Eilinen meni niin pahasti asiaa pohtiessa kun vielä yksi tyttönen ilmoitti olevansa paksuna ennen kun lähdin töihin. Helvatti että pisti taas korpeamaan ja päässä ei liikkunut sitten yhtään mitään hoitojen lisäksi. Mietin jo pitääkö tunkea tikku varpaankynnen alle ja potkasta seinään jotta sais hetkeks ajatukset kaikkoamaan päästä.

Tänään otan peltorikuulokkeet päähän ja hommaan niihin taas uudet patterit jotta saan kuunnella radiota kaikessa rauhassa... Toivottavasti jollain kanavalla on hyvät jutut jotka ei liity esin ruottin rinsessaan...

Pohdin eilen paljon kateutta ja pakkomiellettä. Olen tässä monta kertaa miettinyt josko ammattiapua tarvitsisin pääni selvittämisessä. Pelkään kuitenkin että saan vaan jonkun lässyttämään kuinka kaikki tunteet on NORMAALIA ja hyväksyttävää... Sitä en kaipaa... tarviin jotain oikeita työkaluja tähän pakkomielteen hillitsemiseen ja perspektiivien tasaamiseen. On hetkiä jolloin on kaikki ihan normaali ihmisen skaalassa ja elämä ns. tasapainossa, mutta sitten tulee taas joku juttu joka nostaa elämän ihan päälaelleen. Olen täys luuseri maho ämmä enkä KOSKAAN saa niitä lapsia ja mies hylkää ja jään yksin... Muutan eteläamerikan viidakkoon loppuelämäkseni ja hylkään kaiken vanhan... (tuonne asti olen jo päässyt suunnitelma C:n kanssa.)

Mutta juu... Huomenna olis se alkionsiirto... Ristiriitaiset ovat tunteet... Sitä kristallipalloa edelleen kaipailisin. Olisin täysin valmis menemään ennustajalle. Jos joku pystyisi minulle kertomaan että olisi oikeesti lapsi joskus kainalossa ja se olisi oma, niin elämästä häviäisi aika suuri stressinaihe.

Eilen oli ovulaatiopäivä... Kramppas maha kun pahimmassakin mensukrampissa. Olin ihan kaksinkerron töissä välillä. En sitten tiedä mistä moinen voi johtua. Ei noin rankkaa vääntöä oo yleensä mahassa ollu. Tuli sekin ovis hyödynnettyä ja vielä kun käydään hakee se pakkasukko kyytiin niin tuplavahingon ainekset on koossa... Mut tulis edes se yks.... Ja jos ei tuu niin sitten tulee se koira... ;)

Tänään oli ovisplussa tikussa ja epäluulosena soittelin sitten tyksiin taasen. Pääsin heti samana päivänä ultraan ja HIENOJA uutisia! Limakalvo oli 9,2mm ja folli oli 18mm. Eli ovis oli oikein bongattu vaikka sitä vähän epäilin. Nuo liuskat kun ovat mitä ovat... Olen käyttänyt samoja cittarin liuskoja pari vuotta joten tiedän aika hyvin kuinka tummaksi asti tummuu ja kuinka nopeasti, mutta silti jotenkin pelotti josko ei oliskaan ovis ihan vielä ja turhaan sinne aikaisin ryykään ultraan...

Niin se kuitenkin oli kuten arvasin, että plussa oli nyt ja keskiviikkona otetaan meidän tuleva vauva sulamaan... (huom.. .yritän psyykata itseäni positiivisuuteen) Torstaina on siirto! Ihan mahtavaaaa!!! Me päästään siirtoon!! Wihdoinkin!!!

Toivottavasti pistävät sinne tähtipölyä ja vauvaliimaa mukaan. Mulle kelpais yks kappale lääketieteellisiä ihmeitä tähän hätään...! Marraskuun piristys :) Yks sellanen tulemaan... tai käy kaks jos samaan hintaan tulee...

Nyt todellakin tarvittaisiin sitä tähtipölyä... Siellä nestemäisen typen seassa hytisevän alkion päällä vois olla hippasen sitä tähtipölyä.

Omaan aika hyvän itsesuojelujärjestelmän. Olen nimittäin ollut äärettömän pessimistinen koko pas homman kanssa. Ei ole ollut minkäänmoisia onnistumishaaveita minkään suhteen koska ei voi onnistua. Miksi tämä onnistuis kun on kerran kaikki ollu reerassa tuolla alhaalla muutoinkin. Tuubat auki, hedelmöittyy näköjään hyvin ja jakautuu täydellisesti. Kiinnittyminen vois olla se meidän ongelma mutta siihenkään ei puututa ennen kun on monta siirtoa taas takana.

Tänään sain ovisplussan testiin ja johan nous toiveet. Olin nimittäin niin varma että menis siirto viikonlopun takia päin kekkulaa että en antanut itseni innostua. Nyt kun se on varmaa että tälle viikolle yritetään siirtoa niin johan olen sekaisin :D Tänään ultraan jotta nähdään onko limakalvo tarpeeks paksu ja onko kaik muu kunnossa... PIDÄN ITSELLENI PEUKKUJA!!! Puhaltakaa sitä tähtipölyä tänne jos sitä jollakulla on jossain tallessa!!!

Eli tänään on kp3 jos vaikka joskus 26 päivän päästä sitä alkaa taas miettimään koskas se kierto alkoikaan?? :D

Ei päästy siirtoon ei... Onneksi on se reissu edes vähän lohduttamassa....

Sossusetä tulee käymään helmikuun aikana ja päästään tenttaamaan ihan privaatisti tukilapsiasioista. Saas nähdä mitä tulee vai tuleeko mitään....

Päädyin PELA:n  järjestämälle tukiperhe kurssille mieheni kanssa. Löysin tieni sinne jonkun bannerin kautta ja mies oli heti myös mukana ideassa. Tuttavalapsia täällä onkin viikonloppukylässä käynyt mutta nyt voitaisiin tehdä hyväntekeväisyyttä ja saada itse samalla jotain säännöllistä toimintaa elämään. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu on kyllä aikaa antaa poiskin.

Lastensuojelu onkin sitten hyökkinyt naamalle viimeisen parin viikon laikana ihan liiaksikin. On tullut telsusta tuo Ikuisesti Sinun dokkari (löytyy vielä arenasta) On tullut radiosta ja telsusta ohjelmaa toisensa perään lasten huonosta kohtelusta. On jatkuvaa juttua perhesurmista kun vanhemmat ovat ajautuneet umpikujiin elämässään. Kuinka ei lastensuojelu ole päässyt kaikkiin väleihin kiinni.  6h lastensuojelun sossusedän juttuja kuunneltuani olen täysin myyty ajatukseen, että voisin tässä asiassa ruveta auttamaan. Vastaan tuli myös silmiä avaavia todellisia asioita, joita ei ole ennen noilla sanoilla tajunnut ajatella.

Adoptio, joka on kuitenkin päässä joskus liikkunut myös kansainvälinen muoto siitä. Nyt olen melko varma että en siihen lähtisikään. Asia ei tietystikään ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin ymmärrän pointin. Kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten taustaa ja kohtelua ei pystytä sanomaan koskaan kovin varmaksi. Traumat joita he ovat kokeneet ovat vanhemmalla iällä täysin unohdettuja, mutta vaikuttavat edelleen käytökseen ja mieleen hyvinkin vahvasti eikä niitä päästä työstämään kun ei ole tietoa. Sen sijaan suomalaiset huostaanotetut lapset ovat hyvinkin "tutkittuja" ja  näiden lasten auttaminen kaikin mahdollisin keinoin on helpompaa ja asiaan päästään kiinni välittömästi jo ennen kun pahoja oireiluja pääsee tulemaan. Tiedot lapsen terveydestä on myös paljon kattavampia niin henkiseltä kuin fyysiseltäkin puolelta.

En kuitenkaan lähtisi sijaisperheeksi kovin helposti... Kamalan vaikeaa on ajatella että luopuisin työstäni (josta en kyllä pidä) ja keskittyisin hoitamaan "perhettä" joka voitaisiin minulta viedä minä hetkenä hyvänsä.... ja lopullisesti... Se että kestäisi rankan ja traumatisoituneen lapsen kaikkine murheineen (tai muutaman lapsen) niin siihen vielä perään niiden lasten vanhemmat ja loppuun vielä se että joskus saatan menettää ne lapset takaisin oikeille vanhemmilleen. (Joka olisi tietysti lapsen etu)

Tätä soppaa nyt viikon päässäni pyöritelleenä olen entistä varmempi että selviämme vaikka niitä omia lapsia ei sitten kuitenkaan koskaan tulisi. Saamme halutessamme ympärillemme niin paljon lapsia kun vaan ikinä jaksamme hoitaa. Saamme tahtoessamme luotua paljon uusia lämpimiä ja rakastavia suhteita niin moneen suuntaan että ei koskaan tarvitse siellä vanhainkodissa olla yksin. Kaikki avaimet ovat omissa käsissä. Riippuu vaan siitä miten ne omat pelikortit pelaa...

Tämä olisi periaatteessa ihan oman tyyppisemme ratkaisu. Oma elämämme pysyisi omassa uomassaan. Pystyttäisiin edelleen matkustelemaan ja elämään omaa elämäämme, mutta samalla saataisiin aiheutettua paljon hyvää monessa suhteessa. Ei sellaista vastuuta ja kuitenkin ne ilot. Lapsiperheen elämän hyvät puolet paketoituna kauniiseen pakettiin. Tällä viikolla jatkuu koulutus ja sossusetä tulee käymään vuoden alussa katsastamaan kodin ja keskustelemaan privaatisti.... Outoa... pelottavaa, mutta osaltaan hyvin kiinnostavaa ja lohdullista.

Usko hoitojen onnistumiseen on edelleen surkean matala. Olen päättänyt että kaikki hoidot käydään kyllä läpi julkisella tässä nyt putkeen mitä tarjolla on... Senkin jälkeen varmasti yksityiselle jos siinä hädään mitään mahdollisuutta... Mutta tärppää sitten joskus jos tärppää.... Tämän mielentilan jos saisin pidettyä niin mahtavaa olisi. Pitänee palata lukemaan tätä aina kun nuppi alkaa käydä kierroksilla... Nyt on jopa oikeastaan sellainen olo että mä olen ihan voittaja jos joskus sitä lasta ei sitten tulekaan, niin minä voin tehdä kuitenkin paljon hyvää muille lapsille.... Näyttää näin myös kaikille tuttaville ja puolitutuille ja muille, että ei tämä elämä ole kiinni siitä äidin statuksesta. Elämää voi vetää vauhdilla eteenpäin ilman paksua mahaa... monen vuoden vaipparumbaa ja ikuista äitiyttä.

Tästä alkavasta kierrosta piti tehdä pas, mutta ollaan Dubaissa just ovulaatioaikaan joten olen jo luopunut toivosta. Jos eilen olis vuoto alkanut niin oltais ehkä päästykin.... Tuhruvuoto (aika runsaskin) alkoi pe/la kieppeillä ja mahaa kramppailee, mutta näyttää olevan ihan samanlainen kitkutuskierto taas edessä kun mitä oli viimekertainenkin. Oikeestaan toivon että alku menis mahd pitkälle niin se siirto vois taas onnistuakin... Jos vaikka perjantaina vasta olis kp1... tai sen jälkeen...

Jouluaattona ne hanat sitten aukes... ihan kokonaiset 2 päivää kesti kunnes taas sitten alkoi arki. Ei pienintäkään käryä ollut oliko ne oikeet mensut vai mitä oli... Vähäisetkin tissiturvotukset jatku vielä pitkälle vuodon jälkeen... tein testin... negaa...

Nyt on sitten kp n. 12 menossa ja ovistesti plussaa... Minä ovuloin siis normisti aina kp 18. Nyt on pari kertaa ovulaatio tullut hormonittomassa kierrossa lähempänä tuota 12 mut nyt kun ei olis pitänyt niin johan se aikaistuu...

Toivoo sopii ettäs euraavassa kierrossa olis taas "myöhässä" niin päästäisiin siirtoon. 1-8 päivä ollaan reissunpäällä joten silloin ei siirtoa saada... tosin ovista on mukava lomalla ehkä hyödyntää ;)

Enempi ehkä vielä ihmetyttää tuo pumppu joka on kokenut ihmeparantumisen. Mun 26000 lisälyöntiäni on muuttunut nyt lähelle nollaa oman diagnosoinnin perusteella. Pumppu siis hakkaa kuten normaalilla ihmisellä eikä niin että joka toinen tai kolmas lyönti on lisälyönti. Radikaali on muutos ja tapahtunut todella äkkiä. Nyt sitten vaan toivon että tää olotila pysyy näin vuosien rytinän jälkeen... Ajattelin tänään alkaa vähentää beetasalpaajaa josko pääsisin niistä vielä eroon joskus :)

Summasumarum: IVF sai aikaan kehossani melkoisia muutoksia. En tiedä pistänkö tämän pumpun sen piikkiin vai voisiko esim vitamiinipurkin foolihappo tai joku muu vaikuttaa näin, mutta uskomattomalta tuntuu. Navan alusen toiminnasta ei ole mitään käryä, mutta sekaisin se on "normaaliin" nähden ollut.

Sormet ristissä että päästäisiin ennen maaliskuuta siirtoon kun tulee se perkulaan kesätaukokin muuten vielä vastaan ennen kun on pakkanen tyhjennetty syksyn keräyksestä....

Tää on nyt niin vaikeeta sitten taas... Mensut tulee... ei tule... tulee...  ei tule....

Aamulla ne lupaa alkaa ja sitten ne loppuu alkuunsa... Nyt tänään ei oo tainnu tulla taas mitään... Eilen tuli aamulla vähän punaistakin josta ajattelin että nyt alko.. vaan koko päivä ilman mitään ja illalla ihan vähän taas ruskeeta....

Pitäisköhän sitä nyt sitten kuitenkin testata niin saatais mensut tulemaan... Kokeilin itseasiassa itseäni jo hämätä pissimällä vanhaan r-testi tikkuun... Tein sen tossa tunti sitten ja tuijotin "vastausta" etsien näkyvää viivaa (joka siis ei pitäisi siihen mun järjen mukaan piirtyä vaikka olisinkin paksuna) Noooooooh... nyt ainakin mahassa vihloo enempi taas että eiköhän vinkki menny pakille perille :D

Taidanpa kuitenkin mennä ostamaan sen testin ja testata sen negan pois kuleksimasta... kuitenkin se kokoajan mielessä pyörii ja nyt kun on jo viikon myöhässä niin kokoajan vaan enempi ja enempi toivo herää... Pitää lytätä taas kaikki nousevat haaveet ennen kun ne kasvaa liian isoiksi.

Kirjaanpa nyt kuitenkin ennen lyttäystä ylös fiilarit jotta osaan seuraavilla kerroilla ottaa huomioon kropan huijaukset

- Ei tissienturpoamista oviksen aikaan tai jälkeen...
- Pieni vuoto ovulaation jälkeen... muutama päivä oviksesta oikeestaan... tarkkaan en tiedä millon oli ovis. Vuoto oli viikkoa ennen mensujen oletettua alkua
- Kuuma nainen :D Eli iltaisella olen tulikuuma nukkumaan mennessä ja myös aamuisin huomaan että oon isäntää lämpimämpi... hän myös on huomannut saman
- Tiputtelu alkoi jo kp27 ja on jatkunut viikon... vuoto lähinnä aamuisin
- pientä kipuilua mensujen tapaan mutta ei mitään kunnollista... ei kramppeja
- Oviksen jälkeen pahoinvointia joka katosi... ja väsymystä samoihin aikoihin joka katos

- Nesteet poistuu kropasta. Pissillä tullu juostua sen jälkeen kun mensujen piti alkaa, mutta ei pissitä enää (kroppa "kuivatettu")

Suomeksi> Ei mitään ihmeellistä paitsi tiputtelumensut ja kuuma kroppa

Noniin... Nyt päästiin taasen asiaan... eihän nää ollu kun 6 päivää myöhässä taas tälläkertaa...

Toki tuossa jo toiveet vähän alkoi nousta jouluisesta yllätyksestä, mutta toisaalta taas tiputtelu monen monta päivää antoi ymmärtää että turhaa hihkua. En tehnyt yhtään testiä (mistä oon ylpeä) Jotekin alitajuntaisesti uskon siihen että testin jälkeen mensut alakaa samantein niinkuin on niin usein käynyt... Nyt halusin että ne alkaa mahd myöhään ja toivottavasti seuraava kierto tekee samalla tavalla ja päästään jo hlemikuussa siirtoon reissusta huolimatta.

Eli blogi hiljenee taas varmaan pariksi kuukaudeksi kun tuskin on mitään kerrottavaa aiheesta ennen kevättä.... Kun vaan saisin sisäistettyä, että ei mun tarvii paksuuntua vielä vuosiin... että aikaa on...

Pms... Se on sellanen juttu että siltä mä olin välttynyt aina... En siis näiltä perus pms oireiksi luettavilta turpoamisilta ja tissioireilta ja kivistyksiltä, mutta niiltä mitkä miesten hermoon eniten käy eli ne mielialavaihtelut. Mulla ei oo koskaan ollu mitään sellasia vaan oon aika tasanen luonne.

EN OLE ENÄÄÄÄ! PERKELE!!! Piru pääs irti tossa ivf hoidossa ja luulin että oli vaan niitä hormonihöyryjä mitä korvista tuli vaan ei... nyt on välikierto lusittu ja voi HEMMETTI mikä raivo/itku/hermo sotku on ollu pari kolme päivää. Tuntuu että aivot ei mahdu päähän ja ne tursuu korvista ulos. Kaikki hermostuttaa... vanne kiristää päätä. Uskomaton raivo päällä mutta ei edes pienintä syytä sille tiedossa. Pommi vaan odottaa että joku raapaisee tulitikkua.

Ihanasti jouluksi flunssaakin vielä pukkaa... nenä menossa tukkoon ja kurkku hiukka turvoksissa myös. Johan nuo työt huomenna loppuu... Että pääsee sitten sairastamaan ihan omalla kustannuksellaan.

No raivoa todella lisää tuo hoidon venähtäminen ikuisuuden päähän... Pitäis vaan unohtaa aika ja antaa sen kulua... "onhan tässä vielä vuosia yrittää" PERKELE!!! (ai kauheeta kun on herkässä pahat sanat) Pikaisesti laskettuna meillä on mahdollisuus seuraavan kerran siirtoon 4.3 joka sattuis sunnuntaille.... mut hei :D Ei tässä nyt muutenkaan olla ihan kalenterin mukaan menty!!

Tänään on joku kp 33 meneillään että silleen.... siis normi 28 mulla... ihan max 30... Mensut tekee tulemistaan joka päivä enempi ja enempi.. mut ei vaan ne hanat oikeen aukee... Mitään testiä en oo vaivautunu tekemään kun haluan kierron siirtyvän mahd paljon eteenpäin... mieluiten vielä muutamilla päivillä... (jotta voitais sittenkin saada siirto jo helmikuun alkuun) Ollaan nimittäin reissunpäällä helmikuun alusta se viikko ja jos saan venytettyä kiertoja niin tää kikka kolmonen vois onnistuu... Tietysti silloin ovuloin viikkoa aiemmin kuin normaalisti ja se menee päin helvattia kuitenkin... mut yrittänyttä ei panna...

Nyt siis vaan jäätä hattuun ja sormet ristiin... Toivoa todella sopii että pää pysyy kasassa taas seuraavat pari kiertoa... Pitänee mennä hamstraamaan ovistestejä kaupasta jälleen kerran isompi tukku ja pitänee alkaa taas harrastamaan tätä kotiaktiivisuutta..

Olin just pas suunnittelukäynnillä... Aloitetaan positiivisilla asioilla. Kroppani on toipunut ivf:stä... Ensimmäinen siirto päätetty tehdä luonnolliseen kiertoon....

Sitten ne huonot uutiset.... Siirtoa ei tehdä seuraavaan kiertoon koska on joulutauko.... Sitten lisää.... Sitä ei pystytä tekemään melko varmasti myöskään seuraavaan koska ollaan dubaissa.... Eli suomeksi!! MAALISKUU on seuraava kierros jossa päästään yrittämään sitä perkeleen paksuuntumista joka toisilla käy täysin luonnostaan ja ensiyrittämällä... Sitä maailman luonnollisinta asiaa eli lisääntymistä.... Sitä perkeleen lisääntymistä joka antaa ihmiselle ihmisarvon... Lapseton on ihan paska ja mistään mitään tietämätön uraohjus. Vasta lapsen saanut on "aikuinen" ja järkevä ja vastuullinen yms yms yms.

Nyt on niin lyöty olo vaikka hommaan tuli vain 2-3kk viivästystä... Mutta silti raivostuttaa niin jumalattoman hirvittävän paljon. PERKELE

Jos ei tarviis 12 aikaan olla töissä niin menisin tonne sohvankoloon ja parkuisin silmät päästäni... En nousis kun ehkä huomenna aamulla aikasintaan... jos sillonkaan...

Huomaan kyllä selkeesti että edelleen mennään jotain ivf jälkihöyryjä koska kierrokset nousee ihan hulluna pienistäkin tällasista vastoinkäymisistä. Tissit on hukassa edelleen ja mensut tekee tulojaan myöhässä mutta kuitenkin... Tiputtelee jo ja maha kramppailee... Eli lisää vitutusta tulossa ihan näillä näppäimillä...

Juu juu... Ei oo vielä alkanu...

Myöhässä ollaan siis mensujen kanssa kolmatta päivää. Jos joku nyt sanoo että raskauden ensioireita on oikean käden irtoaminen niin multa varmaan putois oikee käsi.

Olen siis kerännyt itseeni kaikki mahdolliset oireet ja vaikka kuinka hakkaan päätäni seinään ja yritän kertoa että kierto vaan on sekaisin niin silti sitä toivoo ja toivoo ja toivoo että joku helvetin ihme olis käyny ja olisin paksuna. Miten helvatissa se vois olla mahdollista jos ei ole edellisetkään reilu 30kpl kiertoja tuottanut tulosta niin miksi nyt sitten?? Jos ei auta inseminaatiot tai vif tuoresiirtokaan niin miksi nyt luomuna sitten??

No tietysti minulla on siihenkin vankka selitys. Meillähän ei siis ole mitään ongelmaa kummassakaan sen enempää joten tämä ivf myrkytyskierros "herätti" mun kropan vastaanottavaan moodiin ja siksi olisin nyt luomuna paksuuntunut. Tietty.... mites muutenkaan....

On mulla ollu ennenkin mensut myöhässä... tarkoitus olisi odotella ehkä keskiviikolle asti ennen kun sitten teen sen testin (mun on siis saatava mensut loppumaan viikonpäästä maanantaina koska sillon on lekuri ja ei sais olla mensuja päällä sillon) Hommahan toimii niin että teet testin ja nostat perssiis pöntöltä jotta voit todeta "oho ne alko nyt" ja sitten voi kaivaa siteen esille. Näin on käyny aika hemmetin monta kertaa...

Mut joo.... Jatkan kärvistelyäni... Ja palelua... Enkä haistele kaasulta haisevaa jääkaappia...

MUOKS* Haa haa haaaaaaaa!!!!!

Oikeesti ihminen on tyhmä! Nyt se on 100 varmaa että on ihan täysin skeidaa noi oireet :D:D:D

Aloin tänään laskeskelee että paljonko ne on nyt oikeesti noi mensut myöhässä siis silleen 100 varmalla tarkkuudella ja tulos on -4-5 päivää :D

Suomeksi: Olen jotenkin tehnyt niin paljon töitä tässä kuussa ja vuoden loppua kohden että aika on tehnyt vääristymävenymän. Toisinsanoen mä oon laskenu väärin... Mutta niin on sairaanhoitaja tyksissäkin :D

Mulla siis alko vuoto 18.marraskuuta Näinollen nyt mennään vasta kp 23 :D Sairaanhoitaja antoi mulle väärän ajan ja laski että mensujen pitäis olla jo hyvissä ajoin loppu ennen 19.12 sairaanhoitajan aikaa... Olen kyllä hyvin hämmästynyt miten tää kierto voi tuntuu nyt näin pitkältä. Mut hei... hyvä näin.... :D Sen siitä saa kun ei "seuraa kiertoaan" vaan yrittää ottaa rennosti... Näin vitun rennosti sitä sitten tuli taas otettua....

Jep jep!! Pilvilinna senkun kasvaa vaan... Mensujen piti alkaa tänään... eipä näy....

Mahaa vihloilee... menkkamaisia fiiliksiä... Toosan eritteet on outoja... ei normaaleja... (joo en lähde erittelemään...) Kaikenmoisia kylmähikikohtauksia sitä on ollut viimeisellä viikolla.. On kuvottanut töissä niin että oksat pois ja pala latvaa.... (mynthon on auttanut aika hyvin kuvotukseen) Merkillepantavaa on ollut myös hetkittäiset hyvänolontunteet jotka olen viimeksi saanut clomikierroissa... Eli siis joku ihme euforia-aalto minkä huomaa todella selvästi. Nyt hirvittää jääkaapin käry ja kaffetta ei uponnu kun yks kuppi aamusella...  Eli suomeksi... Perus kropan kusetuskierros meneillään taas...!!!

Tää liittyy jotenkin vieläkin varmaan noihin ivf hormonihyrräyksiin. En mä keksi muutakaan.... Ei oo pitkään aikaan ollu näin paljon turhia oireita ilmassa... Ja nyt ei oo siis mitään suuria toiveita edes kehissä...

Ihminen on tyhmä otus...

Ei mitään uutta auringon alla... Ajattlin vaan taas avautua ihmismielen hölmöydestä.

Olen siis edellisen hoitokierroksen jäljiltä todella "puhki" kropaltani. Tiesin että tähän väliin tulee yksi tai useampi välikierto ja olin äärettömän helpottunut. Päätin että en laske mitään ovulaatioita tai muutakaan... Sehän on jo käytännössä ihan idioottimaisen turhaa jos ei kerran ivf tuo tulosta niin ei nyt luomukiertojenkaan kanssa kannata hötkyillä minkään vertaa (toki tiedän että ihmeitä tapahtuu)

Nooooh.... Meni hyvin alkukierto... Alkoi jopa vanhat halut jostain naftaliinista nostaa päätään mikä oli iloinen yllätys. Hienosti mentiin ovulaatio ajan ylikin ilman mitään ressailuja tai kyttäilyjä. Nyt kuitenkin kun on viimeinen muutama päivä ennen mensuja niin johan alkaa se saakelin Toivo-peikko nostaa päätään. MIKSI IHMEESSÄ!!! Mä annoin sille porttikiellon jo tähän kiertoon... Tää on välikierto eikä mitään mahiksia paksuuntumiselle niin miksi ihmeessä se tulee sekottamaan mun nuppia???

Niin kuule se nosti päätään kun ensin alkoi oudot kivut kohdun seutuvilla.... Lisää tuulta alleen sai kun viikko ennen mensujen laskettua aikaa tuli päivän verran tuhrua.... Ja niin se saa edelleen lisää tuulta alleen kun on alkanut joku väärään aikaan ilmaantunut limaneritys.... Mahakin vetäs sitten ruikulille.... Tissit ei oo tullu ollenkaan paikalle tässä kierrossa niinku normaalisti tulee ennen mensuja...

Että näin se ihmisen tyhmä pää taas nostaa toiveitaan toivottomuuden keskellä... Kattellaan taas sunnuntaina sitten kun pudotaan pilvilinnoista kerien mutalätäkköön...

Niin vaan ne kp:t viuhuu... Nyt on jo 7 menossa ja täysin ollaan jo taas tulevassa.

Kävin tuossa äsken jokusen linkin jos toisenkin kautta youtubessa ja kah kummaa ensin eksyin nurena kuolleiden muistovideoihin ja siitä löytyy sitten vielä jatkona näitä vauvana kuolleiden muistovideoita. Siellä on oikeen kattava kokoelma niin keskosena syntyneitä/kuolleita ja sitten on täysaikaisia ja vieläpä vauvaikäisenä kätkytkuolleita tai oli siellä isän tappamiakin... Että ihan koko kirjo tuli sitten kahlattua tätä törkyä lävitse ja pitää vaan nostaa hattua niille jotka uskaltaa lapsia enää hankkia.

Ainahan sitä tietää että noitä käy.... sitä kuulee paljonkin enkelilapsista.... Vaan ei hemmetti... Se on muuten järkkyä kuinka yleistä sekin oikeestaan on...

Pohdinnoissa tuli sitten sekin vaihtoehto mieleen että mitäs jos nyt minä vaikka saisin adoptiolapsen ja odottaisin sitä ensin sen 5v jota ennen ehkä joku 3v hoitoja takana.... 8-10v odotus palkittaisiin suloisella nyytillä joka tekisi kätkytkuoleman parin viikon päästä saapumisestaan... Miten ihminen selviäisi siitä?? En tiedä enkä ehkä haluakaan tietää... Tai ehkä siitä ei selviäisi...

Miten alkutaipaleella elämän suhteen on siinä kohdassa kun sen plussatestin saa... Kun saa edes sen.... Sitten mennään ekaa tokaa ultraa.... on se 12 viikon rajapyykki... kaik jees.... KUNNES ei olekaan enää jees..

Taas päästään tähän lempiaiheeseeni.... Onko pahempaa olla saamatta ollenkaan sitä plussaa vai menettää se sen jälkeen?? Joku voisi sanoa että ainahan voi yrittää uudestaan.... Vaan mitäs sitten kun on sitä yhtäkin tehty vuositolkulla.. Kyllä mä oikeestaan tiedän että eteenpäin siitä mentäisiin ja seuraavalla mahdollisella kierrolla hoitoihin. Mut jooo.... Hatunnosto teille kaikille jotka olette selvinneet keskenmenosta tai menoista. Siskoni sai keskenmenon mutta vasta kolmannen lapsen kohdalla ja on aina tullut ekasta kierrosta raskaaksi... Hän koki sen lähinnä ympäristön kannalta ahdistavaksi sen keskenmenon... Toki hän vieläkin kyllä muistelee tapahtunutta kauhulla mutta ei niinkään synkkyydellä kun voisi sitten taas olettaa että minä muistelisin. Hänellä on selkeänä mielessään että lapsessa oli jotain vialla jo alkuunsa ja siksi tuli pois. Jos minulle niin kävisi niin olisin varma että minussa on se vika ja siksi ei pysy kiinni.

Huomenissa olisi matka lastenkekkereille jossa yksi lapsista on käynyt läpi kantasolusiirron voittajana. Muistan erittäin ahdistavan selkeästi kun näin sen äidin tuskan hoitojen alkaessa... Ei se tuska ole hältä vieläkään helpottanut vaikka tytöllä on jo melkoinen tukka päässä ja rajoitukset vähenee jatkuvasti. Stressi laukaisi jonkunmoisen masennuksen ja edelleen hän joutuu mielialalääkkeitä popsimaan. Tätäkö minäkin haluan?? Haluanko sitä järkyttävää tuskan määrää siitä onko omalla pikkuisella kaikki hyvin?? Haluanko todella??

Jos maailmassa ei olisi ketään muuta kuin minä, niin en haluaisi... Myönnän ihan oikeasti että minä selviäisin ilman lasta... Todella voisin elää lapsettomana... Mutta se mutta on mies... Hän väittää että voisi elää lapsettomana mutta minä en ikimaailmassa sitä tule uskomaan. Jos hän on aikoinaan kahden viikon tuntemisen jälkeen kertonut että mä olen hänen mielestään äitityyppiä ja hän osaisi kuvitella minut lapsiensa äidiksi niin kyllä se kertoo jo jotain silloin 21v (herttinen sentään) pojan ajatusmaailmasta. Miten sen pystyisin sivuuttamaan??

Itseasiassa kun aiheeseen päästiin... Sisaruksilla kaikilla on jo lapsensa... Äidille ehkä vähän jäisi pettynty olo kun olen sentään se ehkä eniten perheihminen meidän katraasta ja minulla on ehkä asiat parhaiten juurikin töiden/parisuhteen/koulutuksen osalta. Isää tuskin kiinnostaa koska hän ei ole minulle ollut koskaan juuri läheinen eikä hänellä ole muita lapsia... eikä ymmärtääkseni minkäänmoisia haluja kuin viinapullon suhteen.

Miehen perhe taasen on lapsenlapseton. Miehen veli ei nyt ole mikään "isätyyppi" vaan lähinnä lämmittelee välejä tietokoneen välityksellä pelikaverien suuntaan. Alkujaan ennen yrityksen aloittamista naureskeltiinkin että miehelläni on sukunsa jatkamisen avainnippu ihan kokonaisuudessaan käsissään. Suvussa kun on oltu huonoja lisääntymään ja nyt oikeasti suvun ainoat jatkajat ovat nämä veljekset. Äidin puolelta on saatu kaksi oksaa kasvamaan... Hänellä on siis suvun paineet.... Vanhempien paineet.... Hänen kaveripiirissään on jo jokunen kaveri jakaantunut ja jatkanut sukuaan...

Eli sieltä ne paineet minulle tulevat... Niin hölmöltä kun on joskus kuulostanut ne lapsettomien jauhamiset niistä eroamisista koska mies ansaitsee jotain parempaa ja mies ansaitsee saada perheen ja onnen niin kyllä minä siihen osaan samaistua. Kärsin siitä itse jatkuvasti. Mietin millaisessa tilanteessa hän on kun tietää että perheen voisi saada jos olisi eri emäntä... Ei varmaan tule mieleen ihan jokapäivä isännälle :D Sen verta hyvä suhde meillä kyllä on, mutta ihan varmasti joskus tulee vielä... 

Menettämisen pelko oli minulla vielä puolisenvuotta sitten todella kova. Sen sain laimennettua kun otettiin asia oikeen todenteolla puheeksi ja ruodittiin asiaa niin että sain sen pääkopalleni oikeasti selvitettyä. Varmasti sama mörkö tulee vielä vastaan jos nämä IVF hoidot tässä ei ala tulosta tuottamaan. Aina niin kauan on hyvä olla kun on toivoa ja on seuraava hoito kalenterissa merkittynä... Vaan sitten kun ei enää ole.... Sitten tulee kyllä isoja ongelmia..

Negahan se sieltä sitten tuli ja myöskin jatkoitkua tähän itkuiluun mitä ounastelinkin. Toki asiaa auttaa vielä se että kaverini (tai siis entinen kaverini) sai juurikin tänään toisen lapsensa.... Toisen lapsensa meidän yrittämisen aikana... Hän ei ollut edes raskaana silloin kun yrityksemme alkoi... Nyt hänellä on jo kaksi lasta... Kaksi poikaa...

Itkujen itku sanon minä. Lannistumisen tunne ja muutenkin painon tunne on todella musertava. Yksin kotosalla olen ja poden ahdistustani. Seisoin keittiön oviaukolla ja lysähdin silmissäni siihen maahan vollottamaan vaikka oikeasti vaan seisoin karmiin nojaten ja mietin että voisin lysähtää tähän enkä nousis enää koskaan. Mukavuudenhalussani mietin josko kävelisin muutaman askeleen ja kaatuisin sohvalle. Olisin voinut hakea vessasta niistopaperiakin.... Vaan en mene sohvalle... Enkä jämähdä... Rupean siivoomaan elukoita... ne on pakko siivota.

Työpuheluita olen tässä välissä muutaman puhunut ja ihan hyvin se sujuu... Sen jälkeen tulee taas uusia aaltoja parkua eikä se lopu millään... Joku hormonihäiriö tässä on selkeesti menossa myös perusteellisen pettymyksen ohessa. En mä normaalisti itke kun ehkä pari kertaa jos jotain oikeen pahaa tapahtuu... Nyt mennään jo viidettä päivää hanat auki...

Hölmöähän tässä on se että en ole menettänyt mitään... En ole luopunut mistään... Olen "vaan" epäonnistunut tavoitteeni saavuttamisessa.... Joskin ehkä hieman liian monta kertaa...

Soitin verikokeen tuloksesta ivf hoitajalle. Hänelle tokaisinkin että negaa varmistelen.. Ja hän se sitten sieltä varmisti että juu ei ollut positiivinen testitulos. Pohdin hänelle ääneen että eipä ole sinunkaan työsi kovin mukavaa kun joudut näitä asioitakin ihmisille kertomaan ja varmasti monikaan ei ota kovin rauhallisesti (itse pystyn puhelimessa olemaan aina ihan rauhallinen ja ratkean vasta luurin suljettua) Hän sitten vaan tokaisin "lohduttavasti" että tässä on puolensa. Niin tylsä kun on kertoa niistä negoista niin hän saa myös usein iloita niistä positiivisista tuloksista. Teki mieli sanoa mutta sain imaistua.... Että minulla ei olekaan koskaan ollut vielä kokemusta niistä positiivisemmista uutisista niin en pysty samaistumaan... Mulle ne on ollu vuosikausia vaan niitä negatiivisia uutisia kerta toisensa jälkeen.

Jouluviikolla sitten ensimmäisen passin suunnitteluun... Paremmalla onnella... jahka tästä nyt selvittäisiin ensin.... En uskonut että näin rankkaa olis...

Eli huomenna verikokeen kautta töistä tullessa... Ylihuomenna varmaan tulee vahvistus... NEGASTA!!

Eli tissit hävis tuossa jo pari päivää sitten. Paino on palannut takaisin sinne mistä lähdettiin kun ivf aloitettiin lokakuun alussa.. vai oliko jo syyskuun puolella? Luget holahtelee vähänväliä pöksyihin ja kokoajan odotan että alkais jo mensuvuoto. Maha krampannut menkkakipuja jo parisen päivää... Minkäänmoisia paksuuntumishaaveita minulla ei siis ole... Eli ihmettä odotellessa... Mieli aina kuitenkin ajoittain menee jonnekin toiveikkaan puolelle ja yritän kertoa että on ne muutkin plussannu ilman mitään oireita. Vaan turhaa on tää kärvistely...

Ylihuomenna soittoa sitten hoitajalle ja jatkon suunnittelua kehiin... Seuraavaksi toivotaan että pakkasesta joku selviää sulatuksesta ja tarrais viel kiinni....

Mielialat romahti tossa lauantaina ja paruttua tuli koko la päivä... sunnuntaina vielä vaan itketti joten lenkkeilyä äiteen koirankanssa... Sunnuntaina kerroin sitten miehellekin että negaa odottelen tässä tulevaksi ja sen kanssa lisää volloteltiin isänpäivän kunniaksi... Nyt alkaa olee pakka taas kasassa joten uus romahdus torstaina ja sitten vielä viikonloppuna kun vuoto alkaa.... Eiköhän sitten oo paruttu taas parin kk edestä??

Aamusella oli vähän sellanen itkuinen kämyinen olo... Päätin painua nukkumaan kun se yleensä aina auttaa... ei se auttanu

Miksi miksi ja miksi? Miks mun pitää olla näin rikki?

youtu.be/FfoDyY25roM

Miksi sen pitää olla niin pakkomielteistä? Miksi kaikkien pitää saada lapsi? Miksi siitä saa pakkomielteen vaikka ei sitä lasta tarvitse? Miksei osaa vaan luopua unelmasta ja elää elämäänsä? Mihin sitä elämän suuntaisin? Mikä on uusi elämän tarkoitus? Mistä tiedän että se ei myöhemmin kaduta ettei kaikkea tehtykään? Pitääkö kuitenkin jaksaa vielä muutama vuosi??

En mä tarvii muiden ymmärrystä tälle asialle. En osaa kaivata ketään jolle tätä itkisin... Ei kenenkään tarvii nähdä näin hajoitettua ihmistä... Eikä kukaan ymmärtäisi että näin voi hajota asiasta joka on vielä täysin mahdollinen tulevaisuudessa... sä oot vasta niin nuori... ei tuo ole luultavasti lopullista...

Kun serkkuni yllättäen kuoli 30v iässä mietin hänen vaimonsa elämän traagista käännettä kun vauvakin oli vielä ihan pieni. Elämä oli parhaassa kohdassa kun se loppui... Se oli niin kamala asia että ei surkea lapsettomuuteni ollut kuin kärpäsen paskakasa siinä vieressä... Nyt kuitenkin olen jo pitkään miettinyt että hänen suruprosessinsa lähti siitä eteenpäin ja menetettyä miestä ei saa takaisin. Suru kulkee mukana koko elämän, mutta se ei kahlitse tulevaisuutta vaan antaa mahdollisuuden jatkaa. Hänkin jatkoi matkaansa ja elää taas onnellisesti parisuhteessa lapsiperheen arkea. (ei taatusti vailla murhetta ja surua, mutta eteenpäin)

Mitäs lapseton tekee? Se on edelleen siinä samassa pisteessä vailla mahdollisuutta siirtyä eteenpäin. Siinä jökötät ruudussasi ja odotat että kaikki osuu nappiin ja saat plussan. Pääset vihdoin liikkumaan! Ei ole mitään suruprosessia mitä voisi käydä, koska on mahdollisuus saada lapsi. Kun ei se tie katkea hoidoissa niin se on vaan jatkettava eteenpäin kunnes katko tulee... ja siihen menee aikaa...

On hetki jolloin päättää että nyt minä otan oman elämäni haltuun ja lähden tekemään jotain tavoitteellista kun ei se lapsi sieltä ehkä tulekaan. Alan oman elämäni herraksi. No mitäs minä alan tekemään? Vaihdanko työpaikan paskahommasta jonka olitin "kunnes jään äippälomalle"? Vakkaripaikka työyhteisössä joka voi äärettömän pahoin... Otahan vaan askel eteenpäin ja kusessa olet! No mites se matikka fyssa kemia mitä piti alkaa opiskelemaan josko joskus lähtis kokeilemaan oikeesti sitä eläinlääkistä? No mikäs siinä... tässähän se sivussa menee masennusten aallokossa sutiessa... Mites se ulkomaille muutto kun ajateltiin lasten syntymän jälkeen lähteä muutamaksi vuodeksi ja sitten taas takas ennen kun menevät kouluun? Laitetaanko unelmatalomme myyntiin kun se on kuitenkin liian iso meille kahdelle??

Täytyy sanoa että mä oon niin turta että en saisi mitään noista hommista edes alulle ajatuksissani! Täällä minä könyän masennuksenpartaalla tyhjässä torpassa osaamatta tehdä mitään. Woi Lahna.... Miten tässä elämässä nyt näin kävi? Nyt joku pelastaja jostain..... kiskokaa mun saappaat mudasta niin päästään eteenpäin.

Tämä kuva ei ole kuva vauvamahasta!!

Tämä kuva on näyte siitä miltä mahani näytti punktion jälkeen parin päivän päästä... En tiedä näkeekö kukaan sitä sen kummoisempana, mutta sanotaan näin että minulla ei ole moista pömppistä ihan normaalisti tollaiviissii... Ja maha ei ollut sisäänvedettävissä millään mittakaavalla... Kyseinen turvotus lähti vasta viikko alkionsiirron jälkeen laskemaan. Nyt taas näkyvissä ihan oma normi mahamakkara :) 

Tämän kuvan laitoin ihan vaan vertailukohdaksi jos vaikka onnistun paksuksi tulemaan niin millä kuulla sitä näyttää sitten tuolta samalta...

Sitten siihen roskishaamuun :D Tänään on se 11.11.11 ja lupasin testata vaikka ei siinä mitään näkyisi vielä kun on vasta pp9 menossa... Vaan sain roskishaamun varjon.... Olen näitä samoja testejä käyttänyt aina ja iankaikkisesti eikä koskaan ole mitään viivanpaikkaa tai aamun jarrutusjälkeäkään näkynyt. Tänään sain kuitenkin näkyviin roskishaamun varjon. Yritin sitä ikuistaa kameralla talteen vaan aika laihoin menetelmin. Mulla on sentään melkojäreä 50D kamera johon on putkea jokalähtöön ja siltikin kuvanlaatu moisesta pienestä paperiliuskasta on aika huono.

Olen kuitenkin niin riemuissani että 11.11.11 tuotti minulle edes moisen yllätyksen. Sunnuntaina katsotaan onko se oikeasti ollut haamu vai pelkkä onnenkantamoinen päivämäärän kunniaksi. Miehelle en uskaltanut vielä edes mainita asiasta koska turhaa toivoa vaan herättelisi. Hän saa kuulla asiasta sunnuntaina jos jotain iloista kerrottavaa silloin on...

Vielä perään tämä roskishaamun kuvantamisyrityksen surkea tulema

Nyt siinä on tasan viikko... Tuntuu ikuisuudelta :D

Tänään on vihdoin maha ihan aikuisten oikeesti normaali. Olo on mitä mainioin!! Olen juossut pissimässä eilisen illan ja yön ja aamun. Nyt on HYVÄ OLLA!!!

Hyvä olla siis mahan osalta, mutta ei sen osalta, mitä eilen tajusin. Tajusin nimittäin että en ole ollenkaan varautunut negaan! Olen vaan ajatellut yltiöpositiivisesti alitajunnassani kuinka tämä onnistuu. Olen mahapystyssä kesällä... miten selviän joulun jos ei vanhemmille kerrota... Eihän niille voi kertoa kun ne juoruaa heti... siis molempien vanhemmat...

Eilen vasta sisäistin sen että sieltä voi suuremmalla todennäköisyydellä tulla taas se paskiaisnega ja sitten saankin taas kertoa koko maailmankaikkeudelle että ei tullu lasta taaskaan ja että ensivuonna jatketaan leikkiä.. Ensivuoden tammikuussa siis tarkalleen ottaen olis seuraava mahdollisuus PASsiin!! Hyi olkoon!!!

Kolmen vuoden rajapyykki jo kummittelee huhti/toukokuussa sinnehän ei meidän koskaan pitänyt mennä... Se ei ollut vaihtoehto!

Onneksi pakkasessa on vielä kolmeen siirtoon tavarat niin uusi ivf rundu tulee vasta joskus keväällä jos on pakko. Toivottavasti siihen mennessä joku jo tarraa kiinni...

Mutta juu... Nyt on perus viimeinen piianpäiväviikko. Se alkaa aina tällä samalla uskomattomalla masennuksella ja neganpelolla... Ensimmäinen viikko menee aina vahvassa onnistumisen tunnossa.

Eilen just mietin että ei oo mitään vihlontoja tai kramppeja ollut... No nyt sittan alkoi aamulla kuudelta jo melkoiset vihlonnat ja muutaman kerran ennen ylösnousua sattu kyllä ihan jumpetisti. Ei vielä mitään menkkakremppeja... nää ei oo yhtä "laajoja" mutta melkovarmasti mensuista on kyse... tai oikeestaan niiden teosta.

Yleensä muutamia päiviä ennen hanojen aukeamista tämmönen kipuilu tuppaa alkamaan ja laantuu jutst ennen kun vuoto sitten alkaa.

Eilen olin jo ihan jouluissani kun sain ekan kerran vedettyä vatsan sisään vaikka se on simppeturvoksissa vieläkin. Tänäänkin saan vedettyä, mutta on se vaan niin turbokasa että hyi olkoon. Hyvää ei ole tehnyt myöskään hiilaripitoinen ruokavalio... Niin on menny leipää kun lasagneakin. Kaikkea mahdollista höttöä koneeseen niin mitä siitä nyt voi hyvää seurata?

Hyvä asia tässä turbomahailussa on se, että kahvi ei maistu. Näen kahvipannun ja aivoni sanovat minulle että älä hyvä ihminen juo kun sun mahas kuolee tuohon tervaan... Vaan arvaa juonko? No tottahemmetissä!! Mä oon tottunu kiskomaan sen 5+ kuppia päivässä... Nyt menee kyllä enää 2. Aamulla yksi (josta puolet väkipakolla) ja päivällä töissä menee yksi vaikka kroppa meinaa olla erimieltä. Ehkä tällä viikolla yritän päästä niistäkin kahdesta kupista eroon pikkuhiljaa... Pitää vaan keksii korvike... joka ei ole muuten tee... Hopeateetä olen kiskonut jo töissä tauoilla.

Olen päättänyt testata ns. "kannatuksen vuoksi" 11.11.11 koska jos sinäpäivänä ei saa testiin kahta pystyviivaa niin sitten ei koskaan ;) Ei vaines... se on vaan sellanen päpivämääräkikkailukokeilu. Oikeemmin aattelin "tuloksellista testaamista" harrastaa siinä 14.11 kun oikea testipäivä oli muistaakseni se 16? Sillon veritestiin terveyskeskukseen.

Mahtaakohan sinne testiin pitää mennä jos mensut alkaa ennen sitä? Tai siis melkovarmastihan ne alkaa kun tuoresiirrosta harvoilla pysyy mensut niin kauan poissa kun lugeja käyttää. Mulla ainakin on edelleen lugeoireet ihan hukassa.

Edelleen on järkyttävä turvotus! Nyt sentään alkaa vähän ummetus helpottaa...

Otin jopa kuvan jäätävästä mahastani ihan vaan tulevia aikoja ajatellen.... Voin sitten verrata monennellako kuukaudella olen samoissa mitoissa.

Luget eivät anna mitään oireita! Ei normaalia lämmönnousua, ei pahaa oloa... ei tissituntemuksia vaikka annostukset on ihan hirveät. Normisti kolmasosan annostuksella tulee ihan selkeät oireet... tai sitten vaan on tottunut tämän hormonipumppauksen aikana sietämään niin järkkyä määrää oireita että niitä ei enää huomaa. (olen mielestäni ollut melkoisen oireeton)

Nyt sitten pitäisi vaan odottaa ja odottaa... Kymmenisen päivää niin pääsis testaamaan... En tiedä odotanko enemmän ihmettä että olisin raskaana vai kenties sitä lugejen lopettamista joka antaisi vihdoin kropalle luvan palata normaaliin olotilaan... Sanotaan näin että molempi paremi joten hyvillä mielin mennään.

Pädää... Mä oon nyt sitten hetkenaikaa virallisesti hedelmöittynyt... Eli kunnes toisin todetaan olen "raskaana"

Siirto meni ihan ok. Outoa oli kun mentiin ihan väärään huoneeseen ja ehkä kiusallista oli myös se että biologi (mies) siinä pomppi huoneesta ees ja taas moneen kertaan operaation aikana... (mutta ymmärrettäkööt että hän sen tavaran siinä kuskasi kaapista emäntään ja taas kävi tarkistamassa letkut yms)

Onhan tämä mies nyt taatusti nähnyt jos jonkunmoisia konehuoneita siinä levällänsä mutta kuitenkin.

Tänään on mahaa turvottanut... Siis silleen sairaanloisenjumalattomanhirvittävästi! Olen lintsannut juomisesta ihan liikaa ja se nyt kostautuu. Maha on valtava... en voi sanoa että olis ilmapallo koska ilmaa ei tunnu mahassa liikkuvan. Se on vaan jäätävä pallo. Nyt on syöty Olo juggea ja muu ruoka oli tärkkelyksetöntä ja en ole aamupalan jälkeen syönyt myöskään viljatuotteita. Vetäisin jonkun maitohappobakteerinappulan naamariin ja söin pikkusen salmiakkia ja lakritsia (ne auttaa mulla pahaan oloon aina) Nyt pitäis sitten taas vaan juoda ja juoda ja juoda.

Tällähetkellä en osaa oikeen olla toiveikas enkä innoissani. Siirto oli taas niin epäkonkreettinen kokemus että ei pahemmasta väliä. Jotain siellä värkättiin ja sitten todettiin että saat pukea vaatteet päälle.. tässä saikkelappu moroooooo.

Ennen operaatiota kuulin vaan että nyt laitetaan joku paras yksilö menemään ja pakkaseen selvisi neljä. Niistä kaksi omiin olkiinsa ja yhteen olkeen kaksi. Mulla on siis seuraavaksi viideksi kuukaudeksi askarreltavaa jos kerran tämän kierroksen jälkeen on pidettävä kuukauden paussi ennen passia. Toki tämä ensimmäinen sais jo olla se tärppäävä yksilö mutta pelkään pahoin että homma tulee jatkumaan vielä :(

Jep jep! Kyllä vain!! Niitä oli eilen vielä ainakin 8kpl hedelmöittyneinä! Kymmenestä hedelmöittyi 8!!!

Solubiologi sanoi 10 solun saaliista että viisi oli normaaleja hyvän näköisiä soluja. Sitten oli loput hiukkasen pienempikokoisia mutta joku niistäkin saattaisi osoittautua käyttökelpoiseksi... HUHHUH!! JOKUNEN!!!

Ultrassa folleja löytyi yhdeksän... Harvemmin tuntuu käyvän niin että saadaan edes sen vertaa soluja kun mitä on ollut folleja kasvamassa. Me saatiin periaatteessa yksi ylimääräinenkin... Joskin se on varmaan ollut joku kitukasvuinen pallura, mikä on vaan varmuuden vuoksi tyhjätty ja tullut solu mukaan.

Nyt sitten jännäämään... Mies oli taas ihan sitä mieltä että tää hommahan on nyt sitten ratkaistu kun eikö se ollut mun munimisesta kiinni koko lapsettomuus... Ei ollenkaan ymmärtänyt että olen ovuloinut kuitenkin joka armas kuukausi ja ilmeisesti ihan oikeilla ja hyvillä munasoluilla....

Nyt siis minun maalikkojärkeilyni mukaan ongelmavaihtoehtoja on munajohtimien toiminta vaikka ovatkin todistetusti auki. Siittiöiden uintihalukkuus vaikka ovatkin normaalisti liikkuvia... Sitten tulee ne tylsemmät vaihtoehdot eli kiinnittymisongelmat tai se että ne solut lopettavat jakaantumisensa, eivät kenties kuoriudu yms yms yms.

Niihin ei toivottavasti tarvitse minun alkaa paneutumaan vaan paksuunnumme heti ensimmäisestä kierrosta tuoresiirrosta ;)

Toipuminen on ollut operaatiosta uskomattoman helppoa ja kivutonta. Jonkunmoisen mahaongelma olen itselleni kehitellyt. Pakki kiertää ja kehittää ilmaa. Viimeyönä koko suolisto oli liekeissä ja närästi. En tiedä mistä moinen voi johtua mutta oletetaan että tämä kevyt hormonimättö yhdistettynä panadolin hotkimiseen voi olla ehkä syynä? Ehkä olen syönyt vähän päin helvattia? Kenties eilinen tapaaminen närästää vielä.. :D Ei jumankauta että vieläkin pistää vaan ihmettelemään...

Jospa sitä kävisi hakemassa jotain vatsaystävällistä juggea ja keskittyisi vähän tähän syömispuoleen seuraavien päivien aikana niin saattais olo ehkä vähän keventyä.

Nyt on pakko purkautua silläkin uhalla että joku vetää hernemaissipaprikaa nokkaansa niin että kolina käy!

Olin saman pöydän ääressä lapsettomien kanssa. Siis meitä oli muutama siinä keskustelemasta eräästä tavoittellisesta projektista joka koskisi lapsettomuutta. En edes tiedä mistä ihmeestä sitä aloittaisi koko kamaluuden, mutta aloitan nyt jostain nurkasta ja toivottavasti pääsen loppuun asti nopeasti.

Kuka ei kuulu joukkoon? No joukkoon ei kuulu se 2,5v lapsettomuudesta kärsinyt, joka on hoidoissa. Hänellä on nimittäin vielä toivo saada lapsi ja "pitkäaikaislapsettoman" mielestä tietysti tällainen hupakko paksuuntuu minä hetkenä hyvänsä ja on vain hetken viipyvää sakkaa kun patriootit itse ovat pysyviä otuksia.

Otuksia siinä määrin että minun mustuneet mietteeni lapsettomuudesta ja haaveeni sen hyväksymisestä jossain elämänvaiheessa voin vetää vessasta alas. Kun lapsettomuus etenee, näyttää se tappavan ihmisen lähimuistin totaalisesti. Myös empatia saman lajin yksilöihin katoaa. Sain hyvin ykselkoisesti kuulla kuinka järkyttävän hirveän kamalan tuskaisen mustaa on lapsettomuus ja vielä kun ikää on enemmän. Nämä naiset eivät osanneet nähdä yhtään hyväksynnän ja jatkuvuuden pilkahdusta näköpiirissään vaan järsivät lapsettomuuden mustaa mädäntyvää raatoa hampaillaan. Se heille suotakoot, mutta ei sitä, että ei pystytä hyväksymään lapsettoman kastiin sellaisia, jotka ovat "vasta" muutaman vuoden tämän surun kanssa tarponeet.

Näin nämä mustasieluiset katkeruuden mustat aukot lähinnä lapsellisina minäminä-hahmoina. Heillä on toki oikeus olla katkeria ja siksi tällaiset porukat kerääntyvät yhteen että myötäelämistä tapahtuisi. Nyt kuitenkin tuntui siltä että ne vetivät omaan kuiluunsa myös kaikki ne jotka olivat hiemen enemmän lohtua hakemassa. Kuvittelin pienessä lapsellisessa mielessäni että tapaisin lämpimämmin ja empaattisemmin ehkä jopa ohjaavasti suhtautuviin vanhempiin rouvashenkilöihin. Sellaisiin jotka hakevat iloista seuraa toisiltaan ja jakaisivat edes jossain suhteessa myös iloja keskenään. Pyh... löysin vain raatelevia piharakkeja jotka yrittivät olla senverran korrekteja että toinen ei pysty heti käymään päälle ja puremaan.

En minäkään mitään lässytyskerhoa kaipaa. En halua että kukaan päätä silittää ja sanoo että kyllä se siitä... onnistutte varmasti... Mutta en helvetissä halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka omalla olemassaolollaan saavat kaikki muut voimaan pahoin. He olivat saaneet jotenkin ympäristöltään tai tiseltään oikeutuksen olla vain oman napansa ympärillä räkien kaikkien muiden silmille. En tiedä osaavatko he imeä oman hirviönsä sisään arkielämässä vai oliko tämä pöytäseurue vaan liian provosoiva.

Yhtäkaikki.. Olen onnellisesti lapsettomuuteni alkutaipaleella ja näen vielä kun aurinko nousee tai kun se tulee pilven takaa näkyviin. Toisinaan on vähän paskempaa keliä ilmassa, mutta en ole antanut itselleni vielä lupaa painua sinne helvetin synkimpiin syövereihin vaan yritän edes pysyä pyöristymättömän vatsani kanssa pinnalla.

Olen melko varma että en osallistu kyseiseen aktiviteettiin enää ehkä koskaan...

Eilen se oli.. se kamala punktiopäivä...

Selvisin siitä kuitenkin hengissä. Vasemmalla on mielestäni netin realistisin kuva siitä miten se homma hoidetaan.

Mennessä vasen munasarja jo kiukutteli... oli kiukutellut jo viikon. Vähän kipuillut liikkuessa ja oli pingottuneempi... Tottakai oli pahempi koska siellä oli 7 follia kun oikeassa oli vain kolme.

Oikeasta aloitettiin ja kipu oli siedettävä jos edes kipu. Piikittihän tuo ja tuntui jännältä kun niitä tyhjättiin... Siinä vaiheessa pystyin vielä katsomaan näytöllä ja olin ihan ok. Vasen puoli olikin sitten jotain ihan muuta. Rauhoittavat lääkkeet ja kipulääkkeet ei paljon siinä auttanut. Kehoittelivat hengittämään mutta aika suuri oli pyyntö siinävaiheessa että olis pitäny henkeä vetää!

Onneksi lääkäri oli supermeganopea ja koko 7 munasolun saalis imaistiin ehkä minuutissa purkkiin jonka jälkeen kipu helppas. Heti operaation jälkeen oil muistikuvat joka sekunnilta ihan täysin kirkkaat mutta nyt päivää myöhemmin alkaa muistikuvat jo vähän pehmetä ja ihan joka sekunti ei ole enää mielessä.

Kivut olivat eilen ihan mojovat ja sängynpohjalla tuli vietettyä koko päivä... Tänään sitten on selkä siitä hyvästä ihan hirveän järkyttävän jumissa... Mutta onneks on noita särkynappuloita.

Tänään saan soitella ihan muutaman tunnin päästä tuloksia onko siellä mitään siirrettävää meille. Jotenkin outoa että "osa minusta" on siellä kaapissa nyt sitten jatkamassa elämäänsä.

Mä en sittenkään oo vielä ehkä ihan maho. Tänään oli ekan VIF:än ensimmäinen ultra ja siellä oli........ YHDEKSÄN SOLUA!!! Tai siis yhdeksän mahdollista potentiaalista solua!!!

Mä olin niin elänyt toiveissa että siellä olisi se ehkä kymmenen solua, mutta pelko oli se mihin lääkäri yritti minua valmistella että hyvä on jos jokunen sieltä tulisi. Sanotaanko näin että oli lääkärilläkin leveä hymy kun totesi ensimmäisestä kolme ja toisesta kuusi!

Hiukkasen on tuntemuksia varsinkin vasemmalla. Tämä kuuden satsi ilmoitteli olemisestaan jo lauantaina ensimmäisen kerran sulkapalloa pelatessa mutta muuttuu kokoajan pinkeämmäksi. Vielä olis aika monta päivää kärsittävänä ennen punktiota. Miten ihmeessä ne muut selviää niiden isompien saaliidensa kanssa?

Vielä ensimmäisen ultran jälkeen ei pystytty sanomaan koska on punktio mutta oma uskomukseni on että se on maanantaina jo... (toivon työvuorojen vuoksi että olis... maanantaina on nimittäin 02 00 työvuoro... Eli herätys yhdeltä yöllä...)

Himpura että voi yksi asia saada ihmisen pään ihan sekaisin. Olen jo suoraan päässäni paksuna. Olen siis ihan varma taas että nyt tää onnistuu heti ekasta kerrasta. Mietin jo tänään töissä että eihän tässä ole hoidoissa oltu kun vasta puolitoista vuotta. Kyllä se aika on mennyt nopeasti... Totesin että mehän ollaan päästy tosi helpolla tässä... Ja jos joku tulee kysymään jotain lapsesta ja sen tekemisestä niin kehtaanko edes sanoa että 2,5v meni tekemiseen... eihän se ole aika eikä mikään...

Mietin koska työkavereille voi alkaa myöntämään että on paksuna... Mihin osuu viikko 12. Milloin olisi laskettu aika ja mitä menen ostamaan ensimmäisenä asiaan liittyen... HUHHUH!! Siis multa nähtiin ultrassa vasta ekat solut... Vielä on ihan hippasen matkaa edes punktioon saatikka siirtoon ja testiin!

Niin se positiivinen elämänasenne sieltä vaan hyökkii... Siis se minkä takia joskus tämän blogin laitoin pystyyn... että positiivisuutta oppisin... No nyt on opittu. Pieni oljenkorrenpalanenkin mikä viittaisi lapsen saamiseen ja tämän lapsettomuuspaskan loppumiseen aiheuttaa minussa valtavan tarrautumistarpeen ja alan rakentamaan välittömästi vaaleanpunaisia isoja ja pöyhkeitä pilvilinnoja haaveideni majoiksi.

Onneksi se perus pessimisti sentään taustalta rääkyy ja muistuttaa että kohta pilvet hajaantuu ja niin mennään taas nenilleen maahan ja lähdetään kohti uusia epäonnistumisia.

Ajattelinpa tässä mennä vähän anatomiaa oppimaan netin ihmeelliseen maailmaan kun tuntuu hiukka kivistelyä edelleen munasarjoissa... Lähinnä halusin tietää mikä on munasarjojen oikea koko ja kuinka paljon se muuttuu epänormaalimmaksi jos esim yhdessä kasvaa vaikka 6 munasolua joiden läpimitta kuitenkin kasvaa loppuviimein jopa kahteen senttiin.... Sanotaanko näin että kyllä siellä venymistä tapahtuu ja aika paljonkin. Se sitten voiko sen tuntea oikeasti on eri asia.

Nyt on kuitenkin mulla ainakin huomattavissa kivistelyä ja asentoa vaihtaessa on hiukka aina jäljessä se kipu. Tai no ei ole vielä kipu... on vasta "tuntemus"

Piikkejä on mennyt nyt vasta 5 joten fiilikset tulee varmaan muuttumaan tukalemmiksi. Eikä niitä soluja siellä luultavasti edes montaa ole... Ehkä ne vaan reagoi tuohon aineeseen aiheuttamalla tuntemuksia. Moisia fiilareita ei ollut kyllä inssikierroissa joissa menopuria meni 75 - 150 iu.

Onneksi huomenna aamusta saadaan vähän tietoa lisää mitä tuleman pitää... Toivottavasti siellä olisi jonkunmoinen saalis tulossa... Tai siis tottakai siellä on ;) Joku väittää minua pessimistiksi, mutta tälläkin hetkellä mun mielessä ei oo edes vaihtoehtoa että siellä olis vaan kolme tai alle sen muniksia kasvamassa.. Mulla on mielessäni joku 10 solua siellä tasakokoisena kasvamassa kauniisti... Niin sitä rakentaa jotain pilvilinnaa tästäkin asiasta pääsään tietäen kuintekin sisimmässään että perssiilleen sitä tulee putoamaan ja korkeelta.

Kasvattelua kasvattelua...

Tiistaina on kontrolli ja katsotaan mitä on tapahtunut. Jostain syystä on kyllä tuntemuksia munasarjoissa aika paljonkin. Oliskohan mahdollista että siellä olisi sittenkin kasvamassa enemmän kuin pari hassua.

Jotenkin suuret toiveet on taas nousemassa ja kohta pudotaan korkealta.

300 iu on aika paljon ruikittavaa... Ei se ole kuin puolimilliä, mutta jotenkin se tuntuu isolta määrältä ja sen saa aika hitaasti nahkaan tuikata jotta ei vihlase. Hyvin huomaa miten toiset neulat on paljon terävämpiä kuin toiset. Nyt kaksi viimeistä neulaa on ollu tylppiä ja niitä on oikeen painamalla saanu painaa että on ihosta läpi menny.

Viikonpäästä toivottavasti on kova jännitys kun olen menossa punktioon... Näin toivottavasti olisi tapahtumassa... Vaan kyllä aina on muuttujia matkassa... :(

Viikonloppuna keskustelin minulle vieraiden ihmisten kanssa iltamyöhällä keittiönpöydän ääressä. Muut kolme naista olivat siinä 40v kinttaalla... Yksi sitten jotenkin jostain asiasta alkoi kertoa ja totesi että hänellähän ei ole biologisia omia lapsia vaan heidän kaksi lastaan on adoptoituja... Tartuin tietysti heitettyyn oljenkorteen ja aloin tenttaamaan asiasta. Miten miksi koska ja miten on pärjätty... Tämä nainen sattuu olemaan identtinen sisko ja tällä toisella siskolla on käynyt parempi mäihä. Hänellä on itse synnytettyjä lapsia. Tämä nainen jolla oli adoptiolapset (jo 10v paikkeilla) sanoi että MENKÄÄ JONOON HETI... menkää hetimiten vaan kuuntelemaan aiheesta ja sitten ilmoittaudutte heti jonoon. Kuulemma ne ei pysty mitenkään näkemään ollaanko hoidoissa vai ei. Viisi vuotta on niin pitkä aika että siinä kyllä ehtii tekemään vielä vaikka ja mitä... Aina jonosta pääsee pois mutta sinne menoa ei pitäisi pitkittää.... 

Tietysti tuon tiedän että 5v on pitkä aika odotella ja ajan voisi laittaa kulumaan jo aiemmin ja hypätä sitten pois jonosta jos hätä iskee... Ongelma on kuitenkin se, että jonoon meneminen on SUUUUURI harppaus. Suuri askel... Kerroinkin että kevään ajan ainakin yritellään vielä ennen kun aletaan tätä asiaa viemään eteenpäin mutta jos tulokset näyttää vhääkään heikoilta tässä ekassa ivf hoidossa niin keskustelun perusteella olen päättänyt siirtää katseen taas vaan kauemmas horisontissa.... Onhan tässä vielä mahdollista lahjasoluja kokeilla seuraavana askeleena jos nyt ne omat solut on sitten niin finaalissa kun uskotellaan.

Miehen kanssa asiasta juttelin sitten illalla/yöllä kun kotiuduin reissusta ja hän sanoi että adoptioon hänen täytyy kyllä hiukka vielä sulatella muutamaa asiaa mutta suostuu toki vaikka heti lähtemään aiheesta lisää kuulemaan. Itseä ihmetyttää se että joku sitten vaan soittaa että täällä olis teille vauva ja sitten kotiin pöllähtää tyhjästä nyytti... Se on se outo asia... ja tietysti myös se lapsen eri perimä ja luonne ja kaikki muu mahdollinen ahdistaa ja arveluttaa...

Toivottavasti ei jouduta näihin asioihin menemään... ja jos joudutaan niin nyt tiedän mennä tämän tädin kanssa juttelemaan. Hän on itse pitkät hoitojaksot läpikäynyt ja kokemusta kahdesta adoptiolapsesta kymmeneltä vuodelta. Hän sattuu vieläpä olemaan lääkäri...

Sivulauseessa mainittakoot että myös toinen pöydässä ollut oli päässyt 3v lapsettomuuden kokemaan ja sai lapsensa ilmeisesti inseminaatioiden kautta koska piikitykset olivat tuttuja mutta ivf ei ollut tuttu...

Vielä tästä adoptoidusta tädistä... Hänen silmistään näkyi oikeasti aito välittäminen ja tuska siitä että me ollaan tässä tilanteessa missä ollaan. Hän aidosti halusi auttaa asian kanssa niin paljon kun vaan voi ja hän kävi selvästi mielessään läpi omia tuskiaan asian kanssa.... Vielä lähtiessä hän nappasi kädestä kiinni ja toivotti onnea matkaan ja patisti silti ottamaan tämän vaihtoehdon pikapuoliin käsittelyyn.

Kuumat aallot vaan tuntuu villiintyvän... Mä luulin että ne alkaa helpottaa nyt kun eka piikki on pistetty, mutta hah... hullummaksi menee...

Kuumat aallot alkoivat vasta mensujen tultua ja tuntuvat kyllä pikkuhiljaa jo ihan clomiaalloilta... Niistä sain ihan sairaat kuumat aallot. Kahtena yönä olen herännyt ihan uitettuna rottana. Töissä on muutama eka tunti ihan jatkuvaa hikoilua ja t-paita on liimautuneena ihoon vaikka on kylmä.

Tänään lähtee toinen piikki... Luin joskus tuon tuoteselosteen ja muistelin että siinä luki valmistusmetodina raskaanaolevien naisten virtsasta eristämisen... Nyt tässä paketissa luki kyllä menopaussin ohittaneiden naisten virtsasta kerääminen.

Hienoa sinänsä että joku on keksinyt senkin ehtymättömän varan hyötykäytön. Melkoisella hinnalla mummonpissaa myydäänkin. Nytkin pistän sitä yli tonnilla.

Nyt tiedämme minne menee sairaaloissa katetripussien sisältö... yhhyh...

Hahaaa... piikkejä piikkejä piiiiiiikkejä! Pääsin aloittamaan sittenkin piikittelyn ihan oikeaan aikaan vaikka oli kierto vähän hukassa. Se alkoi kuitenkin lauantaina ja maanantain ultrassa oli kaikki kuulemma ihan jees...

Nyt siis suureksi hämmästyksekseni jatkan nenän suihkimista synarelalla (luulin ihan oikeesti että siitä pääsee eroon piikkien alettua). Ostin omaisuuden hintaisen määrän menopuria apteekista. 1200 iu pakkauksesta kun riittää ihan ruhtinaalliset neljä piikkiä... :( Maksimiannoksilla siis mennään... Katsotaan nostetaanko vielä sitten tiistain ultran jälkeen... Tai toivottavasti sieltä nyt tulee enemmän kuin yksi.... Viimeksi oli inssissä 150 yksikköä eli puolet tästä ja ei tullut kuin yksi :(

Jännät ajat alkaa... Alakaa jännittää ihan oikeesti... Nyt en vaan ymmärrä miten sen punktiopäivä määräytyy? Pystyykö tilanteen "pitämään paikallaan" jos vaikka munasolut kasvaa tosi vauhdilla niinkuin mulla on ollu tapana? Voiko se punktio olla siis jo edellisellä viikolla vai pystyykö ne venyttämään sen siihen kymmenenteen piikittelypäivään asti? Kai ne tietää kun ovat muutamat kerrat tätä tehneet... Mä oon vaan matkustaja...

Uskomattomasti nämä synarelasumut ovat saaneet mun kellon sekoamaan. Maha on krampannut mensukramppeja koko loppuviikon eikä loppua näy....

Surffailin vähän foorumeita aiheesta ja monella on mensut jääneet tulematta ajallaan ja hoito on siirtynyt viikolla/viikoilla... Toivottavasti nyt kuitenkin päästään hoitoihin....

Hui olkoon... Synarela todella maistuu pahalta... Paras maun hillitsijä on huonolaatuinen mintunmakuinen purkka hetken syötynä... Saman sukuinen pistävä maku kun sumutteen liejussa mutta sumute tietysti vahvuudessaan potenssiin 1000.

Kokeilin hammastahnaa... mynthonia, listerineä yms yms yms vahvoja makuja mutta ne vaan tuplasivat järkytyksen. Yllättäen myös pilsneri oli ihan jees makuyhdistelmänä... Laimentamaan makua ei pysty.. Vesi ja maito ei todellakaan auta siihen pätkääkään.

Kurkku ei enää "salpaudu" kun aine alkaa valumaan kohti mahalaukkua madellen pitkin kitani takaosia. Makuun ei totu, mutta sitä pystyy sietämään nyt paljon paremmin... En edelleenkään ole sitä mieltä että haluaisin koskaan kokeilla tätä uudestaan... Mielummin piikitän tai otan vaikka peräpuikkoja paketillisen kun suihkin nenääni.

Sivuvaikutukset ovatkin sitten mulla ihan nollissa... Ei kuumia aaltoja juur ollenkaan... Ihan pari kertaa on nopeasti ohimenevä pieni lämpöaalto iskenyt mutta ei ole MITÄÄN ollut verrattuna esim clomikuuriin jolloin hikoilin yöt ja päivät ihan järkyttävästi. Mielialat ovat todella hyvin hanskassa. Paljon paremmin kuin ennen hoidon aloitusta. Johtunee myös osittain siitä että päästiin vihdoin aloittamaan hoito pitkähkön (muutaman kuukauden) tauon jälkeen.

Nyt kramppaa mahaa... Alkoi jo yhdellä hullulla krampilla perjantaina jonka jälkeen soitin ivf hoitajallekin ja kysyin josko on yleistäkin kun aika kovin väänsi.... Sitten oli muutamia päiviä ihan jees ja nyt sitten eilen alkoi kivistellä vähän niinku mensut alkais ja koko viimeyön heräilin melkoisiin kramppeihin vähän väliä. Nyt sattuu maha ihan niinku olis mensut mutta väri puuttuu...

Mensut itsessään on myöhässä jo muutaman päivän, mutta kuulemma se on ihan normaalia synarelan kanssa. Inhottaa vaan mennä 0 ultraan vuotavana. Toki ne on kyllä siihen varmasti tottuneet... ja olen minä ollut ennenkin :( Kp2 olin jossain hoitokierrossa ultrattavana.... (HYYYYYYYI!!!)

Huomenna aattelin pissiä tikkuun jos ei värikoodi ala muuttua punaiseksi... Yleensä aina kun testaa niin sitten alkaa vuoto jo melkeenpä samalla vessareissulla... :)

Eipä ole montaa päivää enää kärvisteltävänä tätäkään lystiä... Kohta päästään siihen pelottavaan punktioon jä vielä järkyttävämpään odotteluun josko niistä jotain saadaan aikaan... jos nyt edes sinne punktioon päästäisiin... niin nähtäisiin onko mun munasolut edes pyöreitä...

JEE JEE JEEEEE!!! Nyt se alkaaaaa!!!

Joo... se hehkutus loppu sitten siihen... Tai siis olen innoissani että päästään nyt vihdoin sitten kokeilemaan onneamme, mutta hyi HELVETTI noita sumuja.

Olin lukenut kauhukertomuksia kuinka pahaa se on... Pahalta maistuu ja jäätävät oireet tulee.... Tänään oli sitten se armon päivä kun kärsääni sumaisin moista myrkkyä ja olin ymmälläni! Ei tuntunut missään... ei missään....!! Sitten toinen puoli... Ei mitään... ei mitään... paitsii... häätttt--- häätttttt--- *EI SAA AIVASTAA!! se on ohjeissa kielletty!

Sain aivastuksen pidettyä sisälläni ja kävin vähän paperilla pyyhkimässä nenänpieliä pohtien samalla että IHAN PASKAPUHETTA kun pelottelevat sen maulla ja epämiellyttävyydellä... Noin 5min jälkeen olin sitten ihan eri mieltä. Maku ei ollut erikeepperimäinen niinkuin joku kuvasi... Se oli selkeesti hiuslakkamainen. Joku oli suihkassu jotain tuholaistorjunta-aineen ja hiuslakan sekoitusta mun kurkkuun ja se maku oli tiukassa. Tungin kitaani purkkaa toisensa perään ja myntoniakin yritin imeskellä vaan kyllä se maistui... YHHYH! Nyt ekalla kerralla ainakin meni tunti että sain sen maun hukattua... Toivottavasti tähän edes tottuu joskus!

Nyt mennään näillä ja sumutellaan menemään pari seuraavaa viikkoa. Odotan innolla piikittelykautta... Tuli muuten piikkien hinnaksi vaivasesti 110 euroa / Piikki eli 1100 e menee pelkkiin menopureihin. Hitto että on halpaa..

Ei helvatti... Mä olen kuin perseeseenammuttu karhu! Siis ihan oikeesti nyt alkaa nuppi hajoilemaan ja vielä on viikkokausia ennen kun päästään edes punktioon saatikka siirtoon saatikka testiin...

Olen jatkuvasti kireä. Tiuskin, kiukkuan ja olen omissa ajatuksissani... Ja ne ajatukset on tasan tarkkaan 24/7 pyörimässä näissä hoidoissa ja niiden epäonnistuimsessa. Kyllä ne välillä ajatuksissa onnistuukin ja toisinaan ihan parikin päivää suunnittelen sitä uutta tulevaisuutta missä olen poissa tästä saakelin lapsettomuuden paskasta. Mutta kuitenkin 90% ajasta menee tähän sontaan.

Viimeisestä inssistä tähän hoitoon on ihan liian pitkä aika. On ehtinyt liiaksi pyörittelemään asioita ja liiaksi odottamaan sitä hoitoa. Kohta on jo joulu... ja vuosi 2012 hemmetti soikoon...!!! Ehditään tää hoito saamaan vielä tän maksukaton alle mutta jos seuraavaan mennään niin taas uus maksukatto ja kauhee maksaminen vuoden alussa... :( Mielummin laitan ne tonnit lastentarvikkeisiin....

Auton hankkiminen on nyt edessä lumien tullessa kun en pääse näin pitkää työmatkaa fillarilla enää umpihangessa menemään.. Tai pääsen mutta en haluaisi... Siihenkin menee tonni poikineen...

Raskaana oleva työkaveri oli viimeviikon poissa töistä... Tänään näen hänet ensimmäisen kerran.. saa nähdä oliko se keskenmeno kun ei kukaan osannut sanoa miksi tämä tyttö oli saikkarilla... Toivottavasti ei mennyt kesken...

Mietin eilen lähinnä onko itse keskenmeno sitten kuitenkaan pahempi kuin sen jatkuva pelkääminen. Onko itse tapahtuminen yllättäen kuitenkaan niin kiduttava kun sen jatkuva pelkääminen... Toki jos kerran sen kokee niin pelko nousee potenssiin 20. Lähinnä siis mietin onko pahempi epäonnistua kuin pelätä epäonnistuvansa? Onko pahempi pelätä olevansa lapseton loppuelämäänsä kun vaan sitten olla lapseton??

Tämän leffan alun kun näin niin voin kertoa että tuli iso itku... Siskoni oli jo varoitellut että hän ei ole leffateatterissa näin paljoa itkenyt ensimmäisten minuuttien aikana koskaan.... Tää on siis leffan Up alkupätkä.

Tässä on vähän liikaa yhtymäkohtia omaan elämään... Pieniä sellaisia...

Alku kun on häistä niin meillä ihan juuri noin että morsiammen puoli kirkosta oli täyteen tuupattu värikästä kansaa ja miehen suku oli pieni ja hyvinkin hiljainen (ja riitaantunut)

Hommattiin pieni rintamamiestalo jota rempattiin. Minä olen se joka teen miestenhommia ja miehen työ oli naputella listoja paikalleen... Teimme kodistamme meidän näköisen ja päätimme että lapsi saa tulla jos on tullakseen... Olihan meillä jo huonekin varattuna sille... (olin myös piirtänyt siitä sisustuskuvia jotka ovat tallessa kyllä) Postilaatikostamme kyllä puuttuu vuosien jälkeen vielä nimi :D

Tämä pariskunta on eläintarhassa töissä.... No meillä on eläintarha... Kuinka sattuikaan että tyttö tulee eteläamerikkatalosta ulos lintu kädellään? Meillä kun sattuu olemaan koukkunokkia ja nimenomaan eteläamerikasta kotoisin olevia aratteja (muun muassa)

Tuossa isännän kravaattia oiotaan joka aamu ennen töihin lähtöä ja oma mieheni sattuu myös olemaan työssä jossa on käytettävä kravaattia päivittäin...

Lapsettomuus päitkä on tietysti aika ilmiselvä, mutta myös tuo haave talosta kukkulanpäällä siellä "paratiisiputouksilla" on pelottavasti totta. Olen nimittäin haaveillut 2006 lähtien että joskus eläkepäivinä muutettaisiin väliamerikkaan CostaRicaan sitten joskus. Siellä kun olin vuoristoisemmalla seudulla vapaaehtoistöissä ja tapasin ikälopun pariskunnan jotka olivat tehneet sinne oman lintuparatiisinsa.

Rahaa keräämme kyseiseen maahan kohdistuvaan matkaan.... Olimme siellä myös häämatkalla... Vessalukemisena on kyseisen maan matkaopas ollut vuosia...

Usein sitä kuulee tuttujen ja tuntemattomien suusta sitä että pitää olla positiivinen... ja että kai elämä potkii kun kaikkeen suhtautuu aina niin negatiivisesti...

Olen ennenkin pohtinut sitä, että ei ole lapsettomuudesta kärsivää positiivisempaa ilmentymää olemassakaan... Joka helvetin kuukausi negatiivisinkin lapseton on täysin varma raskautumisestaan ja elättelee vaaleanpunaisia unelmiaan ja puhaltelee pilvilinnoja vaan pudotakseen alas ja todetakseen menneensä taas siihen samaan halpaan.

Nyt kun tämä IVF on tulossa... Lääkäri on sanonut että emme ole samalla viivalla kuin muut solujen muodostumisen suhteen ja olemme iloisia jos saamme sieltä MUUTAMAN solun. Minä umpipessimisti/realisti silti jotenkin päässäni haaveilen että ainakin 8 solua sieltä tulee ja viisi hedelmöittyy ja saadaan pariin passiin pakastettuakin... HALOOO  se lääkäri sanoi että ollaan iloisia jos saadaan edes muutama!!

Luen foorumeilla juttuja ivf hoidossa olleiden saaliista ja onnistumisista... Tietysti myös epäonnistumisista, ja minähän en sitten osaa yhtään ajatella että olisin niiden epäonnistujien joukossa? Miten ihmeessä?? Olen täysin päässäni asennoitunut siihen että soluja tulee ja tarpeeksi. Ne hedelmöittyy ja sitten tapahtuu ihme ja olen raskaana. Miten voinkaan olla näin tyhmä että elätän moista toivetta jon nyt. Vielä on viiiiiiiiiiikkoja ennen kun päästään sinne asti. Pettymys tulee taas olemaan erittäin rankka.

Surkuttelen niiden tuuria jotka saa vain sen yhden tai kolme solua ja niitäkään ei sitten saada siirtoon asti. Se on niin kovin etäinen ajatus että itselle voisi muutaman viikon päästä tulla sama tieto naamalle. Toisaalta on kyllä kaukainen sekin ajatus että pitäisi jotain neuvola-aikaa varata joskus.

Taas olin jutuissa sen yhden kaverin kanssa jonka kanssa piti raskautua samaan aikaan. Hänen lapsensa nyt vaan on jo reilu 2v Kun totesin että keväällä tulee se kolme vuotta yritystä täyteen hän oli ihan kauhuissaan että joko siitä on niin julmetun kauan.... NIINPÄ!!! siitä on niin helvatin kauan.....

Oli se aika kun oli kiire paksuuntua että saa äippärahat vuoden 2008 verotuksen mukaan... Oli se aika kun kitkutti omassa firmassa jotta saa väännettyä raskauduttua niin paljon töitä että äippäraha olis edes siedettävä... Oli se aika kun piti todeta että ei työt riitä ja on mentävä ulkopuoliselle hommiin, mutta KEHTAANKO kun jään samantein äitiyslomalle sitten...... Nooooooh... nyt on se aika kun pitäisi pyytää palkankorotusta ja ensimmäistä ikälisää samaisesta firmasta kun on sen verran pitkään jo oltu hommissa. Oli se aika kun kävin lääkärissä tarkistuttamassa sydäntäni, josko se kestäisi raskauden tuomat haasteet ettei sitten tule yllätyksenä ensimmäisellä neuvolakäynnillä.. Nyt on se aika kun olen 3v juossut tyksissä pumppuani tarkistuttelemassa ja lääkäri toteaa aina joka tarkastuksen jälkeen että estettä raskautumiselle ei ole... (joo kiva kuulla... helvetin kiva) Huomenna taas pitäisi mennä tutkimuksiin...

Tuli se aika kun pitäisi kakkosauto hankkia perheeseen... Oli aika jolloin lykättiin kakkosauton hankkimista kun hommataan sitten farmari.... Oli itseasiassa aika joskus parivuotta sitten kun isäntä oli ostamassa farmaria kun sellanen kohta kuitenkin tarvittaisiin.... Päädyttiin sedaniin kuitenkin... Nyt on pakko hankki kakkosauto mutta katsotaankin avoautoja... Mitä helvettiä me takapenkeillä tehdään??

Pieniä asioita jotka on kuitenkin sellaista pientä luopumista ja periksi antamista. Eilen taas pohdittiin miehen kanssa kuinka hyvä talo me löydettiin... Vaikka on pieni, mutta kuitenkin keskustan tuntumassa ja juuri sopiva meille KAHDELLE!! Jos olis ollu vähänkään isompi niin olis ehkä ollut liian kolkko... Nyt ei sentään eksytä ihan täysin vaikka talossa onkin... ööö.... 5-6h + keittiö... Tässä me  kuitenkin sitten asutaan kahdestaan... onpahan tilaa... Olis ollu tilaa kyllä muutamalle lapsellekin...

Äitini osti meille nelisen vuotta sitten aivan ihanat vanhat cresentin nahkajousilla varustetut peltivaunut. Siellä ne odottaa äidin kellarissa... Nukkeja ja pehmoleluja niissä on sisällä... Onneksi äiti oli senverran fiksu että ei antanut niitä tuttavalle lainaan kun tuttu sai lapsen... Kuulin että se oli äidiltä saanut vaunut ja hermostuin jo että reilua antaa niitä kun ensin saan ne lahjaksi... Onneksi oli antanut ne omat vaununsa. Pakko jotain "toivoa ylläpitävää" edes säästää...

Sivuvintti on täynnä miehen vanhoja leluja, vauvapeittoja, pehmoleluja ja muuta ryönää. Äidiltä lämpöpussukka yms ryönää samassa kasassa.

VOI KUN MÄ NIIN TOIVON ETTÄ MÄ JOSKUS VIELÄ SAAN NE KÄYTTÖÖN!

Niin toivon että vierashuone muuttuu lastenhuoneeksi... Niin toivon että ruokahuone muuttuu meidän makuuhuoneeksi kun ylös saadaan toinenkin asukki... Niin toivon että avoauto pitää vaihtaa farmariin... Niin toivon että varastoon täytyy tehdä vaununsäilytysnurkka...  Mä niin toivon että lääkekaappi pitää vaihtaa keittiöstä vessaan.... Mä niin toivon että lasihyllyt pitää vaihtaa puisiin... Mä niin toivon että ulkoallas pitää aidata... mä niin toivon että koko piha pitää aidata... Mä niin toivon että saisin vihdoin ilmoittaa työnantajalle että ensikesän jälkeen jään vähän pidemmälle paussille.... VIHDOIN!!!!

Siis niin mahtavaa että nyt päästään tositoimiin! Järkky flunssa päällä ja keuhkoja polttelee, mutta EI HAITTAA! Me aloitetaan IVF nyt!!! (tai siis ensikuun alussa alkaa sumut)

Kukaan ei ole maininnut seksikiellosta meille yhtään mitään. Lääkärikin sanoi että kerran vuodessa tulee aina yksi pariskunta joka raskautuu sumujen aikana. Kuulemma ei tällevuodelle ole vielä osunut niin me voidaan ottaa se arpa ;)

Punktio osuisi kuulemma viikkoon 44 :) Jei!!! ja siirto tietysti myös... Piikkejä en pelkää mutta sumujen sivuoireita kyllä!

0 ultrakin on jo varattu :)

Viimeaikoina on vauvauutisia paukkunut taas suunnasta jos toisesta. Työkaveri joka paksuuntui kesän lopussa on menossa ensiviikolla ensimmäiseen ultraan. Olen hyvinkin kiinnostuneena seuraillut hänen alkutaivaltaan kun ei sitä kukaan muu meillä vielä tiedä. Luulen että se kateus iskee kun näkee vatsan kasvavan ja jos tässä itselle tulee paljon takapakkeja ivf:än kanssa. Nyt ei kuitenkaan vielä haittaa vaan olen oikein iloinen hänen puolestaan ja pidän itselleni peukkuja myös...

Enpä muista kirjoittelinko jo että sydämen kuvat olivat täysin normaalit eikä ollut puhetta kammion liian suuresta koosta niinkuin ultrassa viimesksi oli... Keskiviikkona on taas sydänultra ja holteri, joten helvettiä tiedossa... Ei siinä muuten mitään mutta olen allerginen teipille ja niille anturien geeleille. 24h kun ne marinoituu tuossa iholla niin tulee ihan vesikellot. Teipit myös kiristää ja kutittaa.

Kävin viimeviikolla kahdesti kiropraktikolla. Ihan oli hyvää hoitoa ja kävisin useamminkin, mutta HELVETIN kallista siihen nähden kauanko se kestää ja kuinka usein pitäisi alkuun käydä että saataisiin tehoja irti. Superalennuksilla 750e 15kertaa... Eli 50e / Kerta... hyi helvetti... hoitokerta kestää kuitenkin sen 10-15min max.

Olen ajatellut akupunktiota kokeilla myös nyt tämän ivf kierroksen aikana. Jos se oikeesti rentouttaa ja toimii niin menen heti siirron jälkeen makaamaan sinne :)

Miten tän nyt ottais tän fiiliksen taas... Aika kuluu julmetun hitaasti... ehkä jopa vielä hitaammin...

Mielessä juoksee vähän väliä ne "edellisen elämän" kerrat kun olen mennyt tokaisemaan jotain todella asiatonta lapsettomille. Ne menee suurimmaksi osaksi lapsellisuuden ja naiviuden piikkiin ja varmasti on moni minua täysin idioottina pitänyt... ja syystäkin. Olen kyllä laukonut suustani joskus sellaisia idioottimaisuuksia että nyt lapsettomana olisin valmis tirvasemaan turpaan itseäni.  Aikaa näistä "laukomisista" on siis vuosia. Silloin oli mittarissa ehkä juurikin 20v tai muutama vuosi yli.

Se oli vielä sitä aikaa kun olin ihan varma että rasakudun ekasta yrittämästä niinkuin muutkin meidän perheessä. Tiesin siskoni opeilla miten poikia ja tyttöjä tehdään tuostavain... Olihan hän pystynyt kolme pykäämään kellontarkasti ja suunnitellulla sukupuolella varustettuna. Tottakai minulla oli samanlaiset suunnitelmat... 3 lasta kolmen vuoden välein ja yli kolmekymppisenä EN TODELLAKAAN ala lapsia tekemään kun olen sitten jo niin vanha yms... Olen todennut ääneen että otan vain poikalapsia vastaan ja tytöt myyn mustalaisille... Olen todennut että jos jostain syystä saisin vain yhden lapsen niin vaikka adoptoisin sille sisaruksen... (hah... sehän on helppo sutjautus tuo adoptio suomenmaassa)

Olen myös harmaiden muistikuvien perusteella joskus mennyt sanomaan kansainvälisestä adoptiosta itselleen lapsen saaneen tätskän kuullen pohdintoja siitä kuinka hankalaa mielestäni on olla adoptiolasten kanssa ja vielä kun ovat eri etnistä taustaa niin omaavat hyvinkin erilaisen käytöksen ja luonteen (jonka kyllä allekirjoittaisin edelleen asiana mutta en sitä kyllä ääneen menisi kelleen sanomaan)

Viimepäivinä olen lueskellut paljon onnistumistarinoita ivf hoidoista. Jotenkin tuntuu niin uskomattomalta että kaltaisiani ei ikinä plussanneita on onnistuntu tällä konstilla. Ihan käsittämättömän kaukaiselta kuulostaa esim keskenmeno... Miten se voisi olla minua lähellä kun en ole koskaan edes raskaaksi itseäni saanut...

Edelleen pääkopassani kaikuu lääkärin sanat siitä kuinka pitäisi äkkiä sitten alkaa sitä toista lasta tekemään ensimmäisen jälkeen jotta ei mene munasarjojen aika loppumaan ennen sitä. En ole vieläkään oikeen saanut lokeroitua oliko se loukkaavaa vai yltiöpositiivista. Jotenkin koin sen loukkaavana kun ei sitä ensimmäistäkään ole olemassa vielä edes pilkkeenä silmäkulmassa. Ei edes täplänä petrimaljassa... Miehellekin se kolahti jotenkin huonona ja hän jopa sitten korjasi lääkäriä, että josko nyt se yksikin saataisiin ensin aikaan.

Oli karmaisevaa lueskella ja tajuta kuinka pahaa kommenttia mies voi saada. Meinasinkin ottaa lähipäiviän puheeksi asian. Foorumeilla luki kuinka miehiä on kaverit haukkuneet tuhkamuniksi ja ehdotelleet että pitäisi kaverin polkasta vaimoa niin hommasta tuliskin jotain. IHAN HIRVEETÄ!!! Ja osaan kuvitella että noin se voi mennä...

Alko jo työmaallakin olemaan parempi fiilis... Vähän paremmin heräsin 03.00 tänään ja työpäivä vierähti vauhdikkaammin. Ei tuntunut ollenkaan pahalta nähdä tätä tärpin saanutta tyttöä vaan oikeestaan ihan hauska seurailla ja miettiä kuinka paljon hän miettii omaa raskauttaan ja kuulemma ihan jatkuvaa pahoinvointiaan... :D Että jos minä mietin 99% ajasta tulevia hoitoja ja lapsettomuutta yleensä niin hän kyllä miettii nyt 100% ajasta omaa tulevaisuuttaan ja sitä miten kertoa kellekin ja kuka jo arvaa ja miten saa housut huomenna mahtumaan kiinni... Oikeestaan tosi hauska tietää moinen salaisuus...

2+ keskusteluissa oli puhetta miten kukakin selviää lapsettomuudestaan ja mistä saa voimaa... Yksi kirjoitus oli osuva omalle kohdalle missä pohdittiin liikunnan tuomaa kunnioitusta tai arvostusta omaa kroppaansa kohtaan. Itse satun vihaamaan omaa kroppaani ihan vietävästi. Selvennettäkööt että olen siis ihan jees tyytyväinen siihen miltä se näyttää... Tai sanotaan että en ole vihoissani korpalle sen ulkonäön suhteen vaan sen toiminnallisuuden takia.

Olen huonoryhtinen... Minulla on pientä skolioosia alaselässä ja se kipuilee... Omaan liian löysät nivelsiteet joten saan pelätä polvien, nilkkojen ja olkapäiden sijaltamenoa alvariinsa. Pumppuni on täysin remppakunnossa, ja lääkäri ei osaa sanoa mistä ne kymmenet tuhannet rytmihäiriöt vuorokaudessa johtuvat. Hoitoa ei ole... Minua harmittaa kilpirauhasen vajaatoiminta joka vielä 10v hoidon jälkeenkin joskus pääsee vähän sivuraiteilleen ja aiheuttaa hiustenlähdöstä hikoilun kautta unisuuteen kaikki oireet. Nyt sitten veilä kun kuulin että munasarjani ovat finaalissa niin johan sapettaa.... Listaan pitäisi vielä lisätä seksihaluttomuus (joka on ollut ihan aina) ja limakalvo ongelmat yms yms yms.

Päätin luvata sen mitä olen jo KAUAN halunnut tehdä... tai siis luvata.... Eli Tästä päivästä lähtien lupaan harrastaa liikuntaa neljästi viikossa niin että olen hengästynyt 30min yhteen mittaan... Oli se sitten mitä tahansa liikuntaa... Minulla ei nuo sykerajahommat oikeen toimi kun pumppu piiputtaa pariinsataan heti jos ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ripeässä kävelyssä syke 170 (eli normaali ihminen saa juosta jo aika hyvää vauhtia jotta sen sykkeen saa) Nyt siis hengästymistä 30min yhtäsoittoon niin olen tyytyväinen... Tämä pakkohoito alkaa siis tänään ja tästä viikosta ja jatkuu aina jouluun asti...

Päätin että tämä projekti on nyt mun elämässä nro 1. ja syrjäyttää täysin lapsettomuuden! Lupaan raportoida blogiin aiheesta säännöllisesti ja jouluna teen yhteenvedon mitä on tapahtunut...

Uskon että tämä auttaa minua ja kroppaani koska löysät nivelsiteet pystyy "paikkaamaan" hyvällä lihaskunnolla... niinkuin tuon selän skolioosin ja sen huonon ryhdinkin... Pumppu pitäis vahvistua kun sitä kiduttaa (väittää tohtori, joskin hiean ristiriidassa itsensä kanssa) Kilpirauhaseen tuskin apua saatikka munasarjojen hiipumiseen tai seksihalukkuuteen, mutta aina kannattaa yrittää...

Kp1 osui lauantaille ja hyvä niin. Pelkäsinkin että maanantaina kun lomalta palaan töihin klo 0200 niin siihen aamuun vielä mensujen alut yms yms niin olisin kuollut. Popsin paljon särkylääkettä ja vietin railakkaan lauantain firman juhlissa.

Siellä se ensimmäinen itku sitten iski. Puhuin tilanteesta ensin yhden pariskunnan kanssa kellä on yksi lapsi mutta tiesin heidän kärsineen lapsettomuudesta. Heillä vika oli miehessä ja jäivät sitten siihen yhteen lapseen. Tämä keskustelu nyt ei ollut kovin hedelmällinen, mutta myötätuntoinen ja ihanasti myös sitten tämä mies meni puhumaan minun mieheni kanssa. Veikkaan että vertaistuki teki hälle hyvää....

Itse sitten yritin parhaani mukaan lohdutella mieheni kaveria joka oli eroamassa ja muuttamassa omaan osoitteeseen. Toista tuntia juttu pysyi siinä aiheessa kunnes sitten pompsahti omaan ongelmaan ja eihän siitä itkusta sitten tullut yhtään mitään kun tämä mies alkoi lohduttelemaan ja kertomaan omia aatoksiaan kun on todennut ettei meille ole lasta suotu. Hän oli kuulemma kovasti tyttöystävänsä kanssa toivonut meille onnea ja haaveili että ehkä kummiksikin voisi joskus päästä. Voin kertoa että tuli paruttua tippa jos toinenkin....

Noooooh... Jotta ei paska ja itku tähän jäisi niin pahin tuli sitten tänään... tätä itken nyt... Eli töissä on yksi tyttö joka tuli kertomaan lapsettomuudestaan jossain vaiheessa kun oli kuullut että meilläkin on ongelmia. Heillä oli yritysvuosia enemmän mutta hoitoon hakeutuivat muutamia kuukausia sitten. Ensimmäiset inssit oli tehty clomien kera, vai olisko ollu vaan ovulaatioinduktio clomeilla ennen kesälomaa mutta oli sitten välikierrossa tärppi käynyt. Nyt viikko 8 meneillään.... Hän sen kyllä kertoi varovasti ja ensin käänsi selän kun kysyin miten heidän hoidot... (hän siis oli jo kysynyt meidän edistyksestä ja kerroin miten oli mennyt ja mitä oli sanottu... ja että ivf alkaa syyskuusta) Kertoi uutisensa tahdikkaasti ja selkeästi otti koville... Hän sanoikin että ensimmäisenä oli mieleen plussan jälkeen tullut, miten hän sen minulle kertoisi ja koska. Olen todella kiitollinen... Siis TODELLA kiitollinen että hän kertoi sen heti ja saan aikaa sulatella ennen kun kaikki muut sen kuulevat. Sattuu vaan aika pahasti juur siihen sumuttelun alkuun se viikko 12 hällä joten toivottavasti olen eri vuorossa silloin edes... En vaan kertakaikkiaan kestä sitä onnittelurumbaa, jos sellainen tulee....

Kauheeta tällanen elämä... Olen siis niin aidosti onnellinen hänen puolestaan enkä ole pätkääkään katkera.. Voin sanoa että en yhtään katkera HÄNELLE... Olen vaan elämälle katkera.... Itkettää niin vietävästi miksi muut... miksei me... Olen aidosti kiinnostunut mitä tälle tytölle kuuluu ja miten homma etenee... Suren vaan suunnattomasti että menetin sen ainoan samassa tilanteessa olevan kaverin jonka kanssa oli keskusteluyhteys...

Että oli tämä sitten mukava töihinpaluupäivä... Toivottavasti huomenna helpottaa... Mensut alkaa laimenemaan ja maha ei enää satu... Kohti uutta keirtoa jonka jälkeen päästään sumuttelujen kautta ensimmäisiin kunnon hoitoihin.... Joihin on jotenkin saatava järkyttävän suuri positiivinen lataus....

Olen jotenkin jättänyt kuulematta kaikki testitulokset mitä lääkärit ovat ottaneet... (eikä mun lekuri niitä ole kyllä ääneen sanonut) Usein vain todennut että jossain arvossa on vähän vikaa ja että joku arvo on parempi tai huonompi kuin ennen mutta ei ole ollut puhetta edes mistä arvosta on kyse...

Nyt sitten kun oli tämä ivf suunnittelu niin ensin sitten tuli kylmästi kysymys että olemmeko molemmat halukkaita lähtemään nyt ivf hoitoihin. No siihen tietysti sellainen äimistynyt Joo-o? Että siksihän täällä ollaan... No kävi hän nyt ensin monotomisella äänellä meidän hoitohistorian läpi paperista...

Vasta tämän kysymyksen jälkeen hän alkoi kertomaan tähänmennessä saaduista tuloksista ja havainnoista, joista ei oltu aikaisemmin puhuttu mitään...

Eli siis moneen otteeseen on joku hormoniarvo ollut huono (ilmeisesti se mikä otetaan siinä ennen inseminaatiota) jota muuten juuri tajusin että ei taideta ottaa kaikilta?? Niin tämä arvo on huono ja vaste menopuriin oli niin huono isommallakin annoksella että epäily munasarjojen hiipumiseen oli ilmeinen... Joka sitten oli varmistettu AMH testillä ja se varmisti epäilyn.

Viileästi sain sitten kuulla että homman nimi on se että niitä munasoluja ei sieltä sitten enää kovin kauaa luultavasti tule ja että pitää pistää vaihdetta silmään jos meinataan joskus toinenkin lapsi saada aikaan... Ja kun tähän ivf:ään nyt lähdetään niin täysannos tulee menopuria jos sekään riittää edes pitkällä kaavalla. Luultavimmin munasoluja tulee vähän, mutta toivottavasti ne vähätkin olis sitten hyviä.

Kysyin vielä kun on noita inssejä tuossa tehty ja ultrattu muutama clomikiertokin, että voiko sitä sitten sanoa että munasolu on lähtenyt liikkeelle varmasti vai voiko olla ihan tyhjiäkin ne rakkulat... ja kuulemma mistään ei ole takeita jos ei nyt sitten raskaana ole....

Varmaan tulee taas todella pitkä parikuukautinen odotus tässä... Marraskuussa vasta pääsen tästä hermojaraastavasta piinasta saada tietää tuleeko niitä soluja vai ei... ja saanko minä biologisen lapsen koskaan.... Isännällä on paremmat mahikset jos vaikka lahjasolujakin joutuis käyttämään...

Summasumarum... Nyt meillä on sitten se syy jota ollaan haettu ja jota vastaan on nyt sitten "helpompi" taistella?? Huhhuh....

- PESSIMISTI!

Meillä ivf suunnittelu oli äsken ja tuli tylsä tuomio siitä että on munasarjojen toiminta hiipumassa minulla. Tästä syystä suositteli pitkää kaavaa ainoana vaihtoehtona ja suositteli myös ensimmäisen lapsen jälkeen viipymättä yrittämään toista.

Tylsää faktaa tuli myös siitä että ei munasolujen määrä tule olemaan mikään huima ja liikkeelle lähdetään heti maksimiannostuksista. Hyvänä puolena se että hyperin vaaraa ei juurikaan ole...

Että näillä mennään... Hoitoon ilmoittaudutaan syyskuun mensuista (jotka on vasta kuun lopussa) joten marraskuussa sitten alkaa meillä piinapäivät vasta seuraavan kerran lähestymään...

Että näillä sitten mennään... reseptit kourassa ja piikit kassissa...

Olen ihan hullu... Olen täysin järjiltäni??

Jos jollakulla on epäselvyyksiä niin kerrottakoot että en ota menetyksiä tai sovittujen juttujen pieleenmenemisiä kovin helposti enkä siististi. Minä olen siis kuin pahanen pikkukakara. Minulle EI SAA LUVATA yhtään mitään jos se ei oikeesti tapahdu.

Homman juoni on siis se että meille piti tulla kolme tyttöä hoitoon. Ikähaarukka lienee siinä 6-11v kinttaalla. Eivät ole koskaan olleet meillä ja vain kaksi tytöistä tunnen jonkunverran. Porukassa on myös hieman erityistoimia vaativa neitonen. Ja tulevat koska vanhemmat ottivat muutaman päivän irtioton elämästään. (se oli todella ansaittu loma)

Nyt sitten tytöt oli määrä tulla ensin pe... sitten siirtyi kun sukulaismammat halusivat lapset niin tulee ehkä siinä la kieppeillä... ehkä.... ja nyt kun sitten soittelin mammoille eilen niin täti oli töykeä ja antoi ymmärtää että hän kyllä haluaa tytöt pitää ihan vaikka ensiviikkoon asti itsellään. Ja nimenomaan omistushaluisesti tämän ilmoitti...

Syy taas hänen omistushaluunsa juontaa juurensa siitä samasta syystä miksi minäkin tyttöjä odotan hoitoon.. Hänkin on lapseton... ja toinen mummo joka on hoitokaverina on menettänyt lapsensa onnettomuudessa.

Järkyttävää tässä on se että olen itse niin omistushaluinen ja olen odotellut tyttöjä jo kuukauden että tulevat... tai siis yhden piti tulla meille kun oma lomani alkaa, mutta homma muuttui siihen että koko poppoo tulee... En haluaisi pitää puoliani mummoressuja vastaan... Eli en kehtaa soittaa nyt ja kysyä tasa koska tulen tytöt noutamaan... Noloa!! Edellinen puhelu kun oli aika jäätävä... Loppuviimein mummo kyllä sanoi että tytöt odottavat kyllä kovasti päästä meillekin.... (sen jälkeen kun olin mennyt vaivihkaa sanomaan että eihän meillä ole mitään väliä että tytöt on siellä niin kauan kun haluavat olla... )

Vanha susi ja nuori susi siis taistelevat kaneista jotka eivät vielä edes tajua olevansa revittävinä. MIKÄ HELVETTI minuun on mennyt?? Odotan kuin kuuta nousevaa että saan vieraita kakaroita talon täyteen??

Mummo on sitten myös reipottanut lapsia pitkin jokaista huvipaikkaa mikä kunnasta löytyy. Mulle ei paljoo jätetty valttikortteja tyttöjen viihdyttämiseen. Luulenpa että vedän ässän hihasta ja järkkään lähinnä askartelua/leivontaa ja picnikkiä jossain saaressa. Ehkä jos vaan säät sallii niin yhdellä eläinpihalla vois käydä kääntymässä... En tiiä... perseestä... ahdistaa...

Mut joo... se iloinen odotus koska nää viirupäät tulee kylään muuttuikin mummon peruukinvedoksi. Kyllä tuli paska olo...

Mikä mahtaa olla? En ota ollenkaan raskaasti kuukautisia tällä kertaa?? Ei ole mitään vauvakuumeilua... ei ole menettämisen tuskaa... ei ole mitään muutakaan alakukoa aiheesta? Kerrassaan outoa... Mä oon ihan jees tän asian kanssa? Koska mahto olla viimeksi tällanen olo kp2? Veikkaan että se on tää suunnittelukäynnin odottelu kun pistää näin positiiviseksi ihmisen....

Taitais muuten olla ihan oikeesti kolmaskymmenes kierto meneillään?? Joskus puolentoista vuoden tienoolla eli viime syksynä käveltiin miehen kanssa lenkkiä ja totesin että jos kolmen vuoden yrityksen jälkeen ei ole plussaa tullut niin minä saan hankkia sen koiran... Ja mies tähän myöntyi vedoten siihen että onnistuminen kyllä tulee ennen kolmen vuoden rajapyykkiä...

Pitää varmaan alkaa katsastelemaan taas eri rotuja ja kenneleitä kun keväällä meille sitten tulee koira?? Pessimisti... :D KYLLÄ!!

Kp 1 ei tullut tällä kertaa helpolla. Jo kp 18 alkoi tiputtelu joka jatkui aina kp 27 päivään asti jolloin mensut alkoi... Tiputtelu jopa loppui toisinaan alkaakseen taas päivän tauon jälkeen uudestaan. Teinpä eilen testinkin jotta sain oikeet mensut alkamaan. Se on joku jännä juttu että tikkuun pissiminen saa ne mensut tulemaan nopeesti. Umpipuhdas negahan se sieltä taas minua tillitti luiskalta. Yksi ainokainen viiru...

Hoidonsuunnittelukäyntiin on enää 15 päivää!! IIIIIK!!! Edelleen ahdistaa se verikokeen tulos ja toki myös se kuinka nopeasti päästään tositoimiin. Nyt on ihanaa sentään kun työnantaja ja esimiehet tietää homman nimen ja ovat kannustavia. Näinollen pääsen henkisesti helpommalla kun joudun vapaita pyytämään.

Nyt sitten vaan levollisin mielin odottamaan että tämä järkky mahanturvotus alkaa laskea (tiputtelun ajan eli melkeen 10 päivää on maha ollut todella jalkapallo) Olo on jo paljon parempi ja sutjakampi. Oikeesti taas tällä kertaa mensujen alkaminen on jotenkin puhdistavan oloista. Toivottavasti tämä tunne kantaa nämä muutamat päivät. Useimmiten minulla iskee se masennus ja paska-aalto vasta kolmannella tai neljännellä päivällä.

Kauhea tarve höpöttää kun on taasen tilanne oman mahan kanssa päällä. Edelleenkään ei ole mensut alkaneet vaikka viikon on jo tiputellut enempi ja vähempi. Just tuli ensimmäiset kunnon menkkakrampit joten kyllä se sieltä alkaa... ihan pian...

Ihminen on outo otus... toivoo ja toivoo vaan sitä mahdotonta raskautumista joka helvatin kuukausi. Ja sitten vielä tietää olevansa pessimisti henkeen ja vereen... Jostain se uskomaton toivomisen halu vaan tulee sisältä.

Nyt alkava kierto on sitten toivottavasti viimeinen kierto ennen ivf:än aloitusta...

Sitten taas harmittavainen tarina...

Oltiin miehen kanssa kaupassa tänään ja syötiin siellä lounasta. Takana oli sellaisia reilu 60v mummoja ja pappoja jotka näkivät pitkän ajan jälkeen ja kävivät läpi ihan koko elämäntilanteensa... Siinä oli 2 setää ja kaksi tätiä... yksi setä ja täti oli puheliaampia ja ihan niinkuin toinen setä ei olisi ehkä niitä tätejä tuntenutkaan....

"no mites sinulla on elämä mennyt??" Täti sitten kertaa vähän mitä elämässä on tapahtunut ja pääasia on tietysti montako lasta ja minkä ikäisiä... sitten lapsenlapset... ja vieläpä on nyt lapsenlapsenlapsikin... Ja yksi lapsenlapsi pääsi ripiltä ja missä kaikki lapsukaiset asustelee.... No mites sulla?? Kysyttiin pappalta... Pappa kertoo että tyttöjä vaan tuli sukuun niinkuin heidän suvussaan on tapana... että ei poikia lainkaan tule... kolmessa sukupolvessa on vain kolme poikaa tullut... Lässyn lässyn ja tarinaa saatiin lopeteltua... Sitten setä esitti saman kysymyksen toiselle tädille... Että mitäs sinä olet elämässäs saanut aikaan...

Siihen täti vaan totesi että on tossa pari koiraa pyörimässä... muuta en ole aikaan saanut... *hiljaisuus* Niin että en ole lapsia saanut *hiljaisuus* "niin eihän sitä kaikki saa" *hiljaisuus* **kiusallinen hiljaisuus** "niin se elämä vaan on - Tokaisi kysymyksen esittänyt mies.... Johon vielä jatkoi että ei hänenkään ensimmäinen vaimonsa koskaan saanut lapsia... (kuuntelian hiljainen kysymys että siksikö siitä erosit??)

Tämä on se keskustelu mitä elämässäni pelkään... Mitä jos minusta tulee tuollainen mummo?? Mieheni oli siinä vieressä ja emme tästä keskustelusta ottaneet toisillemme kantaa... En tiennyt oliko isännällä edes kuulo päällä.... Kysyin sitten jotta kuunteliko hän tämän kiusallisen keskustelun ja hän sanoi että ei uskaltanut kommentoida minulle kun toivoi etten minäkään olisi kuullut......

Että näin sitten taas meni meillä... :(

voi että on ollut vaikeeta olla kirjoittamatta 2+ sivuston ivf pinoon... Päätän siis avautua täällä koska mua vaan vituttaa... (täällä se on sentään sallittua, toisin kuin siellä)

Eli siis keskustelua yleisellä tasolla ja sitten joukossa on yksi vähän pessimistisempiä viestejä laittava joka ei näin ulkopuolisen silmin provoa mitenkään mutta jonka muut ymmärtävät väärin. Sitten alkaa möykyttäminen kuinka ei noin voi sanoa sammakoita suustaan ja että olet niin negatiivinen ja yms. Pahimpana kommenttina yksi "positiivari" toteaa että varmaan siksi ne vauvanalut eivät pysy sisällä kun olet noin negatiivinen... HUHHUH että uskaltavatkin olla noin kanamaisen tyhmiä.

Sen jälkeen alkaa koko kanalauma puhumaan positiivisuudesta ja vertaavat lapsettomuutta laivamatkaan jossa kaikki pääsevät satamaan... toiset vaan joutuvat käymään muutaman myrskyn ensin läpi... ELÄMÄN KEVÄT!!!

No siis realistista on se että laivalta myös tippuu yli laidan porukkaa ja ne huutelevat apua vedessä... Positiivarit varmaan vaan heittävät kivellä kalloon jotta ääni hiljenis ja he saisivat jatkaa omaa piknikreissuaan kohti lähellä siintävää onnen satamaansa.

Kyseinen laivavertaus sopii papin puhumana elämän vertauksiksi jossa kuolema on kotisatama ja sinne pääsy on aina varma... Elämästä ei selviä hengissä...

Itse vertaan lapsettomuutta pimeäksi odotushuoneeksi jossa on kaksi ovea. Toisesta tulee kutsu sinne toiselle puolelle eli perhe-elämään ja toinen on ns. exit ovi josta voi lähteä kun siltä tuntuu tai kun aika tulee täyteen... Kaikki lapsen haluavat joutuvat tänne säkkipimeään isoon huoneeseen oman numerolappunsa kanssa. Jatkuvasti jonkun numerolappu osuu oikeaan ja ne pääsevät sinne kirkkaaseen valoisaan perhe-elämään. Muut jäävät odottelemaan vuoroaan... Osalla on jopa tyhjä lappu kädessään eivätkä he sitä tietenkään tiedä kun huoneessa on pimeää... Kaikki paikalla olevat pidempään odottaneet eivät tajua että siellä pimeissä nurkissa on toisia samanmoisia, joilla ei numeroa ole huudettu. Niitä on ihan siinä vieressäkin. Kaikki vaan näkevät ne jotka pääsevät pois pimeydestä.

Foorumit ovat pimeydessä kyyhöttävien surkeuteen vajonneiden yhteydenpitovälineitä. Sitä kautta voi minun mielestäni kertoa niitä omia tuskiaan ja MINUN mielestäni foorumilla saa omaa kurjuuttaan myös valittaa. Tuskin kukaan odottaa saavansa mitään suurta sympatiaryöppyä, mutta on saatava kertoa kuinka pahalta tuntuu, jotta taakka kevenisi. No... minä nyt avaudun täällä koska tätä lukee paljon harvempi :D

Jotkut pääsevät sieltä pimeästä huoneesta sinne ihanaan valoon, mutta sitten isokäsi heilahtaa ja toteaa että ehei... ei ollu sun numeros kuule vielä... meehän takas odottelemaan... Sitä kutsutaan keskenmenoksi... Olet jo nähnyt sen valon... Tuntenut sen lämmön ja ehditpä jopa kampaamaan hiukset taas muotoonsa ennen kuin löysit itsesi taas sieltä pimeästä... Paska mäihä....

Jos joku haluaa nyt taas jeesustella ja sanoa että minä olen niin negatiivinen niin joo... :D Minä olen super negatiivinen ihminen. Paskaa kaatuu niskaan joka päivä saavillinen... Uskonpa että enemmän kuin monen hartiat jaksais kantaa... Ja jos nyt ottaisin jonkun superpositiivisuus kampanjan (jota vuoden alussa yritin) niin pää tässä vaan hajois.

Suurin syy tähän raivoisaan negatiivisuuden huipentumaan on se että mensut alkaa ihan just... tiputellut on jo kaksi tai kolme päivää... ihan jo kp18 lähtien.... että revitään siitä sitten taas... Ehtii vielä toinenkin kierto mennä ennen kun päästään siihen pirun ivf hoitoon... jurkele...

Sitä sitten haaveilee ivf hoidoista tajuamatta että se on se viimeinen korsi... jos sillä ei onnistu niin elämä saattaa muuttua aika ronskisti... Tulee eteen melkoisen valtavia kysymyksiä... Haluanko kohdata niitä? NO EN HELVETISSÄ!!!!

Hoitojen kesätaukoa tässä vietellään ja päätin että en vahtaa olllenkaan kiertoani... mensut ehtii hyvin alkaa ennen elokuun suunnittelukäyntiä joten yhden kierron voin mennä täysin "sokkona". Hyvin se menikin silleen lauantaihin asti... Sillon nimittäin alko jonkunmoinen vaaleenpunainen hetkellinen vuoto. Vuosi aamulla vähän ja iltaan mennessä oli pieni tuhru tullut housuun asti... Tottakai ajattelin että tässä oli sitten tämä kierto aika lyhyeen loppumassa (kp18 ja sen laskin vasta seuraavana päivänä) mutta eipä sitten ollutkaan. Nyt on ihan taas vuodotonta ollut sen jälkeen.

No toki joku sitten sanoo että HEI SE ON KIINNITTYMISVUOTOA!!! ONNEE... Haaa haa haaaa... Joo voishan se olla jos olis harrastettu seksiä jossain vaiheessa.... Tai siis on harrastettu juu... tasan yhden kerran niin että tulosta olis voinu syntyä ja sekin just mensujen jälkeen...  Eli tää on joku kropan erittäin paskamainen konsti saada mut taas ylikierroksille jopa siinä kierrossa jossa ei ole edes käytännössä ehditty sekstailemaan.... Syynä lähinnä mun vuorotyö ja miehen valtavat ylityötunnit. Oikeestaan molemmat ollaan kesälomakauden vuoksi paiskittu ylitöitä ja meillä on uniajat ihan eri rytmissä joten ei ehditä toisinaan juuri näkemään kotosalla :) Viikonloppuisin sitten olis aikaa jos ei olis niin paljon pakko sosialisoida... Isäntä kun kiskasee pari lasia vinkkua niin saa unohtaa kyllä siemennösaikeet... Kyllä kuntoa riittää vaan ei tuloksia...

Onneks on enää muutama viikko hoidonsuunnitteluun!!! Siitä se sitten lähtee...

Huomasin äsken olevani pahimman luokan masokisti! Menin naamakirjassa katsomaan uutisvirrasta torjutun toista lastaan odottavan tytskän seinää... Kattelin läpi kaikki ensimmäisen odotuskuvat ja muutkin kuvat... Luin läpi kuinka hän on käynyt ultrassa ja sitä sun tätä... Heillä siis jo toinen tulossa tän meidän yrittämisen aikana... Tyyppi vieläpä teki reilut ja katkas välit juurikin ennen ensimmäisen odottelun aloitusta, joten ei olla edes missään tekemisissä oltu aikoihin... vuosiin...

Huomaan kyllä että hain lähinnä lohtua siihen kuinka hän on lihonnut lapsen myötä ja kävin katselemassa kuinka "hienoa" tämä elämä nyt sitten vaippa ja tuttiviidakossa onkaan. Oikeastaan yritin olla lohduttamassa itseäni siitä mistä kaikesta minä säästyn vaan kuitenkin kateellisena katson niitä mahakuvia ja pohdin josko koskaan natsaa meillä??

Ihmettelen noilla lapsettomuusfoorumeilla pyörijöiden aivoituksia. Ihmiset tuulettelee ihan hulluna kun saa haamuplussia testeihinsä ihan liian aikaisilla dpo päivillä. No onhan se mukavaa tietysti ja itse varmaan myös sekoaisin täysin, mutta siltikin... Melkoista hötkyilyä? En uskaltaisi edes testailla noina päivinä vielä...

Istun tulisilla hiilillä ja odottelen sitä elokuun alkua. Niin loman kuin suunnittelukäynninkin osalta. Toivottavasti aloitus ei venyisi kauhean pitkälle vaan päästäisiin tämän vuoden puolella aloittamaan niin tulis tuo maksukattokin täyteen. Viimevuoden lopulla olimme siis ekaa kertaa tyksissä ja silloin mietin että kaikki menisi niin hitaasti että päästäisiin vasta 2012 alussa ehkä ivf puolelle... nyt kuitenkin tuntuu että ollaan edetty tosi pikavauhtia heti alusta asti ja siltikin mennään aika lähelle että oltais päästy alkamaan ivf vasta ensivuonna... Silloin 2012 tuntui ihan sairaan kaukaiselta idealta vaan nythän se on ihan lähellä jo.... Jos nyt tärppäis niin menis pitkälti sen vuoden puolelle että oltais nyytti kourassa... Vaan pah.... se menee vielä 2013 puolelle jos oikein arvaan... toivottavasti ei 2014...

Mulla on kova usko ivf:än voimaan... ja pakkohan se on ollakin? Ei ole muuta vaihtoehtoa enää sen jälkeen... se on peli pelattu... Jotenkin uskon että ne löytää jonkun vian mun munasoluista. Olen miettinyt mitä jos niitä ei olekaan... jos vaan kasvattelen tyhjiä munarakkuloita? Voiko silleen käydä?? Kaiketi voi? Olen myös jotenkin saanut päähäni että ne munasolut jotka minulta saadaan ovat jotenkin epämuodostuneita tai käyttökelvottomia. Mielessäni olen jo käynyt sukulaisia läpi jotka voisivat munasolujaan luovutella. Miehen simpathan on jo tutkittu ja hyväksi havaittu... toki niissäkin tietysti voi olla jotain, mutta aika varma olen että se olen minä joka tässä on ongelmana.

30% on suurehko donennäköisyys... Siis ivf hoidossa... Miten se  sitten on? Onko se todennäköisyys että sillä menetelmällä saadaan plussa aikaan vai onko se todennäköisyys/ kerta? Ilmeisesti / kerta?? Siihen nähden luotto olis korkeella.. Inseminaatiostahan lääkäri sanoi heti että tässähän on melko pienet onnistumisprosentit... Että olisi meidän kohdalla noin 10% luokkaa.  Se ei paljoo ensimmäisen inssin jälkeen lohdutellut. Ei auttais tää jahkaaminen ja venkominen aiheen kanssa, mutta toisaalta ei osaa muutakaan. stressaa stressaa ja stressaa vaikka ei ole mitään asialle tehtävissä.

Sen voin sanoa että nyt on alkanut vielä enemmän tulemaan sellanen olo että adoptioon en lähtis kuitenkaan. Jotenkin se tuntuu niin hankalalta tieltä ja kun ne probleemit ei todellakaan lopu siihen lapsen tuloon vaan siitä ne sitten alkaa ja kasvaa vaan vanhetessaan. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ne lapset jotka adoptioon menevät ovat yleensä melko rempseiden äitien ja isien tekemiä ja se luonne kyllä periytyy. Se että kaksi hyvinkin rauhallista ja järki edellä menevää ihmistä saavat kapinoivan sähkösaappaan käsiinsä eivätkä yhtään pysty yhdistämään luonteenpiirteitä omiin kokemuksiinsa, on jo katastrofi. Tuttavia on jotka ovat adoptoituja ja luonteeltaan ihan eri planeetoilta kuin vanhempansa. Sekä nämä jo aikuisiksi lapsensa saaneet vanhemmat että lapset toteavan kyllä että tämä on ollut ongelma.

Yksikin tuttavani otti yli kolmekymppisenä selville omat biologiset vanhempansa, ja kauhistui kuinka on täysin biologisten lähisukulaistensa kaltainen vaikka kasvatus on ollut todella erilainen mitä olisi oman biologisen perheen kanssa ollut. Kasvattiäiti oli lapsen kanssa ollut ihan helisemässä ja on varmaan vieläkin. Erilaista olisi olla esim sijaisäiti? Onhan siinä se menettämisen pelko varmasti jatkuvasti, mutta toisaalta on myös tieto siitä että lapsi saa sen oman perheensä ja oman luonteensa kaltaista kasvatusta ja mallia. Väkisin suomenruotsalaiseen perhetyyliin vasaralla nakutettu viirupää sekoaisi ehkä tässä "seesteisyydessä".

Tämä oman elämän "seesteisyys" tulee mieleen lähinnä koska minä ja siskoni ollaan eri isästä. Hän on räjähtävää mallia oleva kaistapää joka menee ensin ja miettii sitten. Hänen kolme lastaan on kaikki kutakuinkin samanlaisia. Perheen arki on järkyttävää jonglöörausta että kaikki lapset ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kiukkua, huutoa ja pärinää on ihan hirveästi. Ne lapset kuitenkin kuuluvat siihen rumbaan ja ovat luonteeltaa osa sitä kaaosta ja nauttivat siitä. Minä taas kun nappaan sieltä jonkun päiväksikin hoitoon, saan tehdä ihan kokopäivätyön että lapset voivat sanoa että oli kivaa... Veljeltä tai joltain muulta kaverilta lainatut lapset taas ovat älyttömän tyytyväisiä kun leivotaan vähän pullaa ja syödään pihalla. Käydään kävelemässä jossain oudommassa paikassa ja ihmetellään normaaleita asioita. Elämyksen palaksi riittää kaupasta ostetut jätskit jotka nautitaan vaikka puistonpenkillä. Ikähaarukkaa on siinä kolmesta viiteentoista. Tämä rämäpääjengi märisee vaan että on tylsää siellä ja pleikkaa pitäis pelata ja mennä kokoajan... Muut nauttivat hetkistä ja keskustelemisesta. Ne tykkäävät että joku antaa aikaa ja kuutelee juttuja. Sitä NORMAALIA hommaa mitä minäkin kestän :D

Oikeastaan aika surullista että näitä asioita pitää edes pohtia? Normaalistihan sitä saa arvalla sen lapsen mikä nyt mahassa on kasvanut ja sen kanssa eletään. Jokainen "saa kannettavakseen sen minkä hartiat kestää" joku järkevä yritti minulle joskus sanoa. Ei tarvitse pohtia että mitäs sitten jos se "hankittu" (adoptoitu) lapsi olisikin niin hankala että alkaisi koko homma kaduttaa. Tulee huonot olot siitä onko sittenkin huono äiti ja miksi piti tehdä jotain näin "luonnotonta". Heikkoina hetkinä varmasti kaduttaa ja itkettää... Näen jotenkin adoption häviämisenä jo itsessään ja vieläpä kaikki sen tuoma onni on jossain hämärän peitossa. Näen vain ne ogelmat.

Onneksi on vielä yksi oljenkorsi käyttämättä... Ehkä meidän ei koskaan tarvitse pohtia adoptiota....

Odottelu on hidasta hommaa... Vielä reilu kuukausi hoidonsuunnitteluaikaan ja jo on tylsää...  Niin inhaa kun on piikittelyt ja punktiot ja  kaikki muut niin sitli sitä odottaa kuin kuuta nousevaa josko jotain saataisiin aikaan...

Viimeviikon loppupuolella sain taas töissäni tietää yhden uuden lapsettomuushoidoissa kävijän. Meitä on siellä melkoinen nippu. Itse taidan olla ainut joka on asian julkisesti kertonut. En mä tiedä... ehkä mä olen vaan sellanen että en osaa pitää mitään tietoa itselläni ja uskon olevani senverta vahva että pystyn asiat ihmisille sanomaan niinkuin ne on, vaikka sietä sitten tulisi joskus jotain sontaakin itselle. Toivon sydämeni pohjasta että nämä muut lapsettomat ovat ehkä saaneet jotain vertaistukiapua vaan siitä että tietävät jonkun toisenkin tutun olevan näissä hoidoissa... Sen tiedän että nämä eivät tiedä toisistaan enkä tietysti voi mennä mitään sanomaankaan... Olen vaan sanonut että me emme ole ainoat kaksi tässä firmassa jotka tätä läpikäyvät... Ehkä olen saanut muutaman lapsellisen tai lapsenlapsellisen tajuamaan miten lapsettomien kanssa ehkä kannattaisi toimia... (joo se ei ole niin että esitellään mahataudista vihreälle kp1 tilassa olevalle juuri viimeisen inssinsä läpikäyneelle lapsettomalle oman ryömivän lapsenlapsen kuvia lässyttäen)

Seuraavat "lapsettomuustilanteet" koettiin perjantaina ja lauantaina kun oli taasen asiakkaina näitä pallomahoja ja äitejä jotka eivät voi tehdä sitä tätä ja tota koska sitä ja tätä... ÄÄÄÄÄÄÄH!!! Jos se perkeleen maha ei vielä näy niin ei kuitenkaan ehkä tarvii joka lauseeseen pistää sitä tiedotusta tulemaan, että sielä mahassa jotain on....

Lauantaina tuli tutuksi myös uuden naapurin 1,5v poitsu, joka pisti kyllä tuulemaan tuossa pihamaallakin aika nopeasti. Oli pojalla nopeat jalat ja paljon asiaa mistä ei saanut mitään selvää... Ihan jees tyyppi kuitenkin. Voisin ihan hyvin kuvitella hoitavani tätä jätkää, jos naapuri apua tarvitsee.... (harvinainen kommentti minun suustani)

Sunnuntaina sitten vielä vanha myyjä tuli tervehtimään parin kk ikäisen tyttärensä kanssa. Äitee on aika helvetin kova lässyttäjä oman pentunsa kanssa, ja tietää että olemme hoidoissa. En tiiä, mutta jotenkin hän osaa käyttäytyä minunkin kanssa ihan hienosti. Ei turhia kyselyitä, eikä turhia vääntelyjä. Kertoili vähän kuinka helpon tapauksen hän nyt viimeisenä on saanut ja helppohan tuo lapsi olikin. Aurinkoinen ja aktiivinen ikäisekseen. Pisti kuitenkin vahvasti taas mietityttämään kun itse en ole vauvaikäisten perään niin kovasti, että millä ihmeellä tollasen hikikääryleen kanssa jaksaa vuoden pelata?? Kantaa raahata hoitaa... jatkuvasti parin metrin etäisyydellä pitää?? 

Kyllä on hormooneilla melkoinen urakka kääntää mun pää mammamoodiin :D Siis edelleen mainitsen että haluan todellakin perheen ja tiedän paremmin kuin moni muu mitä lapsien kanssa eläminen on, ja ehkä juuri siksi mietinkin miten sitten kestän sen sinappi/yrjö/pissikoneen kanssa joka miehen ja minun geenit tietäen huutaa ensimmäiset pari elinvuottaan yötäpäivää jos ei ole ihokontaktissa. Ehkä tämä lapsettomuus onkin ihan vaan meidän suojaksi tullut... Ehkä me ei kestettäisikään moista rääkyä??  (joo joo... turha sanoa että se on niin eri kun se on oma... Kyllä mä sen oikeesti tiedän että se tilanne ja asenne muuttuu)

Kuitenkin ajattelen esim adoption aiheuttamaa äkkinäistä muutosta perheessä... Siis onhan se vuosien piina ja odotetaan odottamistaan, mutta tilannehan realisoituu sinä hetkenä kun sen nyytin sitten vie kotiinsa ja tajuaa että tämä jää nyt tänne eikä sitä palauteta seuraavana päivänä omistajalleen... jos nyt saisin tähän näppeihini tällaisen muutaman kuukauden ikäisen sinappitykin ja pitäisi salamana vaihtaa elämä sen ympärillä aktiivisesti pyörimiseksi, niin voin sanoa että HELVETTI mä olisin oikeesti aika hukassa... :D Kyllä se menis pari päivää... ehkä pari viikkoakin... mutta kyllä varmaan epätoivo iskis...

Tästä syystä toivonkin kovemmin kuin mitään että me saataisiin lapsi aikaiseksi vähän perinteisemmin menetelmin kuin paperisodan kautta... Peukkuja pystyyn että saataisiin vaikka jo tästä välikierrosta luomuplussa tai viimeistään ekasta IVFästä joka muuten LÄHENEEEEEEEEE!!!!

Olen kipeänä... Maha on sekaisin... Huono ja hutera olo, mutta henkinen hyvinvointikaan ei ole mitään huippuluokkaa...

Uusi kierto alkamassa ja tuhrua tulee... Ehkä jo huomenna voi sanoa että on oikeesti kp1. Harmittaa harmittaa ja harmittaa... Sapettaa että tällainen lapsettomuuspaska pilaa elämää. Mistä saisin sen tiedon  mitä elämä on esim neläjän vuoden päästä?? Kuka kertoisi onko tämä parivuotinen piina ilman tulosta ollut täysin turhaa ja tuleeko seuraavat vuodetkin olemaan?

Kiersin muutamia blogeja taas läpi missä kaikki tätskät tappelee tämän ihan saman henkisen helvetin kanssa. Kaikille se on yhtä vaikeaa ja joillekin sattumalla on tarjota veilä paljon pahempiakin kortteja kuin mitä monet joutuvat saamaan. Mietin jo tuossa pari kk sitten pitäisikö ottaa oikein kunnolla itsensä kiduttaminen kuvioihin ja alkaa kerätä tutteja... Jokaisesta ovulaatiosta ostan yhden tutin ja pistän sen lasipurkkiin negan jälkeen. Nyt niitä olisi siellä jo jotain 27kpl Sitten kun on purkki täynnä niin sen voi lähettää jonnekin hyväntekeväisyysjärjestöön. Samalla kun hirttää itsensä ja rullaa testamentin kassakaapin pohjalle.

Maanantai yöllä töissä eräs vanha rouva (työtoveri) tuli jauhamaan paskaa siihen viereen vaikka hyvin näkyi naamastani että tein vatsatautini kanssa kuolemaa. Pyysi minua tekemään palveluksen (eli hänenkin hommiaan koska on patalaiska) ja vielä loppukaneetiksi kaivoi kännykän taskusta ja alkoi lässyttämään taustakuvana olevasta nuorimmasta lapsenlapsestaan... Kyseli että eikö ole söpö ja lässyn lässyn.... Samaisena yönä olin tehnyt tämän kierron negatiivisen testin.. Sanoin hänelle vaan että "jaa" ja käänsin selkäni.

Eilen oli pakko käydä hakemassa saikkaria kun ei koivet enää kantaneet ruhoa. Maha toistapäivää vedellä ja ruokaa on mennyt nyt kerran jo kitusista alas. Ehkä tämä tästä vielä... Ja sentään uskaltaa taas vetää mahalääkkeitä joita ei suositella raskaanaoleville... ja särkylääkettä pääkipuun... ja selkäsärkyyn... että näin hyvin menee...

Hirveää tässä on nyt oikeastaan se että minua itkettäisi... tai sanotaanko että on niin paha olo henkisesti että itkeminen saattaisi olla ihan tervettä, vaan ei irtoo... Ei itku tule... Tunnekuohua riittää... kyynelkanavia polttelee, mutta ei vaan suostu enää sekaisin oleva kropanraato edes itkemään.

Taidan painua sohvanpohjalle harjoittelemaan.... Ei se niin vaikeaa ole...

Näin se sitten taas vaan meni että ei tärpänny kolmaskaan inssi. Jos jokakerta kroppa keksii jotain uutta niin tällä kertaa oli oireettomuus oireena. Eli ei yhtään mitään muuta kuin joskus kp9 kieppeillä parin päivän elohiiri ihan alamahassa mutta sekin nyt oli selkeesti vaan elohiiri.

Seuraavan kerran tyksiin elokuussa hoidonsuunnitteluun. Jotenkin on täysin sellanen olo että ennen sitä ei todellakaan tärppää... Enkä meinaa testailla mitään ovulaatioita tai muutakaan... Pidän "lomaa" jos se nyt vaan mitenkään on mahdollista tästä projektista saada.

Näin se taas etenee... MADELLEN!!!

Kroppa keksii uusia juttuja jälleen kerran... niinkuin joka helvetin kerta aiemminkin. Eilen alkoi tekemään hajut pahaa. Moinen ei oo ennen isenytkään.... Graahamsämpylöiden hajun kun haistoin niin kurkku veti linkkuun ja alko yököttää ihan huolella... Sama kävi jostain muustakin normihajusta työpäivän aikana.

Rintsuissa on taas täytettä ja perus aa on päässyt been kinttaalle jälleen kerran... eli ihan perus lugeilua.... Lämmöt on korkeella ainakin kun menee isännän kylkeen kiinni niin olen ihan tulikuuma siihen verrattuna. (normaalia sekin ollut lugejen kera...) 

Nyt myös vuodan "vettä" eli en tiedä mikä tää on... Ihan uus kikka kropalta... Eli ei mitään valkovuotoa vaan ihan "vettä". Pakki lähellä varpusparviefektiä...

Mikä mahtaa taas nämäkään oireet selittää? Luget nyt on ainakin hyvä syyttelynkohde, mutta varmaan vaikuttaa se suurempi hormonimäärä piikittelyssäkin. Se on kuitenkin varmaa että raskausoireet eivät näin aikaisin vielä alkaisi... todellakaan...

Onneksi kohta on juhannus... Testipäivä olis ensiviikon tiistaina mutta taidan tehdä yhden testin yliaikaisin ennen juhannusrientoja...  Eli näillä mennään taas tälläkertaa....

Eli kolmas inssi ja näillä näkymin viimeinen inssi tehtiin viimeviikon tiistaina. Viimeinen ei siinä suhteessa että olisin paksuna vaan koska IVF suunnitteluaika on varattuna. Elokuun 10 oli muistaakseni se päivämäärä....

Nyt oli viimeisessä inssissä kunnon kokoinen munasolu. Ennen pregnylin pistämistä ultrassa oli muistaakseni 21mm ja limakalvo oli yli 10mm joka oli mun ennätys!!!! Kuulemma joku hormoniarvo oli myös nyt paljon parempi kuin mitä on ennen ollut... Eli lievää optimismia oli jopa lääkärin suunnalta vaikka toivottikin syksyllä tervetulleeksi ivf suunnitteluun... Miehen tulos oli myös sen verran kun pitääkin... Meidän lekurin ohjenuora on se että miljoona eteenpäinliikkuvaa pitää saada liikkeelle ja kaikki sen päälle on vain plussaa... olisko nyt ollu 4 miljoonaa eteenpäinliikkuvaa...

Tälläkierroksella oli kp 3-8 menopuria 150ui annoksella... ja perus pregnyl... ja nyt luget

Tarkoitus oli lääkärin saada tuolla tupla-annoksella kaksi munasolua aikaan vaan eipä saatukkaan... haa haa... Mun koneisto on tarkka ja vahva. Se on aina tehnyt yhden eikä poikkea tavoistaan tälläkään kertaa...

Toivottavasti nyt se joku arvo joka kertoo paljonko mulla on enää munasoluja jäljellä, olis hyvä. Yks lääkäri on kerran sanonut jostain mun verikoetuloksesta että se viittaa munasarjojen tuotannon hiipumiseen... Johan mä olen sen ikälopun verran vanha... ihan kokonaiset 27v (ei ne helvetti vielä VOI olla loppu??)

Joo ei tuo optimistin elämä mulle sovi... perus pessimisti niin aloin nauramaan itselleni jo parin viikon jälkeen joten otetaan tylsemmällä kaavalla vaan...

Eli kp 3 aloitin taas piikittelyn inssiä varten ja nyt tuplalääkitys... Eli ennen oli menopuria 75 vahvuudella ja nyt 150/ päivä. Iloisena menin apteekkiin hakemaan ylihintaista lientä jota on vastenmielistä tuikkia ihoonsa ja koko homman kruunasi se että tuotteen minulle noutanut tätskä oli ihan viimeisiä päiviä töissä oman mahansa kanssa. Noooooh.... Siinä oli se tavoite sitten samaan kertaan näkyvissä kun kerrattiin mitä pakkaus sisältää ja onko lääkäri antanut ohjeet...

Mukavampi tätä on nyt piikitellä kun ei tarvii joka ilta sekoitella sitä piikillistä vaan saa imeä suoraan ampullista tarpeellisen määrän. Piikki on vaan inan verran tylsempi joten saa vähän enemmän käyttää voimaa jotta menee nahan läpi.

Nyt on sitten varattuna jo ivf suunnitteluaika ja se meni elokuun viimeisiin päiviin. Näinollen syyskuussa jos voidaan ehkä päästä alkuun silläkin saralla ja päästään tää maksukaton täyttyminenkin sitten varmaan näkemään.

Kuten tekstistä huomaa, mulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä miten tämä kolmas inssi tulee menemään :D Ei sitten pienintäkään toivon ripettä jäljellä... Itseasiassa panikoin jo onko minulla yleensäkään munasoluja jäljellä... Yksi lääkäri minulle totesi että on joku veriarvo sellanen mikä ilmottelis munasarjojen toiminnan hiipumista.... Nyt mulla on odottamassa verikoe joka tehdään juurikin selvittämään käytettävissä olevien munasolujen määrää.... (eikä tehdä imeisesti ihan jokaiselle) Sepäs oliskin jos mulla olis munat jo loppu ja ikää ruhtinaalliset 27 lasissa. Toivottavasti näin ei ole päässyt käymään... Tulee muuten kova metsästäminen luovuttajissa :D En kelpuuttais ihan ketä tahansa....

Olen oikeestaan jo ajatusleikkiä aiheesta käynyt ja todennut että siskoni munia en ainakaan ottais :D Sieltä tulee niin pahaa tautikantaa ja luonne erotkin on aika suuret minulla ja hänellä... (sekä hänen kolmella lapsellaan) meillä kun on eri isät.

Yksi tuttu olisi jonka mieluusti kelpuuttaisin lasteni äidiksi, vaan hänen luontonsa tuskin antaisi myöden että ns. oma lapsi kasvaisi tuttavapiirissä ja hänellä myös esteenä kasvaimet, joita on poistettu... Näinollen ei varmaan saa noita hormonipiikittelyjä ottaa... Jäljelle jäi yksi rämäpääserkku ja se onkin sitten eri asia mitä mies siihen valintaan sanoisi ;) Nämä kaikki on siis ihan ajatusleikkiä vaan mitä on tullut pyöriteltyä kun pettymyksiä on arvatenkin muutama tullut koettua.

Tänään töissä naureskelin itsekseni että sitten joskus kun saan jonkun toukan aikaan niin teen sille paidan jossa teksti "tekemällä tehty" tai "made in tyks". Pohdin myös keskusteluja joissa jotkut kertoilevat missä kenenkin lapset ovat alkunsa saaneet... Voisinpa todeta että silloin kun meidän ruumiin-nesteet toisensa tuloksellisesti kohtasivat, oli lemmen liekki todella kaukana siitä tilanteesta.

Idioottimaista välineurheiluahan tämä on. Dopingia käytetään jos jonkunmoista mutta niilläkään ei päästä maaliviivaa pidemmälle. Paskan möivät sanon minä...

Kävin juuri yhden sarjakuvablogin läpi.... "Meinasin kaatua" blogi oli kyllä niin mahtavan osuvasti piirretty että olen ihan kahden vaiheilla josko tilaisin kyseisen kirjan itselleni. Osuu ja uppoaa ihan joka kelvetin osuus siitä niin hyvin että hirvittää. Kaikki me lapsettomat näköjään ajatellaan ihan täysin samoja asioita ja ihan samalla kaavalla.

Mitää ihmeellisiä tuntemuksia ei ole edelleenkään. Luget tehneet tietysti tissit ja nostaneet vähän lämpöä (en oo mitannu mutta posket kuumottaa ja viluttaa muutoin)

En osaa oikein kirjoittaa asiasta taas yhtään mitään. Olo on mitäänsanomaton ja turta. Ei ole toivoa eikä kipinää vaikka kuinka yrittää... Pettymys ja alakulo on jo valmiina odottamassa kuivattuina ja ilmavasti josko menkat sytyttäisi taas kunnon roihun. Siinä hiilloksessa sitä on sitten mukava lämmitellä menkkojen ajan kunnes päästään aloittamaan seuraava tupla-annoksella oleva inssi.

Eilen olin juhlissa jossa oli monta kymmentä lasta ja aikuisia vain vähän enemmän. Oltiin ainoat lapsettomat melkoisen varmasti, mutta vieläkin tätä pahempaa on olemassa. Ei paljoa katkeruus nakerrellut lapsettoman mieltä kun porukassa oli yksi juuri kantasolusiirrosta tullut tyttö peruukki päässä rajoituksineen ja juhlijoiden joukossa juuri pari kuukautta sitten tyttärensä syövälle menettänyt perhe. Voin vaan nostaa hattua näille leijonaäideille jotka ovat pystyneet taistelemaan noidenkin asioiden läpi... tai tuskin vielä läpi mutta siltikin. Niinkuin lapsettomuus seuraa minua joka sekunti kantapäissä kiinni, niin seuraa heitäkin menettämisen pelko ja kuolema.

Onko sitten parempi että ei ole koskaan saanutkaan kun että menettää... Olen sitä mieltä että parempi on olla saamatta ollenkaan. Luopuminen on aina paljon pahempaa.... Lapsettomuus voisi olla ihan siedettävä olotila jos ympräistössä ei olisi koskaan yhtään ainuttakaan kyselijää tai arvostelijaa. Periaatteessa se on kuitenkin ympäristön paine joka ajaa tähän ahdinkoon. Suuri osansa on tietysti omalla halulla ja kateudella, mutta myös sillä pelolla että joku tulee neuvomaan tai kyselemään.

"Mitä jos" ajatusleikki... Kaikille tuttu esim lottolapun oston jälkeen

Mitä jos ihan oikeesti tulis plussa tässä kuussa?? MITÄ IHMETTÄ sitä ajattelis ja tekis? Takana ei oo yhtään keskenmenoa joten luultavasti ottaisin asian ihan hepulilla vastaan ja salaa kävisin ostamassa jonkun pienen jutun jotta saan sen "taian" rikottua ettei muka mitään saisi ostaa syntymättömälle.... Jotain niin pientä että se on helppo hävittää jos jotain pahaa tulisikin vastaan.

Millainen olisi ensimmäinen työpäivä tän tiedon saamisen jälkeen... Pysyisinkö nahoissani?? Heltyisinkö mässäilemään määrättömästi vai nukkuisinko koko vuorokauden onnellisesti unelmoiden?? Montako kertaa kävisin testejä ostamassa lisää jotta sen uskoisin? Alkaisinko heti suunnitella lastenhuoneen sisustusta?? Olisiko isäntä seuraavana päivänä jo farmarikaupoilla? Menisinkö katsomaan niitä antiikkisia metallisia lastenvaunuja jotka äiti on minulle jo vuosia sitten ostanut... Niitä, joita en ole uskaltanut enää vuoteen katsoa??

Se päivä kun joskus tulee että saadaan plussatesti niin lupaan seota sukissani... hyppiä hysteerisesti ja soittaa parille kaverilleni heti!!! En kertaakaan mainitse halaistua sanaa naamakirjassa aiheesta... Enkä valita YHTÄ AINUTTAKAAN ASIAA MITÄ RASKAUS TULLESSAAN TUO!! (vaikka luultavasti mun kroppa lahoaa siinäkohdin)

Tässä siis taas itkunkatkuinen hormoonipläjäys tähän kohtaan. Ei se siitä... Selviää sitä ehkä ilman lapsiakin?? kai??

Itsensä tsemppaus jatkuu edelleen... Piinaviikot eivät ole edes puolessa välissä vielä. Lugesteronit sentään aloitettu jo ;)

Mulle on iskeny joku syyhy! Kaikki paikat kutiaa ihan sikana. Se alkoi vähän niinku aurinkoihottumana rintakehästä ja levisi siitä alaspäin ja käsiin ja kaikkialle. Mitään ihottumaa ei ole mutta ihan järkyttävän hirvittävä kutina kylläkin. Sormet ja varpaat ristissä että tää olis viimeinen kierto mikä piikittää piti.

Tässä tän kk ajan kun olen näitä ns. raskausviikkoja kirjotellu, niin en voi kun todeta että HELVETTI ETTÄ MENEE HITAASTI!! ei mitään järkeä kuinka matelemalla aika menee kun sen tuohon muotoon kirjoittaa :D Kyllä on odottavan aika sitten varmaan todella pitkä.

Ihanainen iltavuoroviikko meneillään joten nautin kodin rauhasta ja hiljaisuudesta. Sääli että keli on noin vetinen.

Jatketaan nyt samaan suuntaan kuin edellinenkin.... Eli päätös olla raskautunut on tehty vaikka "siemennys" tehdään kyllä huomenissa :D

Inssi päivänä siis keskiviikko kp 12 ja eilen oli ultrassa (kp10) yksi ainokainen 18mm pallero...  limakalvo oli muistaakseni jossain 7,3 paikkeilla. Tänään tuikkasin pregnylin mukavan apteekkirumban jälkeen kauppakeskuksen parkkihallissa mahanahkaani. Eipä löytynyt sitten taas ihan ensimmäisestä apteekista.

Ihmeellistä että eivät tiedä apteekeissa miten toimia tällaisten lääkkeiden kanssa jotka ihon alle tirvastaan. Jouduin itse erikseen pyytämään neulaa pistämiseen ja ruiskua... ja sekotusneulaa... Tämän kaiken kun hän sai sitten pitkin hampain mulle kerättyä, ei vanhempi naishenkilö tiskin takana tiennyt että ne kuuluvat "toimitukseen" vaan käski menemään kassalle jossa tietävät mitä niistä kuuluu laskuttaa... En kehdannut sanoa hälle päin pläsiä että ei ne nyt mitään maksa kun lääkkeen kanssa ne pyytää...  Jurkele!! Ja ei siinä mitään vaikka maksaisivatkin jotain... kunhan ei tulis niin helvatin syyllinen olo kun niitä niin kovin pitkin hampain sieltä ollaan antamassa.

Isäntä saa tulla työmatkaltaan ruikkimaan purkkiin tänne kotiin ja sitten taas kiireen vilkkaa toiseen kaupunkiin. Jos nyt tärppäisi tästä kierrosta voisin oikeasti sanoa että mies oli kuule toisessa kaupungissa sillon kun tää lapsi on alulle pistetty... :D

Viimekäynnillä lääkäri antoi ymmärtää taas että oli erittäin pettynyt yhden munasolun aikaansaamiseen ja sanoikin että seuraavassa inssissä vaihdetaan sitten lääkettä ja annostusta että saadaan se kaksi munasolua aikaan. Kuulemma ne pitäisi ainakin saada aikaan... Hän ei taaskaan kovin paljon ladannut toivoa tähän kiertoon vaan antoi luvan varata hoidonsuunnitteluajan jos nyt tulee nega... Eli toisen inssin jälkeen päästäis jo ivf suunnitteluun ja jonoon... Jonon aikana ehdittäisiin vielä tekemään yksi inssi...

Suomeksi... Päästään koeputkeilemaan jo tämän vuoden puolella jos nyt ei tärppää ennen sitä... Mitä tietysti kovasti toivotaan....

Olin tänään myös todella rohkea... sain vihdoin kerrottua esimiehelle että tällaine projekti on käynnissä ja hoidoissa käydään... Kynnys kertomiseen on ollut ihan järkyttävän suuri ja olen itkua vääntänyt pari päivää kun tiesin että se on nyt vaan tehtävä. LUOJALLE KIITOS pomo oli erittäin lämmin ja mukava tässä asiassa. Herttinen että kivi vierähtikin sydämeltä. Nyt huomenna kehtaan hyvillä mielin ottaa puolitoistatuntia pekkasia että pääsen nappaamaan siimahännät kyytiin.

Miksi otsikointi näin?? No ihan vaan siitä syystä että olen kyllästynyt ja raivoissani jeesustelijoihin jotka jaksavat mainostaa positiivisen ajattelun voimaa. Olen kurkkuani myöden täynnä elämäntapakouluttajia jotka paasaavat ihmisen pystyvän saavuttamaan mitä tahansa kunhan tahtotila on tarpeeksi korkealla. Siis ihmeitäkin....

Yrittääkö ne oikeasti väittää että lapsettomat ovat vain tahdottomia otuksia jotka eivät osaa haluta asioita oikein? 

Minä peruspessimisti olen löytänyt itsestäni aivan uskomattoman positiivisen puolen. Olen erittäin sitkeä uskomaan raskautumiseeni kuukausi kuukauden jälkeen. Olen aina ihan varma että on tärpännyt ja joka kuukausi on yrittäminen mielessä ja suurin päämääräni.

Nyt olen kokeillut parin vuoden aikana jo kaikenmoisia henkisiäkin jippoja ja tästä kuukaudesta lähtien päätin että OLEN raskaana... En yritä vaan olen.... Tästä syystä merkitsen jo kierron alusta asti raskausviikkoina etenemisen. Eipähän pysty kukaan sitten myöhemmin syyllistämään että en vaan ole halunnut tarpeeksi kovasti!!

Toki tietysti tahtotilaa voi ajatella niin että sitten jos adoptioon mennään niin siinä on vaan oltava sitkeä ja kestävä, mutta sekin ura on monilta poissa mahdollisuuksista esimerkiksi sairauksien vuoksi. Että ei siinäkään tahto paljoa auta.... Eikä se ole se biologinen lapsi jota minä yritän tässä tsempata kovasti.

Pyh ja pah... pakko jatkaa eteenpäin ja ensiviikolla on jo inssi....

Tässä kierrossa piikittelyä siis kp 3-7 ja maanantaina ultraan

Näinpä se sitten pyörähti taas seuraava kierto aluilleen. Kp1 menossa siis tässä toisessa inssiyrityksessä. Viimekierto päättyi mukavasti reilun viikon tiputtelun jälkeen.

Piikit odottelevat vessan kaapissa ja riemu on rajaton. Maanantaina soittoa tyksin suunnille ja konehuonetta taas näyttelemään. Näillä näkymin torstai olisi ensimmäisen piikityksen päivämäärä... Saas nähdä mennäänkö samalla ainemäärällä kuin viimeksi. Jotenkin luin lääkärin eleistä ja kommenteista että hän olisi halunnut munasoluja olevan enemmän kuin se 1kpl. (mikä on minusta outoa sillä siihenhän sitä pitäisi pyrkiä??)

Ensimmäiseen inssiin oli odotukset oikeestaan aika nollissa sillä eihän siinä ole kovin suuret mahdollisuudet onnistumiselle varsinkin kun ei ole mitään vikaa löydetty... Nyt kuitenkin kun serkku oli tällä konstilla plussannut niin alkaa vähän joku toivonkipinä taas nousta..... Josko mekin jo tänävuonna saataisiin aluille... Jos ei inssit tehoo niin ei varmaan editä tän vuoden puolella vielä ivf puolelle... Neljä inssiä kun pitää lusia ja sen jälkeen pääsee jonottamaan vasta ivf hoitoon (jonka jono on kuulemma n. 2kk) niin tiukille menee.

Onneksi tulee kesä ja kärpäset. Ehkä se vähän lohduttaa... Äitienpäivä on ihan paska keksintö... Se on lapsettomien päivistä yksi pahimmista. Ei itse äitienpäivä, mutta kaikista tuuteista tuleva perheen ylistys ja hehkutus siitä kuinka kaikki kaikessa on ne omat lapset ja se perhe... Varmasti lapsensa menettäneet vihaavat tätä päivää vielä lapsettomia enemmän.

Mietin tuossa mitä kirjoittaisin tai sanoisin lehtiartikkeliin joka käsittelisi lapsettomia äitienpäivän aikana.

Helpostihan sitä kirjoittaisi negatiivisia asioita ja kiukkuaisi omia päässä mellovia mustia ajatuksia, mutta mitä sekin sitten auttaa? Lapsettomuudesta kärsimättömät kun pitävät katkeroituneita lapsettomia ihan täys patapäinä eikä voi ymmärtää mitenkään niitä ajatuksia, joita alkaa vuosien saatossa mustassa mielessä velloa. Ehkä jutun pitäisi käsitellä vain ymmärtämystä lapsettomia kohtaan ja hienotunteisuutta asian tiimoilta. Kenties eniten minun mieleeni olisi listaus niistä peruskommenteista joita lapseton ihminen EI halua kuulla.

Ymmärtämättömyys lapsettomien itsesuojeluvaistoihin on yksi asia joka minua ihmetyttää. Lapseton hoidoissa oleva nainen ei haluaisi mennä paikkaan, jossa on yksi vauvamaha... mutta juhlat joissa niitä on enemmän tai ehkä jopa niinkin kamala paikka kuin vauvakutsut kaverin lapsen kunniaksi ovat ihan järkyttäviä paikkoja. Pelkkä ikeareissu päiväsaikaan saa ainakin minut voimaan pahoin ja masennun moneksi päiväksi niistä kaikista mahoista ja vaunuista. En niinkään ole katkera miksi muilla on, vaan kateellinen kun en itse saa. Sama pätee pallomahojen keskinäisten keskustelujen pakkokuunteluun. Siihen tilanteeseen ei vaan saa lapsetonta naista pakottaa tai ajaa. Se sisäinen pahaolo joka siitä tulee on niin valtava että fyysinen pahoinvointi on ainakin minulla aina liki.

Lapsettomuudesta kertominen oli minun kohdallani sellainen asia minkä päätin jo alkuunsa että kerron jos joku kysyy tai edes vihjaa...Ei tämä ole mikään salaisuus... Vaan mites nyt kun kolmas vuosi pyörähti juuri käyntiin. Nyt sapettaa ihan vietävästi että on tullut kerrottua... tai toisaalta ehkä sama tilanne olisi jos en olisi kertonut. Samat ihmiset kerta toisensa jälkeen kysyvät tavatessa että eikö vieläkään... NO HELVETTI EIKÖ SE NYT PÄÄLLE NÄY ETTÄ EI VIELÄKÄÄN!!!! Aina sama tilannepäivitys pitää antaa että ei ole ei tule eikä tiedä miksi. Sitten tulee se herkullisin kohta josta voisi tehdä oikein listauksen mitä EI SITTEN PIDÄ SANOA!!

1. Ei se meilläkään niin helpolla tullut. Meni meilläkin melkein puolivuotta! Kyllä se sieltä tulee kun sen aika on.
(lapsettomilla on takanaan vähintään vuoden turha tahkominen ja useimmilla vuosia jos ei vuosikymmenkin mennyt tässä projektissa ja se ei ole ollut leppoisaa lapsentekoa enää aikoihin vaan kalenteriin ja lääketieteeseen nojaavaa osittain nöyryyttävää puurtamista mihin on mennyt rahaa ja aikaa mielipahaa mukaan laskematta niin paljon että yksi puolivuotta on kärpäsen paskakasa. Hoidoissa oleva lapseton vierailee klinikalla 1-6 kertaa per kuukausi availemassa haarojaan jos jonkunmoisille kojeille. Suun kautta niellään hormooneja, mahanahkaan piikitetään toisia ja kolmatta tungetaan kapseleina toosaan.)

2. Oletteko kokeillut seksin jälkeen että laitetaan tyyny pepunalle tai pidetään jalkoja ylhäällä. Se autto meidän tuttavalla jotka oli olleet lapsettomia jo pitkään?
(tämä kommentti on ihan samoilla linjoilla tuon ykköskommentin kanssa.... Mutta laitoin sen kuitenkin kakkoseksi koska moinen uskomus elää tietämättömyyden varjolla. Kyseinen kikka ei toimi, eikä sille oli mitään fysiologista, geometrista, fyysistä eikä psyykkistä todistetta toimivuudesta. Se nyt vaan on elämään jäänyt juttu jota OLEN KOKEILLUT JUU totta helvetissä aikani... koska ei ole sellaista asiaa mitä lapseton ei olisi kokeillut. Kaikki eri asennot ja kellonajat ja pidättäytymisajat ja ruokavaliot. Niin greippimehujen litkimiset kuin foolihappopillereiden napsimiset. On vitamiinit kaikki eriaikoihin ja eri sekoituksilla. Kalanmaksaöljyt eri merkeiltä. Fysioterapiaa, kiropraktiikkaa, vyöhyketerapiaa, homeopatiaa ja akupunktiota. )

3. Kyllä se sitten tulee kun lakkaatte yrittämästä. Meidänkin tuttavapariskunta yritti neljä vuotta ja sitten kun antoivat periksi hoidoista niin sitten se sieltä tulikin ihan itsekseen
(tämä on niin raivostuttava keskustelunavaus, että en tiedä miten pitäisin itseni housuissani. Kerro minulle miten lopetetaan yrittäminen? Miten luovutaan siitä ainoasta oljenkorresta eli lääketieteestä ennen kuin kaikki konstit on kokeiltu? Mihin kyseinen väittämä perustuu? Mikä vaiva tuttavapariskunnallanne oli syynä lapsettomuuteen...? Mitenkäs sitten se kaikkien tuntema joku sukulaisnainen joka vaihtoi miestä ja vuosien lapsettomuus oli ekassa kierrossa hoidettu... pitäiskö mun vaihtaa miestäkin vielä??

4. Nauttikaa nyt elämästänne kun teillä ei ole lapsia. Kyllä vielä ehditte tätä kakkavaippa-arkea elämään ja haikailette vapauden perään
(tämä ei ota niin paljon kaaliin kun tiedän sen olevan juurikin näin ja asia on vain raaka totuus. Se kuitenkin satuttaa melko paljonkin lapsetonta jonka vapaus ei ole enää vapautta. Se on sairaalassa juoksua, kellontarkkaa piikittelyä ja tikkuihin pissimistä. Elämästä häviää vuosia huomaamatta kun vain yksi projekti vie sen kaiken vapaan ajattelun ajan. Se on mielessä herätessä... se on mielessä päivällä satoja kertoja. Se tulee mieleen jokaisesta lapsesta ja pallomahasta. Se hyppää silmille kaupassa eri osastoilla ja sen kuulee radiosta satoja kertoja päivässä. Elämää ei voi suunnitella sen enempää eteenpäin kuin lapsellisetkaan... Varaanko matkan ensi kevääsen?? Entä jos onkin sitten tärpännyt ja olen viimeisilläni juuri silloin?? Varataan myöhemmin.... jaa hoidot on just sillon... jätetään varaamatta...

Lapsettomuus on uskomattoman yleinen vaiva. Siitä kärsii jokaisen ihmisen joku tuttu tai sukulainen... Parhaimmillaan todella moni tuttava. Suuret määrät ihmisiä kärsii hiljaa tästä perhekeskeisestä maailmasta jossa eivät tunne itseään kokonaisiksi... jos edes ihmisiksi ja elinkelpoisiksi lainkaan. Silti lapsettomien tuskaa ja pahaa mieltä halutaan vähätellä eikä pystytä muistamaan että se riipivä kipu, jonka sen oman lapsen menettäminen saisi aikaan on vain muutaman metrin päässä... Ehkä siinä lähisuojatiellä... Ja sen jälkeen ne katkerat tunteet ja paha mieli olisi täysin oikeutettuja... koska silloin on menettänyt jotain.... Lapseton ei ole sitä jotain koskaan saanutkaan niin mitäs vikisee... Vaan kun kaikki muut ympärillään on saanut ja lapseton tietää kyllä mistä on jäänyt paitsi.

Niin kauan kun sitä lasta ei yritä, tai kun sen saa, aika kuluu eteenpäin ja tuntuu että vuodet vierii omalla painollaan. Kun se lapsettomuuden ruma peikko istuu olkapäällä aika kuluu myös eteenpäin, mutta vain kahden viikon sykleissä mutta silti kuukausi kerrallaan pettymyksestä pettymykseen. Tuttavien lapset kasvaa... Isovanhemmat ja omat vanhemmat ikääntyvät. Maailma tuntuu kutienkin menevän kovempaa vauhtia kuin mitä oma aika menee.... Juna menee siis nopeammin kuin mitä itse pystyt juoksemaan. Entä jos jäänkin laiturille... Olen se yksinäinen vanhus siellä vanhainkodissa, jota ei tule ketään katsomaan, sillä sinulla ei ole enää ketään.

Kyllä jurppii taas oikeen urakalla... Ex kaveri ilmoitti naamkirjassa olleensa ultrassa ja toinen tulossa tän meidän yrityskauden aikana...

Sitä muistaa sitten aina tällaisten muistutusten jälkeen että sitä aikaa todellakin on kulunut pari vuotta. Iskee aika pahastikin oikeastaan. Tiputtelua ollut pian viikon ja mensut alkamassa piakkoin kunnolla... Hyvää siinä on se että päästään uuteen yritykseen mutta kyllä se jaksaa vaan joka helvetin kuukausi masentaa ja viduttaa aika pahasti.

Tiedän että mun pitäis soittaa tyksiin ja varata sydämen ultra itselleni koska edellisestä on puolivuotta... En vaan jaksa... En haluu...

Muuta mukavaa on vaihteeksi työrintamalla... Nyt meillä on lafka siirtynyt savuttomaksi ja nämä muutamat savustelijat ovat olleet koko viikon ihan saatanallisen kusipäisiä. Järkyttäviä raivoamisia pienistä asioista ja toki vielä alkoi töissä aika kova kuukausi ja työtä on sikana. Yhteenlaskettu summa on siis erittäin viihtyisä ja miellyttävä. Olen vielä sellanen "vittunaama" jolle kaikki tuppaa aina paskan heittämään niskaan. ilmeisesti mulla lukee otsassa että hakkaa tätä hiekkasäkkiä tai jotain. En osaa puolustautua turhille pärinöille vaan nielen ihan kaiken ja otan itseeni sitten pidemmällä mittakaavalla vaan.

Että ihanaa kun on kevät ja linnut laulaa... Aurinko paistaa ja elämä kukoistaa... Voi PERSE sanon minä...

On mulla paljon hyvääkin ollut. Ostin viimeviikonloppuna uudet farkut lontoosta.... Joo.. pidennetty viikonloppu hääpäivän kunniaksi... Hieno reissu ja hienot kelit. Kaupunkiloma kylläkin mutta paremman puutteessa kelpaa.. Sääli vaan että alko sitten heti ekana päivänä tiputteluvuoto niin oli vähän paska olo siitä sitten turhankin takia.

Ei auta... Kohti uusia pettymyksiä. Toivottavasti hanat aukee pian niin päästään piikitteleen.

Rakkaat inhokkipiikit... täältä tullaan taas... Kohta se alkaa.... ei vielä... kohta... no nyt.... ei vielä... no nyt???

Mukavasti alkoi tiputtelu sitten jo perjantaina vaikka ovulaatiosta oli vasta 6 päivää aikaa. Edelleen jatkuu ja arvatenkin tätä herkkua viikko ennen kun hanat oikeesti aukeaa... Niiiiiin vittumaista.... Eikä ole ensimmäinen kerta joten ei mitään suuria toiveita jostain idioottimaisesta "kiinnittymisvuodosta" vaan ihan on tiputteluvuotoa... jurkele

Toinen hääpäivä meni ja muistutti mukavasti siitä että 2v on täynnä tätä sontaa nyt silleen täysin varmasti. Ehkäisy jätettiin pois häitä edeltävänä kuukautena.

Kyllä se sitten taas lähtee rullaamaan kun pääsee noita inssejä kokeilemaan lisää... josko vaikka niillä jo tärppäis.... eli ei...

Ensimmäinen piikkikierto oli tietysti pelottava ja ahdistava ja vastenmielinen ja ja ja... No silleen voisi sanoa että piikittelyjen ja inssin jälkeen TODELLA toivoin että tämä olisi se ensimmäinen ja viimeinen kierto piikeillä.

Sitten alkoi vuoto ja tyhmä pääni ei osannut laskelmoida hyvin, vaan ovulaatio olisi osunut juuri pääsiäiseen ja inssiä ei olisi päästy tekemään. Tästä syystä nyt sitten välikierto luomuna ja ovulaatio meni jo. Nyt sitten odotellaan vuotoa seuraavat pari viikkoa ja palan halusta päästä piikittämään???!!!

Minulla on siis joku hullu tarve päästä kiduttamaan itseäni. Halu ylittää se pelko niitä piikkejä kohtaan ja painaa se pieni piikinnysä mahanahkaani. Luultavasti saan tyydytettyä tarpeeni ensimmäisen piikin kohdalla ja seuraavat viisi on taas ihan yhtä tuskaa.

Tämänhetkiset fiilikset lapsettomuuteen ja siihen liittyvään ryönään on melko "samantekevät" Ärsyynnyn todella helposti jos jonkun keskustelut pyörivät liian kauan jälkikasvun ympärillä tai lähden pois jos muut alkavat juoruamaan lapsista tai lapsenlapsista ja kuinka ihania ne on. En sillä että olisin kateellinen tai mustasukkainen ainakaan tietoisesti, vaan ihan siitä syystä että olen niin kurkkuani myöden täynnä tätä tyhjän tavoittelua.

En tiedä haluanko niitä lapsia kuitenkaan. Perus suojelumekanismini on siis edelleen tallessa... Tiedän toki että lapsia haluan perheeseen, mutta minkäänmoista vauvakuumetta ei ole... Omiaan haluja laskemaan on myös tuo rajanaapurina oleva tarha missä pääsiäisenäkin istui perus mammalauma 3-5v lastensa kanssa. Siitä apinalaumasta lähti niin kamala mekkala että normi tarharyhmä 25kpl mitä siinä yleensä pyörii oli suorastaan mykkä. Porukassa oli kaksi ylitärkeilevää nitisevä-äänistä tyttöä jollaisia hermoni ei sitten kestä hetkeäkään... (hyi olkoon mä oon lastenvihaaja)

Toistan itselleni taukoamatta kaupassa ja ulkosalla liikkuessani, kuinka helpolla minä pääsen elämässäni kun nyt niitä lapsia ei ole... Rahaa jää omiin menoihin enemmän ja sitä aikaa on todella paljon enemmän kuin sitten tulevaisuudessa olisi. Saan nukkua kun huvittaa... Herätä kun huvittaa.... käyn salilla kun huvittaa... menen pihahommiin kun huvittaa... Lähden kylään kun huvittaa... ja istun koneella kun huvittaa... Miehen kanssa mietittiin josko lähdettäisiin kesällä vaikka reilaamaan kun se on jäänyt aikanaan tekemättä ja nyt siihen olisi mahdollisuus...

Enpä tiedä.... pessimisti ei pety... Sillä mennään taas seuraavaan kiertoon... Usko tämänkään kierron onnistumiseen ei ole missään taivaissa vaikka ovulaatio on melko varamasti tapahtunut ja tikulla bongattu... Peittoja heiluteltu ja kaik olis periaatteessa jees.

Ihan järkyttävä kertomisen tarve ja puhumisen pakko... Vaan kun ei ole ketään jolle kertoisin tai juuri ketään jota jaksais kiinnostaa! Pakko siis tulla tänne purkamaan kaikki mahdolliset asiat niin on purettu nekin energiat johonkin.

Tai siis mitään uutta kerrottavaahan ei ole mistään asiasta. Kaikki tuli jo keskiviikkona kirjoiteltua, mutta nyt tämä vaan konkretisoituu jotenkin tämä vuoden odottelu, että jotain alkais hoitorintamalla tapahtumaan. Yllätys piikittelyn aloittamisesta sai minut ihan tolaltani ja olen innoissani tietysti siitä että mennään täysillä eteenpäin ilman hissuttelua ja ajan kuluttamista, mutta toisaalta niin häkeltynyt että oksat pois.

Miehelle tietysti tuli tämä aloituksen nopeus myös ihan puskista ja en osaa edes kuvitella mitä siinä pienessä mielessä nyt liikkuu. Tänään joutui kesken työpäivän painumaan verikokeisiin koska ne on oltava tehtynä ennen inssiä. En myöskään osaa ajatella mitä hän tästä päässään miettii.

Lueskelin vanhaa simpukan lehteä tuossa lääkäriä odotellessa ja koko lheti käsitteli lähes pelkästään lapsettomuutta miehen näkökulmasta. Montaa miestä siinä oli eri artikkeleihin haastateltu ja itselleni jäi päälimmäiseksi käsitys siitä että miehet ajattelevat tämän olevan naisen pakkomielle ja taistelu oman biologisen pakkonsa kanssa. Näinhän se varmasti miehen näkökulmassa onkin. Omassa päässäni taasen käyn tätä taistelua hänen puolestaan, sillä hän on enemmän meistä se joka pehreen ympärilleen haluaa ja minä tietysti myös, mutten ehkä ole niin lapsien perään. Tietysti tämä lapsettomuus on vääntänyt minunkin päänupissani muutaman nappulan kaakkoon ja lapsi on muuttunut pakkomielteeksi ja elämän edellytykseksi, vaikka se ei sitä ole koskaan ennen ollut.

Ennen yrittämisen aloitusta kyselin monelta tuttavapiirin äidiltä, mitä on vauvakuume, ja miten se päätös lapsen hankkimisesta on heillä mennyt. Itse kun en kokenut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä haikaillut sitä lapsiperheen arkea. Tiesin kuitenkin että lapsia haluan elämääni, mutta minulta puuttuu se "oi kun ihana vauva tai lapsi" vaihe päästäni kokonaan. Tiedän mitä on koirakuume, ja se että haluaa eläimen elämäänsä ja hinkuaa sitä mielessään jatkuvasti ja selailee kasvattajien sivuja yms yms. Minulla ei ole sellaista lapsen hinkua. En tykkää vauvojen naamoista (en pidä niitä suloisina) Toisaalta en ole koskaan tykännyt leikkiä nukkejen kanssa... Ehkä olen vaan vinksahtanut päästäni.

Pitäisiköhän minun mennä vaan jonnekin nuppitohtorille paasaamaan näitä omia ajatuksiani ulos pääkopastani... Se voisi sitten nyökytellä ja kertoa että nämä on ihan normaaleja ajatuksia joita ihmisillä toisinaan päässä pyörii... Ehkä säästän ne vaan niihin julmetun kalliisiin piikkeihin. Optimisti ottaisi sen viiden ampullin pakkauksen, mutta taidan pistää rahat likoon ja ottaa sen kymmenen setin samaan syssyyn ja olen reaisti. Onnistumisprosentii on kutienkin siinä 10-20% luokkaa eli ei kovin suuria odotuksia passaa nostaa.

Nyt sitten vaan auto lämpeemään ja kohti apteekkia... Huomenna se uuden elämän tavoittelu sitten taas alkaa!

Uhhuh! Kävin tänään hoidonsuunnittelukäynnillä ja sain mukaani säkillisen piikkejä ja inssi heti tähän kiertoon!!!! HERTTINEN!!!

Hienoa sinänsä että ei tarvitse kärvistellä pidempään tässä aloituksessa, mutta ihan täysin tuli puskista tuo pistoshoito, vaikka ovuloin normaalisti.

Nyt sitten opiskelen piikittelyä dvd muodossa ja kauhistelen tulevaa. Ilmeisesti tulen oppimaan piikkien sietämisen lähipäivinä. Pakko...

Nyt voisi varmaan alkaa pian keräämään sitä hinta-arviota tulevalla lapsukaiselle. On tähän projektiin jo useampia satalappusia mennyt ja tulee varmasti menemään vielä. Pelkästään yhden kierron piikit tulee maksamaan reilu150e

Eli suuri iso iloinen yllätys oli tämä nopea eteneminen. Olin mielessäni miettinyt että jos edes ennen kesätaukoa päästäisiin kerran inssiä kokeilemaan... Ja eteenpäin siitäkin oli puhetta. Olin ihan varma että vetää täydet 6 inssiä ennen kun on ivf jonoon mahdollisuus päästä ja sekin on jossain paikoissa jopa puolen vuoden jono. Tämä kuulemma etenee nämä neljä inssiä (ei ilmeisesti pysty joka kiertoon tekemään) ja sen jälkeen on n. 2kk jono ivf suunnitteluun jonka jälkeen se toteutetaan heti seuraavasta sopivasta kierrosta.

Eli en siis ole odottamassa niitä ivf hoitoja vaan paksuunnun mieluiten tietysti tästä ensimmäisestä inssistä, mutta jos ja jos ja jos ei onnaa niin pessimistinä mietin että pääsisin ekan kerran ivf hoitoon vasta kun on jo kolme vuotta täynnä yritystä.... Vaan eipä tällä vauhdilla :D 

HAPPY HAPPY HAPPY :D

Taas näitä aamuja... Ranteet auki tai ainakin pää takasin tyynyyn ja peitto korviin. Viduttaa, ahdistaa, ketuttaa, raivostuttaa. Alakulon määrällä ei ole rajoja, eikä tulevaisuuden näkymissä valoja päällä.

Suomeksi siis uus kierto alko ja sapettaa niin vietävän jäätävän paljon. EI JAKSA ENÄÄÄÄ!!! Ja vastahan tää sonta on alkumetreillä. Hoidonsuunnittelu keskiviikkona ja se mua pelottaa kaikkein eniten. Mitä se nirisevä pää kenossa oleva lekuri mahtaa nyt mussuttaa... Että luomuna vielä kolmaskin vuosi?? Kun on NIIIIIN hyvät mahdollisuudet ilman hoitoja.... Eihän teillä ole mitään vikaa edes.

Muutama viikko sitten kuulin sukulaisen plussasta ja heillä oli yritystä pitkään takana. Jotenkin en osannut siitä mitenkään iloita, mutta toisaalta ei se nyt niin pahakaan ollut kun heillä on ekaa tehty ikuisuus ja nyt tämä toinen sai piiiiitkän yrityksen jälkeen alkunsa. Hämmästyin vain kovasti kun niin ajoissa ilmoittivat kun viikkoja ei ollut vielä kasassa edes kymmentä mun laskuopin mukaan.... Nooooh... Viimeviikolla tuli sitten ilmoitus että meni kesken.... Ja se reaktio minussa oli vielä pelottavampi.... En tuntenut juurikaan myötätuntoa.

Minusta on siis tulossa psykopaattihirviö!! Juuri se katkeroitunut ämmänketale joka ei pysty enää suhtautumaan mihinkään lapsiin liittyvään niinkuin normaalit, vaan vajoaa omaan itsesääliinsä ja myrkyttää mielensä omilla rumilla ajatuksillaan jotka pyörivät pääasiallisesti oman navan ympärillä.

Näin se sitten taas vaan meni.... Neljäs clomikierto huipentunee pian vuotoon kun tänään jo alkoi tiputtelu.

Takana on kolme kuukautta matalahiilarista elämää... Olomuoto on keventynyt nelisen kiloa (tai no viis) mut se ei ollu itse tarkoitus vaan tarkoitus oli saada itsensä paksuksi.... Ei laihaksi...

Vuoden eka kierros vedettiin ilman clomeja ja nyt toinen niiden kanssa. Taas tuli ultrattua ja kaik oli niinku oppikirjassa kerrotaan. Näin jopa hyvän enneunen jonka jälkeen olin varma että tärppää tässä kierrossa, mutta eipähän tarvii pelätä noitarovioitakaan kun ei ole ennustajan kykyjä.

Keskiviikkona on hoidon suunnittelu vuorossa ja hiukan ahdistaa mitä se perkulaan nihilistilääkäri mahtaa sanoa.... Että mennään nyt kolmas vuosi alkuun inseminaatioilla ja katotaan sitten josko alettaisiin rankempia hoitoja suunnitella syksymmällä? Jurkele...

Miksei mussa voi olla jotain vikaa minkä vois ehjätä?? Miksi pitää olla lapseton vailla syytä??

Mitenkäs sitä taas itsensä tsemppais "jumppapäivään"? Ennen kun ovistikkuun pärähti kaksi viivaa sitä oli intoa ja toivoa täynnä. Nyt sitä vaan miettii että otetaan taas tämäkin arpa vaikka ei näistä mitään koskaan voita. Ihmeen negatiivinen fiilis on nyt kun odottelee hoitojen aloitusta. Ei vaan irtoo sitä kuuluisaa positiivista ajattelua yhtään.

Miestä ei kuitenkaan pätkän vertaa haittaa tämä ajoittaminen. Hän on iloinen ihan kaikista mahdollisuuksista joita hän saa...

Muistanpa silloin joskus suhteen alussa kun juteltiin että mitäs se sitten on kun aletaan lasta "tekemään" ja ekaa kertaa harrastetaan seksiä niin että ehkäisy on poissa ja "ne" päpivät on käsillä... Notta tuleeko sitä sitten tuokion jälkeen sellanen "hei missä on se undo nappula?" Haaaa haaa... Woi helvetti että sitä oli sillon niiiiiiiiin väärässä taas niidenkin ajatusten asettelussa.

Nyt sitä on toivottu, rukoiltu, odotettu, haluttu, väännetty, käännetty ja tehty kaikki mahdolliset keinot että se plussa tulis vaan eipä se tule...

Joku itsesuojelumekanismi minulle on tullut ihan parin viimekuukauden aikana. Se että annoin itselleni luvan ns. vauvakuumeiluun eli sain miettiä lastenhuoneen sisustusta ja luin kaikenmoisia artikkeleita ja töllöttelin lastenvaatteita yms hömppää, niin en minä sillä sitä vauvakuumetta saanutkaan aikaan. Mietin vaan entistä enemmän kaikkea negatiivista mitä lapsi toisi tullessaan. Jatkuvaa huutoa ja vikinää. Ei kunnon yöunia, saatikka päiväunia. Eläimet jäisi vähemmälle hoidolle, kuin myös mies. Paskaa, oksennusta pissaa.... kivistävät tissit jotka vuotaa... levinnyt persaus mitä pitäis joskus kaventaa... Auto vaihtoon, vaunujen yms tooooosi edullisen oheistuotteen ostoa... Mistä moinen mahtaa johtua?

Onko pääni jotenkin halajamassa siihen lapsettoman arkeen sittenkin? Mies saa taasen pian ylennyksen ja taloudellisesti meillä menee todella hyvin... (siihen nähden missä kurjuudessa olen elämäni elänyt... Miehelle varmasti tämäkin on vielä kituuttamista) Nyt voitaisiin rahallisesti lähteä vaikka heti, ja mihin tahansa maailman kolkkaan... Vain työt ja lomat järjesteltävänä ja voitaisiin painua johonkin... Tältäkö niistä kaikista helsinkiläisistä ikinuorista tuntuu?? "En ole vielä valmis lapsen saamiseen... onhan mulla vielä aikaa kun olen vasta 35v!" "Siis mä en voi käsittää et sellaset alle 30v naiset hakkii lapsia... En mä olis ainakaan ollu sillon vielä valmis ja tarpeeks aikuinen" Yyyyyyh... että mua on puistatellu noi kommentit, ja nyt ivallisesti mietin että näillä ikinuorilla on luultavasti tämä ihan sama lapsettomuuspaska vielä edessään... Siinäpähän nauttivat sitten...

Erona näihin naikkosiin minulla on se että olen tuossa iässä tiennyt jo 10 vuotta että en kykene lapsia saamaan.... Että olenkohan yhtään sen onnellisemmassa asemassa.... Ainakin olen yrittänyt ajoissa... Heillä ehkä tunnontuskia enempi kun ovat jättäneet viimetinkaan ja juna meni jo... Tai sitten niillä käy just niinku unelmissa, eli saavat lapsensa parin kierron jälkeen ja kaik menee nappiin.... Toivottavasti en tätä akkalaumaa joudu tapaamaan sellaisissa merkeissä.... :(

Ihan oikeasti otin tänään jättisäkkituolin takan eteen ja pistin puut palamaan. Koko koti tyhjänä ja hiljaisena ja minä lämmittelen takan ääressä ja mietin.... ja mietin... ja mietin...

Mikäs niin mietteliääksi vetää, on taas lapsettomuus. Työpaikalla tuli parin naisen kanssa jutuksi nuorena "eläminen" ja itse olen sitä miettinyt monesti että miten voisi elää sitä nuoruutta ja mitä se sitten voisi olla... Eikä kunnon vastausta ole mieleeni juolahtanut... Lienee olevan taas vain sitä nykyajan hömpötystä, jossa pitää saada vaan enemmän ja lisää ja paljon kaikkea... Myös elämää...

Juttelukavereiksi töissä osui sitten sopivasti pari vuotta minua nuorempi nainen ja parikymmentä vuotta vanhempi. Molemmat lapsettomia ja omasta tahdostaan. Nuorempi nyt ehtii mielensä muuttamaan miljoona kertaa, mutta vanhemmalla alkaa olla juna jo menossa sen pysäkin kohdalta. Enpä heitä lähtenyt käännyttämään mutta kerroin kyllä miten olen aina ollut ns. "ei lapsi ihminen" mutta päättänyt että joskus lapsia hommaan ja mieluiten kolme kappaletta ja muutaman vuoden väleillä ENNEN kun tulee 30 täyteen pitää olla perhekin kasassa.

Ei se sitten mennyt ihan niin... Tai mistä sitä tietää jos kolmoset repäsen tässä kiireessä :D Nuorempi juttukaveri sitten vaan hymyili ja ihmetteli kun ei kukaan halua uskoa häntä kun hän kertoo haluavansa jäädä ilman lapsia, ja vanhempi taas sanoo että mahdollisuuksia on hänen elämässään ollut mutta tietoinen valinta on ajanut tähän ja hän on tyytyväinen. Nyt haluaisin kysyä heiltä 100 aiheeseen liittyvää kysymystä lisää ja mietinkin miten ne voisin ystävällisesti kysyä... Mm miten he ajattelevat tulevaisuutensa ja sen jos se katumus sitten kuitenkin tulee kun on jo liian myöhäistä? Mitä heidän sukulaiset ja tutut ovat mieltä tästä päätöksestä ja onko tullut paljon kommentointia? yms.

Vanhempi tietysti kertoi pari tarinaa kuinka pitää lopettaa yrittämästä niin tulee raskaaksi... Kysyin kyllä häneltä miten helvetissä se on tietoisesti mahdollista... Kerroin että toivo pitää ensin lyödä totaalisesti lyttyyn ennenkuin lapseton pariskunta voi antaa yrittämisessä periksi ja yrittää aloittaa sen lapsettoman elämän joka voi muutaman ennakkotapauksen voimin muuttua perhe-elämäksi juuri silloin kun sitä ei odota. Mutta siihen on vuosien matka ja pettymyksiä ja raastavia kokemuksia pitää kerätä vielä pitkän aikaa, ja silloinkaan ei todella tuuri käy monelle.

Samainen päivä oli nyt taas päivä kun soitin TYKSiin varatakseni aikaa sinne. Olemme siis käyneet kerran kättelemässä täysin avutonta ja ahdistunutta lääkäriä joka änkytykseltään sai meille kerrottua että ei hoitoja aloiteta ennen kun on 2v lapsettomuutta takana. Tämä asia kuitenkin saatiin litattua kun soittelin perään tapaamisen jälkeen kun olin tyrmistykseltäni selvinnyt. Pyysi ottamaan tammikuussa puhelua ja varaamaan aikaa... Ja minähän soitin nyt sitten ensin viime pe ajanvaraus numeroon joka oli sitten ihan väärä paikka soittaa kun pitää soittaa hoitajalle (no just... mistä vidusta mä sen olisin taas voinu arvata) jolle puhelinaikaa on ruhtinaalliset 30min/päivä ja luuri aina varattuna. Sain sinne sitten puhelun kuitenkin läpi ja olisin saanut clomireseptin ja tässä kierrossa olis sitä pitänyt alkaa popsimaan... Kah kun olin jo 3kk sitä vetänyt... ja lääkäri kyllä tiesi asiasta.... No nyt sitten ensikiertoon viimeinen clomisatsi minkä omistan ja maaliskuulle vihdoin hoidon suunnittelukäynti...

Voin jo etukäteen arvata että siellä päätetään että clomeilla vielä 3kk lisää jonka jälkeen siirrytään inseminaatioihin joita tehdään 4 kertaa, jonka jälkeen katsotaan taas uudelleen... Ehkä joskus 2011 loppuvuodesta päästään ivf suunnitteluun ja 2012 alkaa tositoimet... Voi että mä toivon että ei tarvii koskaan niin helvetin pitkälle tätä asiaa lähteä viemään vaan plussa tulisi jo tästä kierrosta.

Tänään vielä kolmaskin pohdintaa aiheuttanut asia oli erään blogin aiheotsikon perässä katsomaan menty kirjoitus. Kyseisessä blogissa 16v tyttö kärvistelee laitokselle lähdössä viimeisiä viikkoja. Hän ilmeisimmin on tietoisesti hankkiutunut raskaaksi koska taustalla oli jo yksi keskenmeno. Tyttörukka saa selitellä ihmisille valintaansa hamaan tappiin asti ja saa taatusti paljon paheksuntaa osakseen. Luulisi että katkeroituva lapseton olisi kateellinen ja mustasukkainenkin, vaan enpä ole. Siinä se 16v hoitaa sen lapsensa luultavasti yhtä hyvin kuin 30v nainenkin. Ihminen on luotu lisääntymään ja lapsen hoito ei ole mitään ydinfysiikkaa... Kunhan asenne on oikea, ja se kyllä tuntui olevan. Aloin itse miettimään miksikä ei sitä lasta olisi aloittanut tekemään jo aiemmin? Olisiko asiat toisin? Jos minä 27v mietin tätä, niin miten on yli 30v laita kun he miettivät mitä jos leikkiä... Jonkun verran olen foorumilla törmännyt 20v kinttaalla olevia lapsettomia jotka yrittävät vuosien yrittämisen jälkeen päästä lääkärin pakeille, mutta ei heitä oteta tosissaan kun ovat niin nuoria... Millä helvetin oikeudella? Sama meillä oli että 2v pitää olla yritystä koska ollaan vielä niin nuoria (30v oli ikäraja) Sissos saatana mitä rasismia, jolle on kyllä selityksensä, mutta ei ne paljoa lämmitä siinävaiheessa kun taas pistetään jonon hännille.

Hatunnosto ja isot onnittelut siis tälle 16v tytsylle joka tulee vielä monet kerrat puolustelemaan paikkaansa yhteiskunnassa nuorena äitinä. Olen kade, mutta hyvällä tavalla...

Summasumarum: Se mitä takkatulen edessä tänään oikeasti mietin oli se, kuinka täydellistä elämäni juuri nyt on. Minulla on hyvässä työssä oleva maailman mahtavin mies joka vieläpä rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyy lemmikkini ja muut paheeni. Hän pitää samoista asioista kuin minä ja tekee enemmän kuin oman osansa kodinhoidossa ja ylipäätään kaikessa... Olen nuori ja keskimäärin terve ja hyvinvoiva. Minä saan siedettävää palkkaa melko siedettävästä työstä.

Kaiken tämän hyvän yli jyrää nyt kuitenkin valtava menettämisen pelko, sillä tämä lapsettomuuspeikko alkaa kasvaa... Entä jos se vuosien saatossa kasvaa liian isoksi ja syö meidät?  Nyt on kaksi onnellista yritysvuotta kohta takana... Miten seuraavat kaksi, kolme..... viiisi vuotta? Entä koko elämä??

Hah... mun ei pitänyt luvata mitään... Enkä lupaakaan... vaan yritän.

Olen hiljaa sisimmässäni päättänyt ruveta ahkerammaksi ja viitseliäämmäksi. Olen patalaiska paskakasa enkä saa mitään aikaan. Ei minua häiritse roska ja paska eikä epäsiisteys. Aloitekyky on ihan surkimuksen luokkaa.... Sitten tulee joku kausi ja saan aikaan kuukauden aikana puolen vuoden hommat mutta taas se tyssää. Nyt toivoisin että ei tyssää!

Olen itseasiassa ollut tämän vuoden suorituksiini todella tyytyväinen ja saanut niitä positiivisia fiiliksiä kun olen jotain saanut aikaan. Nyt tavoite on saada joka ikinen päivä joku tällainen arkinen asia tehtyä josta tulee voittajafiilis.

Onpa tässä muutakin tehty... Ennen vuodenvaihdetta jo aloin jättämään hiilareita pois koska tiesin miehen aloittavan karppaamisen vuodenvaihteen jälkeen. No nyt mulla on pehmeä laskeutuminen alla ja ihan hyvin menee. Olen ollut aikoinaan kuukausia karppilinjalla, mutta jotenkin se vaan lipsui takaisin omiin uriinsa takaisin sitten. Sen vaan muistan että pillereitäkin vetäessä meni hormonit ihan solmuun karppailuaikana ja menkat iski kesken kierron yms. Tätä "sekoamista" toivoisin nyt taas josko se olisi avain raskautumiseen. Painon pudotus ei nyt niinkään ole ykkös prioriteetti... vaikkei sekään tietysti pahaksi olisi.

Olen normaalipainoinen, mutta olen hirmuisen pitkä... Tästä syystä painoindeksi on aika villi kohdallani... Itseasiassa jos haluaisin olla normaalipainoni alarajalla niin saisin pudottaa 16 kiloa joka olisi aivan hirmuinen määrä. Muistan kyllä ajan jolloin painoin 10 kiloa vähemmän ja päätin silloin että en koskaan paina tätä enempää... Vaan nyt jos mietin että 10kg otettaisiin pois niin huhhuh :D Ehkä sitä voisi taas kokeilla jossain vaiheessa...

Clomikierto nro 3 meneillään eikä mitään uutta auringon alla... Ennen tämän kuun puoliväliä pitäisi alkaa mensut joten sinne on vielä matkaa. Piinailua siis vaan ja jos tulee punainen yllätys niin ei auta kun soitella sinne tyksin suunnille aikaa sitten hoitoihin. Mikään kovin positiivinen olo ei ole raskautumisen suhteen ja nyt juuri on sellainen väsymis kausi koko asiaan. Ei jaksa..... kiinnostaa kyllä mutta ei jaksa....

Ai niin.... kyllä mä jotain muutakin lupasin... :D Tai siis päätin... En valita!! Heti selvennettäkööt että täällä kyllä aion marista ja marmattaa ihan sydämeni kyllyydestä mutta tänävuonna minua ei satu mihinkään, minua ei vituta mikään eikä minulla ole huono olo (siis en kerro sitä muille) Tiedostan omaavani todella raivostuttavan tavan valittaa ja marista ihan alkurepliikkinäkin jo. Se on äidiltä opittu tapa joka on minulla ollut ihan pienestä asti. Nyt minä siitä pääsen eroon!!

Tästä vuodesta lähtien elämäni on siis positiivisempi ja aikaansaavempi kuin koskaan ennen.

Minä muuten pidin joulusta joskus. Nyt se on vaan päässyt unohtumaan mikä siinä oli niin kivaa.

Tänäjouluna valmisteluina on ihan vaan verhojen vaihtaminen punaruskeisiin ja se oli sitten siinä... Edellisinä vuosina on raahattu kotiin kuusi ja koristeltu. Piparkakkutaloja värkätty liukuhihnalla ja ikkunoihin viritelty kynttelikköjä lähes vatupassin kanssa suoraan linjaan. Kynttilöitä on poltettu ja keittiöliinoista lähtien on ollut joulukuosia... Vaan mites tänävuonna...

Meillä ei ole yhtäkään joulukoristelaatikkoa avattu. Ei ole kynttelikköjä ikkunoissa eikä ainokaistakaan jouluruokaa tehty. Pakolliset lahjat on kyllä ostettu mutta joulu saa nyt pyyhkäistä ohitse ja katsotaan sitten ensivuonna josko jo sitten olis parempi joulumieli.

Enpä olis uskonut että minutkin saa joku asia näin maahan. Kauan sain tapeltua sitä katkeroitumista vastaan, mutta nyt se vaan on ylivoimaista... Mietin tuossa jo pitäisikö mennä ihan ammattiauttajan kanssa taas vaihtamaan sana jos toinenkin asiasta josko vaikka auttaisi.

Mitenkäs se nyt näin suureksi peikoksi pääsikin kasvamaan? Olemmehan vielä nuoria eikä meillä ole vielä kiire, jos muiden sanoihin olisi uskominen. Eikä minullakaan olisi kiire jos joku vaan voisi minulle kristallipallosta näyttää että niitä lapsia vielä tulisi joskus. Vaan kun on tämä epätietoisuus ja pelko siitä että entä jos ei tulekaan?? Tai onkohan se sittenkään edes se pelko vai onko se kuitenkin pettymyksen pelko. Reilu kaksitoista kertaa vuodessa saa kokea maansa mustenevan silmissä mutta toisaalta reilu 12 kertaa vuodessa on toiveikkaampi kuin koskaan. Vuoristoradassakin tulee paha olo pidemmän päälle ihan varmasti ja tylsäksi se muuttuu muutaman kierroksen jälkeen. Erona on vaan se että vuoristorata alkaisi tuntumaan tylsältä eikä ne nousut ja laskut enää niin tunnu kun ne on kokenut... Tässä ne vaan tuppaa kertaantumaan ja muuttumaan pahemmiksi.

Dear joulupukki.... Mulla olis vaan yks toive..... Että päästäis tästä junasta pois seuraavalla pysäkillä....

Olin kovin optimistinen viimekierron ajan koska ensimmäistä kertaa koko yrittämisen historiassa ovulaatio tuli kp 12 kp 18 sijaan ja näin ollen mahikset olivat huimasti paremmat (ehkä?) Edellinen kierto oli mahdollisesti kemiallinen koska testi haamuili ihan pikkasen mutta tää kierto nyt sitten ei haamuillu yhtään ja mensut tuli ihan oikeana päivänään.

Toiveet oli korkealla ja dpo päiviä tuli enemmän kuin koskaan ja aina joka päivä lisää antoi lisää toiveita. Sitten tuli punainen väri ja ei tullut romahtamista... meni toinen päivä... mutta kolmas päivä... VOI ELÄMÄ että oli kamala työpäivä. Koko päivän sain tapella itkua vastaan ja keljutti ihan kaikki mahdollinen. Vihaan joulua, vihaan lapsille ostettavia lahjoja, vihaan koko saakelin perhejuhlaa... Mikä vitun perhe!!

Edelleen tappelen henkisesti sitä ajatusta kohtaan että joku päpivä saan sen plussan ja joudun ilmoittamaan työnantajalle... Se on jostain syystä joku tosi iso peikko minulle. Ehkä eniten pelkään jotain asiatonta kommenttia siitä kuinka olen juuri vasta taloon tullut. Toisaalta hyvä että on tuollainen niin aina kun tulee pettymyksiä voin "huokaista" että tuli sentään taas yksi kuukausi lisää siihen taloon tulemisen ja äippälomalle jäämisen väliin.

Tämä alkanut kierto huipentunee sitten mensujen alkaessa klinikalle soittoon. Sain luvan nimittäin 3kk etuajassa jo sopia ajan sinne hoitojen suunnitteluun. Muutoin olis menny se 2v yrittämisen aloittamisesta ennen kun alkavat hoitoja antamaan. Tämä kierto on myös kolmas clomikierto ja monilla tämä pilleri on auttanut. Minullakin se on ainakin mutu tuntumalla tehnyt hyviä muutoksia... Dpo päiviä on tullut rutkasti lisää ja ovulaatio ainakin nyt viimekerralla aikaistui rutkasti.

Tämän kuun taktiikka on clomit ja asperiinit kalaöljyn ja hiilaritetoisen ruokavalion kera...

No eihän tästä piinailusta pääse mihinkään vaikka kuinka paljon tulis pettymyksiä. Taas on niin korkeella toiveet että varmaan tulee pudotessa nenä kipeeksi ensviikolla.

Nyt siis dpo 10 kinttaalla mennään eikä luonnollisestikkaan mitään käryä mitä tuolla tapahtuu mutta haaveita ja toiveita on ja aika ei meinaa millään kulua. Onneksi viikonloppuna on isot koiranäyttelyt ja paljon tekemistä niin ei ehkä ehdi niin paljoa intoilemaan tästä.

Tammikuuta odotellessa... Tyksiin soittoa ja jatkoja suunnittelemaan sitten vaan. Josko jo keväällä eteenpäin...

No oli sitten niin turha käynti Tyksissä että oksat pois ja pala latvaa... Alkaa nyt vähän jo kiukku ja turhautuminen laantua mutta aamupäivästä oli vielä sellainen vitutus että silmät ei liikkunu eikä veri kiertänyt päässä.

Tällainen sääntö on kuulemma olemassa, että selittämättömästi lapsettomilla ei  aloiteta hoitoja ennen kun on kaksi vuotta täynnä. ?!?! WHAAAAT!!! Ei ole koskaan tullut missään vastaan! Lääkäri vaan totesi että te voitte nyt mennä hyvillä mielin kotiin ja yrittää luomuna vielä kevääseen ja ottaa sitten yhteyttä huhtikuussa uudelleen niin katsotaan sitten sitä hoidon suunnittelun aikaa.

Siis ei siinä sinänsä mitään että jouduttaisiin odottamaan... Kyllähän tämä tässä venyy ja venyy muutenkin, mutta että tällainen "sääntö" on. Lääkärin ulosanti oli myös surkeaa josta johtuen vielä enemmän menetin hermoni... Ihan turhaan otti mies vapaaksi sen iltapäivän töistään kun oli sitten ihan kokonainen puolituntinen varattu tähän asiaan. Luulin että me ollaan menossa ns. ensikäynnille vaan mepä oltiin vaan menossa kättelemään ja toteamaan että ei tartte puoleen vuoteen vielä teidän tänne tulla.

Ei kuulemma selittämättömille kannata alkaa mitään hoitoja antamaan kun luonnolle pitää vaan antaa aikaa hoitaa tehtävänsä. Johan tässä on nussittu ovulaatiotikkujen tahdissa viiminen 10kk! Ovulaatio tapahtuu joka kierrossa vaan eipä siinä sitten kuitenkaan mitään tapahdu.

Nyt sitten vaan kädet ristiin että yksityiseltä saatu clomikuuri auttaisi tätä suurta luontoa vihdoin onnistumaan. Toista kiertoa mennään ja iloisesti huomaan että ovulaatio on ilmeisesti tässä kuussa tulossa ensimmäistä kertaa tikuttelun aikana AJOISSA!!! Toiveet ja lippu korkeella siis ja kohti uusia pettymyksiä.

Jännitys vaan kohoaa... Tiistaina on se ensikäynti...

Olen ihan melkoisenkin avoimesti kertonut kysyneille että ei ole lapsia tekemisestä huolimatta vielä saatu aikaan ja hoitoja odotellaan yms. Tämä siis omalle äidille, kavereille, tutuille ja tuntemattomillekin jotka ovat jostain syystä tivanneet asiaa. Vaan nyt sitten valotettiin asiaa myös miehen vanhemmille.

Tänään vuorossa oli perinteinen sunnuntailounas ja aikaistettuna joululahjana saimme ilolla ottaa olkavarteemme rokotuksen. Kyseisen paketin ohjeistuksessa kuitenkin luki että ei sovi antaa jos sitä ja tätä ja tota + jos on raskaana tai suunnittelee raskautta. Siinä sitten herjailin piikkikammoisena kaikki kohdat läpi miksi minua ei pitäisi piikittää kunnes tuli vastaan tämä raskauskohta. Köhm... ja silleen....

Anoppi on joku vuosi sitten käynyt meidän vessan laatikossa luultavasti vessapaperirullan etsimisen yhteydessä kurkkimassa ja löytänyt ovulaatiotestipaketteja.... (ja niitä on siellä aika saakelin monta yleensä) Ulos tullessaan oli sitten miehelleni todennut että mites meidän lisääntymisaikeet että ettehän te nyt vielä ja jne. Häät siis takana ja molemmat ollaan  27 ikäisiä joten johan tässä aika alkaa kulumaan. Silloin oli anoppi aika hanakasti lapsentekoa vastaan ja yritti kertoa että nyt ootte nuoria ja teidän kuuluu elää ja mennä ja tehdä.... Mut ei lapsia

Mieheni oli siihen sitten jotain sanonut ja anoppi alkoi pyörtää sanojaan mutta puheenaiheet oli saatu käännettyä muualle ja homma jäi sikseen. Nyt on sitten mennyt taas se vuosi aikaa ja jos kerran silloin meillä jo oli ovulaatiotikkuja ja yritys päällä niin hän varmaan osaa laskea että ei ole ollut ihan helppo projekti tämä tekeminen. Nyt ei tullut sitten mitään kommenttia mihinkään suuntaan edes appiukolta joka sekin silmäili seiniä ja kattoa kun keskustelu aukesi aiheesta.

Toteamus oli vaan anopilta että ei tämä nyt siihen vaikuta jos raskaaksi tulisitte mutta tehosterokote jää kyllä sitten ottamatta aikataulun mukaan mutta eipä sekään niin haittaisi. Totesin vaan että eipä se nyt ole tärpännyt tähänkään mennessä niin tuskin tärppää ihan hetikään... ja juttu jäi onneksi sitten siihen.

On tää niin tätä... Ihan saakelin tyhmää salailua ja puhumattomuutta ja kitumista. Minkä ihmeen takia näiden asioiden pitää olla näin hankalia ja aiheuttaa näin paljon päänvaivaa.

Mulla on unelmana saada jouluaattona tehdystä testistä plussa... Siihen nyt pyritään ja jos ei tänäjouluna niin toivottavasti edes ennen ensijoulua sitten...

Olipa tuossa jokunen päivä sitten radiossa lapsettomuus Vapun puheenaiheena. Siellä oli sitä perinteistä tarinaa ja vähän erikoisempiakin, mutta eihän tuosta keskustelusta kovin syvällistä saatu. Ehkä kuitenkin jokunen lapsellinen sai siitä pientä järkeä lapsettomien kanssaihmisten kanssa keskustelemiseen yms. Minulle kuitenkin tuli tämä raaka asia mieleeni...

Työpaikan kahvihuoneessa oli kerran tällainen keskustelu jossa oli 55-65 ikäisiä naisia eli tämä "eläkeläiskerho" istui siellä taukoaan viettämässä. Koko poppoo pohti firman lapsia odottavia ja lapsia saaneita työntekijöitä. He puhuivat lämpimästi kaikista ja pohtivat miltäköhän siitäkin nyt tuntuu kun on laskettu aika jo mennyt yms. Juttu kääntyi lapsenlapsiin ja niistä jauhamiseen ja tädit kertoivat kilpaa  mitä niiden kanssa on puuhaillut ja kuinka eläkepäivinä sitten sitä ja tätä. Samalla kun minua tietysti ahdisti niin näin sivusta vielä valitettavampaa. Yksi samaan ikäryhmään kuuluva kärttyinen yksinäinen mummo kääntyi kannoillaan ja jätti tauon kesken. Hän ei enää kestänyt keskustelua josta minäkin olin miettinyt poistumista (vaikka olinkin toisessa pöydässä) Jotenkin sen ilmeen nähtyäni tiesin että tämä nainen on tainnut myös jäädä aikoinaan lapsettomaksi.

Silloin tajusin että eihän tämä tähän lopu. Jos on aikoinaan jäänyt lapsettomaksi on se ehkä hyväksyttävissä ja jossain vaiheessa jopa elää taas normi elämää ilman huolia.... Kunnes sitten ne tuttujen lapset alkavat lisääntyä ja tunnetusti kaikki vanhemmat naishenkilöt jaksavat aiheesta kyllä puhella keskenään ja esitellä kuvia. Ja mikä pelottavinta, se ei lopu vielä siihenkään vaan vanhainkodissakin vielä saa katsella kun ne lapsenlapsenlapset tuodaan esiteltäviksi muille mummoille ja papoille. Veistä kierretään taas lisää hauraiden kylkiluiden välissä. Tuska ei siis taida loppua ihan vielä siihen ensimmäiseen asian hyväksymiseen.

Samassa radio-ohjelmassa oli myös hyvä lausahdus simpukan joltain tätskältä. Kerrottiin hyvin kuinka nainen selittää miehelle että sitten kolmannen mikrohedelmöityksen jälkeen hän ei enää jaksa tätä hommaa ja adoptoimme pienen tytön kiinasta, johon mies sitten toteaa että otahan nyt ihan rauhallisesti ja mennään sinne ensikäynnille nyt alkuun. Katsotaan sitten mitä siellä sanotaan.

Samaistun täysin tähän. Itse olen jo käynyt kaikki mielessäni läpi mitä sitten jos ei tärppää siinä tai tässä tai tossa... Toisaalta mieskin otti adoption puheeksi muutama kk sitten kävelylenkillä. Kysyi mielipidettäni ja keskustelimme sijaisperhetoiminnastakin. Ihmeellistä jotenkin puhua noista hyvinkin kaukaisista asioista joita ei jotenkin uskoisi joutuvansa pohtimaan. Eihän minun pitänyt tähän lapsettomuuteen sekaantua mitenkään...

Eilen tuttavani kysyi että joko me otetaan se nöffi. Naureskelin että ehei... ei se mies suostu... meillä on diili, että jos sitä lasta ei kolmeen vuoteen saada aikaan niin sitten saan hommata lattiamatoksi nöffin. Tämän lausuttuani totesin että ei hemmetti! Se kolme vuotta tulee yllättävän nopeasti vastaan! Ensi syksyn pentueesta se periaatteessa voisi jo tulla!

Ensimmäisen yrittämisvuoden aikana sitä pyöristeli mielessään aina eteenpäin niitä yrityskuukausia ja kun sitten se maaginen vuosi tuli täyteen alkoi olemaan lauseena että "yritetty vähän yli vuosi" vaan se kun on jatkunut tähän päivään asti niin shokkinahan se tulee että nyt tulee 2v täyteen muutaman kk päästä. Tämä olisi periaatteessa jo toinen joulu jonka voisimme lapsiperheenä viettää. Hyi olkoon!!

Edellisessä tekstissä kauhistelin että alkaa tapahtua kun mennään julkiselle... Hah... en jaksa uskoa siihenkään enää. Juttuja kun olen kuunnellut niin olisi nopeaa toimintaa jos ennen kesää päästäisiin edes insseihin asti. Clomien popsimisessa on selvästi ollut vaikutusta moniin asioihin. Mene ja tiedä onko se sitten hedelmällisyyden kannalta parempaan suuntaan. Tissit on kasvaneet ja tihkuminen on loppunut täysin. Ovulaation jälkeen on reilusti päiviä ennen kuukautisia eikä menkat ala tiputtelulla enää. Hikoilu oli kyllä jotain ihan järkyttävää ja nyt on tässä kierrossa juur nää hikoilupäivät alkamaisillaan joten pitää muistaa raahata vesipulloa töissä mukana.

Vaaleanpunaisissa unelmissani toivon että tässä kierrossa tärppäis. Se tarkoittaisi että testaus olisi juuri jouluna ja syntymä menisi oman syntymäpäiväni kanssa melko liki. Viimevuonna samaan aikaan ollut kierto sai myös haaveilemaan kovasti.  Johtunee juuri oman syntymäpäivän vuoksi olevasta asiasta. Isäni on nimittäin syntynyt samana päivänä kuin minä joten olishan se hemmetin hauskaa jos toisessa polvessa kävis sama tuuri.

Eipä ole paljoa tullut naputeltua kun stressi iskee. Työ tuppaa viemään kaiken ajan enkä saa tehtyä niitä asioita mitkä ovat roikkuneet jo ikuisuuden tekemättöminä.

Työpaikalla kaikki menee... no joo.... Ihan ok, mutta kyllä tuolla tuo ilmapiiri polttaa kenet tahansa loppuun muutamassa vuodessa viimeistään. Liikaa työtä liianvähälle porukalle eikä minkäänmoista yhteispeliä saatikka johtamistaitoa. Ihmiset tiuskivat toisilleen ja hyvä että eivät pure. Onneksi sentään palkka on tullut ajallaan ja sille on ollut todella tarvetta niin motivaatio säilyy silti. Yksi hyvä tyyppi sentään sielläkin firmassa on, joten joku jonka kanssa vaihtaa pari sanaa työpäivän aikana.

Mietin aloittavani kielikurssin siinä töitä tehdessäni. Koko päivän kuuntelen Jaajoa ja Vappua. Toisinaan yle puhekin voi olla kolme tuntia korvissa kun on pakko kuulosuojaimia käyttää. Olis aika hemmetin hienoa oppia vaikka espanja siinä ns. siivellä.

Lapsettomuusrintamalla ei muutoksia. Nyt on toinen clomikierto meneillään ja ensiviikolla ensikäynti julkisella. Ensimmäinen clomikierto sai taas mielen nousemaan mutta alas tultiin taas kerien ja surkeaahan se sitten oli se ensimmäinen kiertopäivä taas uutta kiertoa.

Terveen paperit sain taasen pumppupuolelta seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Sitten taas ultrattavaksi ja muutenkin hutkitaan lisää.

Aloitin uuden harrastuksen lainakoiran kanssa. Nyt juoksemme tokoilemassa ja keväämmällä alkaa agility. Toivottavasti siitä tulisi hyvää lisäpotkua elämään.

On tässä jotain positiivistakin tapahtunut. Lemmikkirintamalla pesimäkausi meni hyvin ja tuli paljon uusia siivekkäitä. Ne ovat luovutuksessa keväällä ja seuraileminen on todella terapeuttista hommaa. Terveys on ollut ihan ok, ja en ole vielä ainakaan kerännyt mitään flunssaa itselleni. Toivottavasti tulevaisuudessa jaksaisin kirjoitella vähän enemmän niin ei tarvii referoida kahta kuukautta kymmeneen riviin.

Päivisin olen monesti keksinyt todella hyviäkin aiheita pohdittavaksi, mutta jotenkin ne iltaan mennessä aina unohtuvat.

Noniin... julkiselta tuli vihdoin kutsu kuukausien odottelun jälkeen. On se vaan niin kumma että sitä kiukuttelee kun mitään ei tapahdu ja ei onnistu vaan sitten kun tulee kutsu ja tietää että alkaa tapahtua niin sehän se vasta jännittääkin. Hyi olkoon että oudoksuttaa aloittaa hoidot ja tekemällä tekeminen kun pelkään jopa että onnistutaan...

Joku päivä sitten tuli dokkari "lapsi pilasi elämämme" joka oli hyvinkin raflaavasti nimetty ja kuvauskin oli sellainen että monikaan lapseton ei sitä varmaan vaivautunut katsomaan, vaan sisältö oli juuri sitä mitä itse ajattelen. Siinä oli perheitä joille lapsi oli tullut toisille helpommin ja toisille pitkien hoitojen jälkeen. Isot odotukset lapsiperheen ihanuudesta oli ajanut yhdenkin pariskunnan eron partaalle pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen.

Itse melkein 100 varmasti kuulun siihen turhautuvaan sorttiin joka ei lepertele vastasyntyneelle mukavia vaan odottaa että se vähän kasvaisi ja rupeaisi tajuamaan jotain. En tiedä mitään niin ahdistavaa ajatusta kuin 24/7 huutava pieni lapsi joka ei tyydy mihinkään ja juuri sellainen minä olen ollut pienenä ja iloisesti häiden jälkeen anoppi paljasti miehenikin olleen hermojenvenyttäjä pahimmasta päästä mitä on nähty. Ohjelmassa oli monta perhettä ja osa heistä oli juuri vauvaikään tuhrautuneita mutta oli siellä sitten uhmakkaidenkin lasten väsyneitä vanhempia.

Kyseinen ohjelma muistutti minua vahvasti siitä ajasta jolloin ei sitä lasta vielä yritetty. Olin päättänyt että ne lapset tehdään jossain vaiheessa vaikka niiden perään en niin olisikaan (toki haluan lapsen mutta en ole koskaan omannut vauvakuumetta... en edes nyt vaikka lasta on pitkään ja hartaasti toivottu) Tiesin että edessä on ne raastavat vauva-ajat joista ehkä juuri ja juuri selviän. Mitään kiirettä äidiksi ei ollut.... Vaan ehkä tämä on luontoäidin tapa muuttaa minun ajatusmaailmaani. Lapsen tekemisestä nimittäin tuli hyvinkin nopeasti pakkomielle ja suoritus muiden asioiden joukossa...

Kun ehkäisy jäi pois olin ihan varma että tärppää samantein koska muillakin perheessä tuppasi niin käymään... Ensimmäiset kuukautiset oli pari viikkoa myöhässä ja olin jo lähes kauhuissani että oliko tämä yrittämisen ilo tässä eikä alkuunkaan vielä päästy (haave oli että pari kolme kk saisi yrittää ja sitten tulisi yllätysplussa... vähän väsytystä ensin siis) Vaan sitten meni puolivuotta.... ja vuosikin tuli yllättävän nopeasti täyteen... ja senkin jälkeen vaan kuukaudet viuhuivat ohi.... Alkoi unohtumaan se "pelko onnistumisesta" :D Jos näin voi sanoa.... 

Nyt on sitten se uusi työ... vakituinen paikka.... vakituinen palkka joka on myös kiva juttu :D Ahdistaa jotenkin ottaa tämä seuraava askel kun se luultavimmin tuottaa plussan jonka jälkeen häpeillen koeajallani joudun ilmoittamaan että jaahas... tää ämmä tästä lähtee sitten puolen vuoden päästä tai sitten juuri kun on vakinaistettu koeajan jälkeen.... Olisiko se sitten reilua? Helppoa se on sanoa että "No mutta se on elämää" vaan kun hävettää.... Pakko on kuitenkin ihmisen töitä tehdä ja lisääntyminen on hoidettava joskus alta pois... Etukäteen en voi työnantajalleni kertoa koska fuduthan se antaisi ilman muuta... (koeajalla on helppo potkasta pihalle vielä)

Toisaalta mies on myös tätä lasta odottamassa... Hän ei juuri asiaan ajatuksiaan laita mutta ajoittain ottaa puheeksi että kun ei tärppää ja on hoitoihin kannustamassa. Pitäisiköhän sitä venyttää vielä puolella vuodella eteenpäin vai onko se sittenkin vaan huono asia? Nämä ovat hankalia kysymyksiä ihan oikeasti... Pieniä ihmiskunnalle mutta suuria ihmiselle... Luontoäiti kun nämä ratkaisisi niin siinä ei olisi mukisemista mutta jos se pitää lääkärin avulla ratkaista niin siitä jotenkin tulee vielä syyllisempi olo...

Ei auta tämä jahkailu.. Minä painun nyt töihin pähkäilemään asiaa seuraavaksi kahdeksaksi tunniksi.... eiköhän se siitä se ajatus kypsy... Joskus...

Lääkäriaika on kuitenkin vasta joulukuun taitteessa ja sitä ennen kokeillaan ilmeisesti yksi inssi yksityisellä jos aikaa vaan on.

Tänään töissä koin yllätyksen... Samaa työtä eri vuorossa tekevä tätskä käy myös lapsettomuushoidoissa... Tai siis minähän en käy vielä hoidoissa mutta hän pääsi tiensä päähän asti jo :( Surkean näköinen nainen oli vastassa kun tulin töihin ja hetken jutustelun jälkeen hän kertoi olleensa sairaslomalla koska oli ollut munasolupunktiossa. Ja naamailme oli synkkä koska yhtään solua ei oltu saatu talteen ja olin myös annettu ymmärtää että niitä ei saataisi muillakaan hoidoilla sieltä tulemaan...

Surkeampaakin surkeaa hänen osaltaan ja voin vain pahoitella, mutta jotekin sain siitä itselleni jotain. Ensimmäisiä ihmisiä jotka ihan livenä tiedän käyvän läpi näitä juttuja juuri nyt. Hänelle toki on turha ruveta enää asioista puhelemaan kun kerran tie nousi pystyyn, mutta kuitenkin.

Olen tässä muutaman piiiiiiiiiitkän ja tylsän työpäivän miettinyt ihmisluontoa. Miksi pitää kaikesta tehdä niin hemmetin suuri asia?? Minkämoinen elämäntilanne ihmisellä ikinä sitten onkin, se saa aina pienen ajan päästä nostettua jonkun ongelman ylitse muiden ja sitten se alkaa valtaamaan alaa ja lopulta kasvaa kerrostalon kokoiseksi ongelmaksi. Miksi joku ongelma on sitten niin suuri jollekin... no koska se on hänen oma isoin ongelmansa.

Toisilla on hirmuisen suuri ongelma kun takapuoli on tietyn levyinen tai tissit liian pienet tai suuret.... Se on niin suuri ongelma että sen eteen ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa ja jopa hinnalla millä hyvänsä. Ulkopuolisesta se näyttää tyhmältä mutta se on oikeasti todella iso ongelma juuri tälle ihmiselle. Sitten on esim yh-äiti kahden lapsen kanssa ja raha on tiukilla... Se on tiukilla mutta elämästä sillä rahamäärällä juuri selviää... Siitä kasvaa kuitenkin ylitsepääsemätön ongelma ja seinät kaatuilevat päälle vaikka tilanne ei oikeasti ole paha eikä uhkaava... Se nyt on sen äidin pahin ongelma ja se on silloin valtava. Sitten tulee perhe jossa lapsi sairastuu ehkä jopa parantumattomaan sairauteen ja toki se on perheelle katastrofi. Kaikki persauksen levenemiset ja rahatilanteen pienuudet surkastuvat ja isoin ongelma valtaa korkeimman korokkeen ja jopa lähisuku saa sen saman mörön omaksi ykkösekseen.... En tiedä saako ideasta tolkkua mutta MIKSI ihmisellä pitää aina olla joku ongelma. Jos ei ole isoa tarjolla tai edes tuttavilla ei ole isoja ongelmia tarjolla niin sitten aletaan luomaan niitä vaikka tyhjästä.

Olkoon alkanut viikko ongelmaton ja mukava.....

Jaahas... Jostain se on aloitettava niin aloitetaan sitten tästä lapsettomuudesta. Häät oli ja meni ja miehen kanssa oltiin päätetty että naimisiin ja sitten samoihin aikoihin ehkäisy pois ja TÄDÄÄÄÄÄ meistä tulee perhe! "Sä sano uuuuu, mä sanoo aaaaa... ja siitä tuli vauva" HAAAHAAA! Joku väitti minua pessimistiksi mutta tässä asiassa olin ihan varma että se onnistuu heti tai ainakin parin kk sisällä koska koko suku on helposti sikiävää. Olin siis hyvin positiivisilla mielin ja heti jäikin kuukautiset tulematta, mutta olikin vaan kroppa sekaisin vielä hormonaalisista ehkäisyistä... Sitten meni kuukausi, toinen kolmas, kymmenes kohta meni vuosi ja sitten puolitoista.

Niin on löytynyt kohdusta myoomaa joka ei sitten siellä enää operaatiossa ollutkaan. On bongailtu ovulaatioita joka samperin kuukausi ja käytetty kevyitä lääkkeitäkin, mutta eipä auta. Nyt on edessä se pelottava hetki kun pitäisi oikeasti sitten lähteä hoitoihin. Tutkimukset on hutkittu jo ennen kesää ja molemmilla koneistot on toimintakunnossa. 

Tunnen olevani jossain välitilassa... Olen lapsettomuudesta kärsivä, mutta en vielä hoitoja aloittanut. En oikeen kuulu mihinkään ja mitään ei ole tehty mutta silti jo ahdistunut että ei se tule koskaan ja ei ne hoidot tehoo kumminkaan. Huomasin jo kuukausia sitten että minussakin alkaa se lapsettoman katkeruus sikiämään vaikka niin vannoin että se ei mene niin. Kuukausi kuukaudelta on pahempi isku aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana tai kuulen että joku on taas raskaana. Telkkari syytää raskaus, synnytys ja lapsenteko-ohjelmia minkä kerkiää, Ikea käynnit saa voimaan pahoin ja kotiin tullessa pääsee yleensä itku.

Nyt olen sentään jo antanut itseni luvan itkeä, mutta ehkä se katkeroittaa minua vielä lisää ja nopeammin.

Tämäkin kierto sai sitten taas tänään alkunsa ja katsotaan ehditäänkö me nyt sitten tähän kiertoon jo aloittamaan jotain (epäilenpä että ei). Tähän kiertoon osuu myös sydämen magneettikuvaus jota on odotettu vähän turhankin monta kuukautta. Ongelmia on siis myös pumpun ja kilpirauhasen kanssa....

Otetaan nyt sittan alkuun vielä työkin, eli aloitin kk sitten 3vuorotyön joten kroppa vetää ihan solmuun tästäkin syystä. Kello 03 herätykset eivät ole ihan mun juttu ja kaikki on ihan sekaisin. Päivävuoro vie koko hemmetin päivän ja iltavuoroihin en oo päässy vielä käsiksi ja tuskin pääsenkään uutena työntekijänä. Uusi raskas fyysinen työ verottaa voimia ja vielä kun sivussa olen yrittäjä ja pyörittelen osittain kahta toimialaa niin onhan tässä hiukka liikaa asiaa yhdelle emännälle.

Toivottavasti tämä valittava ja nirisevä ämmä saa edes joskus tarpeeksi positiivisia asioita kerättyä kasaan niin alkaa aurinko paistaa risukasaankin. Lupaan laittaa yhden kategorian pelkästään hyville uutisille ja sitä selaamalla toivottavasti saan jotain positiivisuutta persoonaani.