ei syytä lapsettomuuteen.

Toinen oli työpaikan terveystarkastuksen lappu jossa kerrottiin että ämmä on ihan ok tekemään töitä... (huh... minähän jo pelkäsin)

Kolmas oli sitten vähän isompi nivaska... Ne oli tyksiin.... Nyt olisi sydämen magneettikuvaus parin viikon päähän ja kyseinen toimenpide ei ollutkaan mikään ihan hepponen. Olen joskus ollut aivomagneetissa ja sinne vaan mentiin makoilemaan ja vähän tuntu päässä jännältä ja se oli puolessa tunnissa ohi. Nyt on sitten kanyyliä ja merkkiaineita niin pillerin kuin suonensisäisessäkin muodossaan jonka jälkeen sitten kuvaillaan ja otetaan vielä verikokeita.... Seuraavana päivänä holteri joka tarkoittaa että koko yläkroppa täyteen lappuja ja kaapelia ja kainaloon kannettavaksi valvuri joka rekisteröi koko päivän ja yön sykkeen. Kuukausi siitä lääkäriaika kuulemaan tuomiota....

No ei tuo kolmas nivaska olisi mitään muuten, mutta kun olen siellä uudessa työpaikassa koeajalla niin milläs helvatilla mä selitän tuon parin päivän säätämisen ja varsinkin kun kyse on vielä sydämestä. Olen tässä miettinyt josko kertoisin että on vanhan vaivan kontrollikäynti vaan ja vie kahdesta päivästä siipaleen ja kun kerran on vuorotyö niin voisin tehdä jotain toista vuoroa ne päivät (näin toivonkin että käy koska molemmat operaatiot on niin helppoja että pääsen jatkamaan päivää sieltä päästyäni normaalisti.

Katsotaan josko huomenna saan pomon jostain sen verran kiinni että ehdin nämä päivätoiveet hälle ilmoittamaan.... Sitten vaan toivotaan että ei tule mitään pahoja tuloksia kummastakaan... Tai no holterista tulee kun on aina tullut mutta tuo magneettikuvaus on se suurempi pelko. Jos sieltä jotain tulee niin se on aina paaaaaaha paha juttu. Viimeksi on ultrattu sydän niin oli vasen kammio hiukka laajentunut... Ja se oli pari vuotta sitten. Toivottavasti ei ole tila pahentunut....

Jaahas... Jostain se on aloitettava niin aloitetaan sitten tästä lapsettomuudesta. Häät oli ja meni ja miehen kanssa oltiin päätetty että naimisiin ja sitten samoihin aikoihin ehkäisy pois ja TÄDÄÄÄÄÄ meistä tulee perhe! "Sä sano uuuuu, mä sanoo aaaaa... ja siitä tuli vauva" HAAAHAAA! Joku väitti minua pessimistiksi mutta tässä asiassa olin ihan varma että se onnistuu heti tai ainakin parin kk sisällä koska koko suku on helposti sikiävää. Olin siis hyvin positiivisilla mielin ja heti jäikin kuukautiset tulematta, mutta olikin vaan kroppa sekaisin vielä hormonaalisista ehkäisyistä... Sitten meni kuukausi, toinen kolmas, kymmenes kohta meni vuosi ja sitten puolitoista.

Niin on löytynyt kohdusta myoomaa joka ei sitten siellä enää operaatiossa ollutkaan. On bongailtu ovulaatioita joka samperin kuukausi ja käytetty kevyitä lääkkeitäkin, mutta eipä auta. Nyt on edessä se pelottava hetki kun pitäisi oikeasti sitten lähteä hoitoihin. Tutkimukset on hutkittu jo ennen kesää ja molemmilla koneistot on toimintakunnossa. 

Tunnen olevani jossain välitilassa... Olen lapsettomuudesta kärsivä, mutta en vielä hoitoja aloittanut. En oikeen kuulu mihinkään ja mitään ei ole tehty mutta silti jo ahdistunut että ei se tule koskaan ja ei ne hoidot tehoo kumminkaan. Huomasin jo kuukausia sitten että minussakin alkaa se lapsettoman katkeruus sikiämään vaikka niin vannoin että se ei mene niin. Kuukausi kuukaudelta on pahempi isku aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana tai kuulen että joku on taas raskaana. Telkkari syytää raskaus, synnytys ja lapsenteko-ohjelmia minkä kerkiää, Ikea käynnit saa voimaan pahoin ja kotiin tullessa pääsee yleensä itku.

Nyt olen sentään jo antanut itseni luvan itkeä, mutta ehkä se katkeroittaa minua vielä lisää ja nopeammin.

Tämäkin kierto sai sitten taas tänään alkunsa ja katsotaan ehditäänkö me nyt sitten tähän kiertoon jo aloittamaan jotain (epäilenpä että ei). Tähän kiertoon osuu myös sydämen magneettikuvaus jota on odotettu vähän turhankin monta kuukautta. Ongelmia on siis myös pumpun ja kilpirauhasen kanssa....

Otetaan nyt sittan alkuun vielä työkin, eli aloitin kk sitten 3vuorotyön joten kroppa vetää ihan solmuun tästäkin syystä. Kello 03 herätykset eivät ole ihan mun juttu ja kaikki on ihan sekaisin. Päivävuoro vie koko hemmetin päivän ja iltavuoroihin en oo päässy vielä käsiksi ja tuskin pääsenkään uutena työntekijänä. Uusi raskas fyysinen työ verottaa voimia ja vielä kun sivussa olen yrittäjä ja pyörittelen osittain kahta toimialaa niin onhan tässä hiukka liikaa asiaa yhdelle emännälle.

Toivottavasti tämä valittava ja nirisevä ämmä saa edes joskus tarpeeksi positiivisia asioita kerättyä kasaan niin alkaa aurinko paistaa risukasaankin. Lupaan laittaa yhden kategorian pelkästään hyville uutisille ja sitä selaamalla toivottavasti saan jotain positiivisuutta persoonaani.