En varmaan pysty avaamaan koko ajatusketjuani tähän kovin loogisesti, mutta telkkarihaastattelua tuossa katselin ja sain kiinni vanhasta ajatuksesta joka on aina ajoittain pyörinyt päässä. Jos nyt olisinkin mummo kiikkustuolissa ja elämääni katselisin taaksepäin, niin minulla olisi varmasti paljon hyviäkin sattumuksia kerrottavana... Siis tästä hetkestä sinne mummoikään asti. Ihan 100 varmasti tässä elämässä tulee tapahtumaan vielä paljon hyviä ja todella hyviä asioita. (toki ihan taatusti myös pahoja ja vielä pahempia)

Tyhmä negatiivinen minäni odottaa vaan niitä pahoja sattuvaksi. Ne kun on niin paljon helpommin listattavissa mitä pahaa voi tapahtua. Sen sijaan en osaa yhtään miettiä mikä olisi se hyvä asia mitä voisi tapahtua vaikka niitä olisi paljon enemmän ja monitahoisemmin olemassa.

Ehkä se hyvän tunnistaminenkin on hankalampaa koska yleensä hyvät asiat tunnistaa tai pystyy toteamaan hyviksi vasta pidemmän ajan päästä itse taphtumasta. Huono on välitön... sen tietää yleensä heti että ketuiks mennään.

Miten sitten asennoitua odottamaan hyvää? Onko se itsekästä ja jopa haihattelua ajatella, että pian minulle tapahtuu jotain hyvää... Odotan sitä innolla... Koskakohan se tapahtuu... Tapahtuuko se hyvä vain minulle? Onko se jotain niin hyvää että muut ovat sitten kateellisia ja joudun häpeämään hyvääni? Huonoa kun tapahtuu niin ei siinä ole mitään tunnontuskia... Tänne vaan paskaa niskaan... kyllä minä kannan...

Osaanko ottaa edes hyvää vastaan? Niinkuin pohdin, että en edes tunnista hyvää asiaa kun se tulee vastaan, niin miten otan hyvää vastaan kun sellaista elämä tarjoaa?? Onko tämä nyt sitä hetkessä elämisen taidon puutetta??

Ei ole helppoa negatiivisen ihmisen positiivistua tai -tiivistyä... Viimeaikoina (muutaman vuoden sisällä) on tapahtunut kyllä jonkun verran hyviäkin asioita. Ne on olleet aika pieniä juttuja, mutta sentään jotain niin pysyy nuppi ehkä kasassa... Huonoja uutisia ja sattumuksia on valitettavasti tullut jonkun verran ehkä enemmän, mutta nekin on olleet isossa mittakaavassa kuitenkin melko pieniä.

Sääli tässä on se, että viimeaikoina on tullut itkettyä litratolkulla... Töissä on ollut ongelmia eikä tämä lapsettomuusprojektikaan ole minua helpolla päästänyt. Kotosallakin kytee... Nyt olen sentään päässyt akupunktioon ja siellä myös keskustelua, joten se autaa hiukan päästämään paineita. Jostain syystä olen myös saanut vähennettyä sitä jatkuvaa paineentunnetta ja kasaantuvaa stressiä päästäni. Pystyn nyt taas hiukan rentoutumaan välissä... En tiedä johtuuko oikeesti niistä piikeistä tai mistä. Olen tyytyväinen ja jatkan piikkileikkejä mieluusti.

Toivo paremmasta kytee... se on pieni sirkkalehdille ehtinyt versonalku. Lomaan on aikaa enää pari viikkoa joten pääsen rentoutumaan... Hoitotauko alkaa viikon päästä... Toki tässä tulee romahdus ennen sitä... melko paha romahdus jos oikein arvaan mutta kuitenkin...

TSEMPPIÄ jos joku tänne asti luki!! :)

Tuossa tulee päivän aikana aina miljoona asiaa mieleen mitä pyörittää ja mitä pitäisi saada kirjoitettua... Sitten ne vaan unohtuu ja aina kun on blogin ääressä niin on vaikeeta aloittaa se pohdinnan purkaminen tekstin muotoon.

Nyt on aiheena taas jälleen kerran omat reaktiot

Olen tässä jo pidempään miettinyt miltä tuntuisi pitää ihan pientä vauvaa sylissä. Nyt kun on tämä katkeroituminen päässyt vähän turhan hyvin vauhtiin ja olen ihan sekaisin jos joku kertoo olevansa raskaana. Pelkään että lähipiiristä joku täräyttää uutisen jossain julkisella paikalla ja saan jonkun jäätävän reaktion. Nyt olen jo oppinut, että en pysty enää hillitsemään itseäni vaikka kuinka yritän. Jos tieto raskaudesta tulee sopivasti ja sopivaan aikaan niin pystyn sen nielemään. Voi mennä pari iltaa itkeskellessä vähäsen mutta pääsen siitä yli ja pystyn tapaamaan raskaana olevia yms. (tietysti tämän raskaana olevan pitää olla myös fiksusti ja tahdikkaasti käyttäytyvä. En minäkään ihan kaikkeen veny)

No vauvan tapaamiseen. Minä kun en ole mikään vauvaihminen... Ja tässä projektissahan on se sinappituubi tavoitteena. Olen miettinyt mitä reaktioita tuollainen parin viikon ikäinen sitten saa aikaan. Kävin jopa ajatusleikkiä, josko joku minun antaisi hoitaa ja pidellä vaikka pari tuntiakin moista kääröä, niin saisinko jotenkin näitä katkeroitumislukkoja johonkin suuntaan tönittyä...?

Eilen sitten tuli tilanne jossa tällainen pieni toppapukuinen tyyppi pärähti parkumaan ja vain minun kädet oli vapaana. Hah... haistoin tilaisuuden ihmiskokeeseen (kaksi paikallaollutta naispuoleista tiesi lapsettomuudesta ja molemmat tietää tasan mitä "oireita" se aiheuttaa, eli ei olis ollu hätä vaikka olis joku hermoromahdus itseltä tullu) Kaappasin käärön ja kuorin sen toppavaatteista. Nou broblem... Pitelin ihan pitkän tovin ja sain rauhoittumaan hyvin... ei onkelmaa... Ei minkäänmoista tunnetta... Ei pienintäkään värähdystä missään!! (ei sinänsä.. ei oo ollu ennenkään) Mutta ei vieläkään mitään!!  Olen siis toistaiseksi vieläkin immuuni vauvoille... ja vauvamahoille...

Ainut kryptoniitti on mulle vauvauutiset ja niiden tulevien vanhempien ilo ja onni... Se on mulle se pahin...

Toki täytyy myöntää että vauvan katsominen oli yhtä varovaista kun verenluovutuksessa kanyylin vilkaiseminen. Katson vaan sivulimällä äkkiä... "huh... selvisin" Auttoi myös tietysti aisaan se että vauva haisi oksennukselta, ja se on yks maailmankaikkeuden kamalimpia hajuja se buglihaju... Olenpa kuitenkin onnellinen tietäessäni että ei ainakaan vielä ole niin pahaa ongelmaa... Varmaan eri aikaan kierrossa voi olla eri reaktio...

Jäänen tutkailemaan tilannetta... Tapaan tätä perhettä luultavasti lähitulevaisuudessa viikon välein, joten kaikki kierron vaiheet tulee varmasti tutuksi... Jatkamme ihmiskokeita...

Taas selailin vanhoja joskus seuraamiani blogeja ja kaikki tuntuvat olevan paksuna tai saaneet lapsen tai sitten vaan "mystisesti kadonneet"

Vieläkö täältä löytyy jokunen lapseton jotka jaksaa kirjotella? Ehkä etsin enempi meitä IVF kävijöitä... Niin sitä itsekin muuttuu vaan rasistiseksi... Aina ne vaiheet jotka on tullut jo itse käytyä tuntuu toissijaisilta. Ei halua nähdä kun muut paksuuntuu niistä konsteista mitkä ei itselle toiminu.. Sen sijaan onnistumisia ja niitä tylsiä epäonnistumisia kaipaan. Josko vaikka omat toiveet pysyis jossain korkeuksissa... tai saisi edes vertaistukea...

Olen tässä viimeaikoina miettinyt myös josko pitäis tehdä joku miitti turkulaisten foorumipalstailijoiden tai miksei muidenkin ivf kävijöiden kanssa... Toisaalta haluanko minä pölpöttää tästä asiasta taas lisää? Haluanko että ne muut istuttaa minuun taas 100 uutta stressinaihetta? No en...

Tuossa kävin jonkun blogissa kääntymässä ja tekstissä luki kuinka ei osaa ollenkaan realistisesti ajatella että lapsi on se tulos joka tästä saadaan jos saadaan... Minulla kävi eilen myös se sama "yllätys" mielessäni... Laskin nimittäin lasketun ajan  (niinkuin tyhmä tapani yleensä on) ja se olisi 20. marraskuuta tällä kertaa... ja vieläpä tämän vuoden puolella... Oudosti se tuntuu tällä hetkellä yllättävän nopeasti tulevalta ajalta. Jos nyt tärppäis niin tulis aika vinha kesä ja vielä vauhdikkaampi syksy... Outoa että tämä yksi ainut siirtopäivä voi oikeesti muuttaa koko elämän lopullisesti!! (mutta realisti muistuttaa että siinä on edelleen se 20% mahdollisuus vaan)

... ja niin... jos nyt tärppää niin mä en saa koiraa.... Jurkele :D Meillä kun on diili että koira tulee jos ei lapsi tule... Ja olen jo saanut luvan hankkia sen... se kun ei vaan löydy ihan lähimaastosta eikä niitä kovin usein maailmaltakaan tule, joten kilpajuoksussa on koira ja lapsi... Lapsi toki tärkeempi, mutta harmittaahan tuo kun koiraa on jo 10 vuotta tässä mietitty (kun oma koira kuopattiin) ja 5v ihan tosissaan.

Päädyin PELA:n  järjestämälle tukiperhe kurssille mieheni kanssa. Löysin tieni sinne jonkun bannerin kautta ja mies oli heti myös mukana ideassa. Tuttavalapsia täällä onkin viikonloppukylässä käynyt mutta nyt voitaisiin tehdä hyväntekeväisyyttä ja saada itse samalla jotain säännöllistä toimintaa elämään. Kerran kuukaudessa yksi viikonloppu on kyllä aikaa antaa poiskin.

Lastensuojelu onkin sitten hyökkinyt naamalle viimeisen parin viikon laikana ihan liiaksikin. On tullut telsusta tuo Ikuisesti Sinun dokkari (löytyy vielä arenasta) On tullut radiosta ja telsusta ohjelmaa toisensa perään lasten huonosta kohtelusta. On jatkuvaa juttua perhesurmista kun vanhemmat ovat ajautuneet umpikujiin elämässään. Kuinka ei lastensuojelu ole päässyt kaikkiin väleihin kiinni.  6h lastensuojelun sossusedän juttuja kuunneltuani olen täysin myyty ajatukseen, että voisin tässä asiassa ruveta auttamaan. Vastaan tuli myös silmiä avaavia todellisia asioita, joita ei ole ennen noilla sanoilla tajunnut ajatella.

Adoptio, joka on kuitenkin päässä joskus liikkunut myös kansainvälinen muoto siitä. Nyt olen melko varma että en siihen lähtisikään. Asia ei tietystikään ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteittäin ymmärrän pointin. Kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten taustaa ja kohtelua ei pystytä sanomaan koskaan kovin varmaksi. Traumat joita he ovat kokeneet ovat vanhemmalla iällä täysin unohdettuja, mutta vaikuttavat edelleen käytökseen ja mieleen hyvinkin vahvasti eikä niitä päästä työstämään kun ei ole tietoa. Sen sijaan suomalaiset huostaanotetut lapset ovat hyvinkin "tutkittuja" ja  näiden lasten auttaminen kaikin mahdollisin keinoin on helpompaa ja asiaan päästään kiinni välittömästi jo ennen kun pahoja oireiluja pääsee tulemaan. Tiedot lapsen terveydestä on myös paljon kattavampia niin henkiseltä kuin fyysiseltäkin puolelta.

En kuitenkaan lähtisi sijaisperheeksi kovin helposti... Kamalan vaikeaa on ajatella että luopuisin työstäni (josta en kyllä pidä) ja keskittyisin hoitamaan "perhettä" joka voitaisiin minulta viedä minä hetkenä hyvänsä.... ja lopullisesti... Se että kestäisi rankan ja traumatisoituneen lapsen kaikkine murheineen (tai muutaman lapsen) niin siihen vielä perään niiden lasten vanhemmat ja loppuun vielä se että joskus saatan menettää ne lapset takaisin oikeille vanhemmilleen. (Joka olisi tietysti lapsen etu)

Tätä soppaa nyt viikon päässäni pyöritelleenä olen entistä varmempi että selviämme vaikka niitä omia lapsia ei sitten kuitenkaan koskaan tulisi. Saamme halutessamme ympärillemme niin paljon lapsia kun vaan ikinä jaksamme hoitaa. Saamme tahtoessamme luotua paljon uusia lämpimiä ja rakastavia suhteita niin moneen suuntaan että ei koskaan tarvitse siellä vanhainkodissa olla yksin. Kaikki avaimet ovat omissa käsissä. Riippuu vaan siitä miten ne omat pelikortit pelaa...

Tämä olisi periaatteessa ihan oman tyyppisemme ratkaisu. Oma elämämme pysyisi omassa uomassaan. Pystyttäisiin edelleen matkustelemaan ja elämään omaa elämäämme, mutta samalla saataisiin aiheutettua paljon hyvää monessa suhteessa. Ei sellaista vastuuta ja kuitenkin ne ilot. Lapsiperheen elämän hyvät puolet paketoituna kauniiseen pakettiin. Tällä viikolla jatkuu koulutus ja sossusetä tulee käymään vuoden alussa katsastamaan kodin ja keskustelemaan privaatisti.... Outoa... pelottavaa, mutta osaltaan hyvin kiinnostavaa ja lohdullista.

Usko hoitojen onnistumiseen on edelleen surkean matala. Olen päättänyt että kaikki hoidot käydään kyllä läpi julkisella tässä nyt putkeen mitä tarjolla on... Senkin jälkeen varmasti yksityiselle jos siinä hädään mitään mahdollisuutta... Mutta tärppää sitten joskus jos tärppää.... Tämän mielentilan jos saisin pidettyä niin mahtavaa olisi. Pitänee palata lukemaan tätä aina kun nuppi alkaa käydä kierroksilla... Nyt on jopa oikeastaan sellainen olo että mä olen ihan voittaja jos joskus sitä lasta ei sitten tulekaan, niin minä voin tehdä kuitenkin paljon hyvää muille lapsille.... Näyttää näin myös kaikille tuttaville ja puolitutuille ja muille, että ei tämä elämä ole kiinni siitä äidin statuksesta. Elämää voi vetää vauhdilla eteenpäin ilman paksua mahaa... monen vuoden vaipparumbaa ja ikuista äitiyttä.

Tästä alkavasta kierrosta piti tehdä pas, mutta ollaan Dubaissa just ovulaatioaikaan joten olen jo luopunut toivosta. Jos eilen olis vuoto alkanut niin oltais ehkä päästykin.... Tuhruvuoto (aika runsaskin) alkoi pe/la kieppeillä ja mahaa kramppailee, mutta näyttää olevan ihan samanlainen kitkutuskierto taas edessä kun mitä oli viimekertainenkin. Oikeestaan toivon että alku menis mahd pitkälle niin se siirto vois taas onnistuakin... Jos vaikka perjantaina vasta olis kp1... tai sen jälkeen...

Nyt on pakko purkautua silläkin uhalla että joku vetää hernemaissipaprikaa nokkaansa niin että kolina käy!

Olin saman pöydän ääressä lapsettomien kanssa. Siis meitä oli muutama siinä keskustelemasta eräästä tavoittellisesta projektista joka koskisi lapsettomuutta. En edes tiedä mistä ihmeestä sitä aloittaisi koko kamaluuden, mutta aloitan nyt jostain nurkasta ja toivottavasti pääsen loppuun asti nopeasti.

Kuka ei kuulu joukkoon? No joukkoon ei kuulu se 2,5v lapsettomuudesta kärsinyt, joka on hoidoissa. Hänellä on nimittäin vielä toivo saada lapsi ja "pitkäaikaislapsettoman" mielestä tietysti tällainen hupakko paksuuntuu minä hetkenä hyvänsä ja on vain hetken viipyvää sakkaa kun patriootit itse ovat pysyviä otuksia.

Otuksia siinä määrin että minun mustuneet mietteeni lapsettomuudesta ja haaveeni sen hyväksymisestä jossain elämänvaiheessa voin vetää vessasta alas. Kun lapsettomuus etenee, näyttää se tappavan ihmisen lähimuistin totaalisesti. Myös empatia saman lajin yksilöihin katoaa. Sain hyvin ykselkoisesti kuulla kuinka järkyttävän hirveän kamalan tuskaisen mustaa on lapsettomuus ja vielä kun ikää on enemmän. Nämä naiset eivät osanneet nähdä yhtään hyväksynnän ja jatkuvuuden pilkahdusta näköpiirissään vaan järsivät lapsettomuuden mustaa mädäntyvää raatoa hampaillaan. Se heille suotakoot, mutta ei sitä, että ei pystytä hyväksymään lapsettoman kastiin sellaisia, jotka ovat "vasta" muutaman vuoden tämän surun kanssa tarponeet.

Näin nämä mustasieluiset katkeruuden mustat aukot lähinnä lapsellisina minäminä-hahmoina. Heillä on toki oikeus olla katkeria ja siksi tällaiset porukat kerääntyvät yhteen että myötäelämistä tapahtuisi. Nyt kuitenkin tuntui siltä että ne vetivät omaan kuiluunsa myös kaikki ne jotka olivat hiemen enemmän lohtua hakemassa. Kuvittelin pienessä lapsellisessa mielessäni että tapaisin lämpimämmin ja empaattisemmin ehkä jopa ohjaavasti suhtautuviin vanhempiin rouvashenkilöihin. Sellaisiin jotka hakevat iloista seuraa toisiltaan ja jakaisivat edes jossain suhteessa myös iloja keskenään. Pyh... löysin vain raatelevia piharakkeja jotka yrittivät olla senverran korrekteja että toinen ei pysty heti käymään päälle ja puremaan.

En minäkään mitään lässytyskerhoa kaipaa. En halua että kukaan päätä silittää ja sanoo että kyllä se siitä... onnistutte varmasti... Mutta en helvetissä halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka omalla olemassaolollaan saavat kaikki muut voimaan pahoin. He olivat saaneet jotenkin ympäristöltään tai tiseltään oikeutuksen olla vain oman napansa ympärillä räkien kaikkien muiden silmille. En tiedä osaavatko he imeä oman hirviönsä sisään arkielämässä vai oliko tämä pöytäseurue vaan liian provosoiva.

Yhtäkaikki.. Olen onnellisesti lapsettomuuteni alkutaipaleella ja näen vielä kun aurinko nousee tai kun se tulee pilven takaa näkyviin. Toisinaan on vähän paskempaa keliä ilmassa, mutta en ole antanut itselleni vielä lupaa painua sinne helvetin synkimpiin syövereihin vaan yritän edes pysyä pyöristymättömän vatsani kanssa pinnalla.

Olen melko varma että en osallistu kyseiseen aktiviteettiin enää ehkä koskaan...

Eilinen hiukkasen outo tilanne tuli kun katseltiin miehen kanssa hauskoja kotivideoita "nauhalta". Kysin mieheltä siinä lapsivideoiden jälkeen että oletko sä vieläkin sitä mieltä että lapsenhankinta on järkevä juttu? Mies siihen sitten ilman sekunnin sadasosan mietintää sanoo että tottakai täysin varma.... Jonka jälkeen virnisti ja kysyi oletko sinä? Oletko sinä oikeastaan koskaan halunnutkaan?

No tuo nyt kuulostaa tietysti ihan hirveän törkeältä sanomiselta ulkopuolisesta mutta ihan lämpimään sävyyn se oli sanottu koska minä en ole mikään lapsiin orientoitunut äitihahmo vaan lähinnä tiedän tasan millainen soppa siitä syntyy kun  saan sen huutavan käärön käsiini ja joudun jäämään seinien sisälle sitä hoitamaan. Juju tässä hommassa on se että näinkin pitkän lapsettomuuden jälkeen... näin paljon kun itseäni rääkkään näissä hoidoissa piikeillä, sumuilla, operaatioilla ja aikatauluilla. En voi siltikään sanoa suoralta kädeltä viipymättä että HALUAISIN sen lapsiarjen. Haluan jälkikasvua... haluan perheen... haluan tulevaisuudessa nähdä kuinka ne omat tenavat kasvaa... En siltikään haluamalla halua sitä vauva-arkea.

Haluan olla raskaana... Haluan synnyttää... mutta sen jälkeen tulee sellanen parin vuoden pätkä jonka voisin skipata.

Sitten iskee taas kuvioon se perinteinen taikausko... Johtuuko tämä kaikki siitä että minä en halua oikeasti sisimmässäni tarpeeksi? Pistääkö kroppani hanttiin koska minä en ole asiastani varma? Tiedän tasan että se ei johdu siitä... On paljon ihmisiä jotka eivät todellakaan halua ja silti saavat... Mutta kyllä sitä vaan hakee syitä itsestään jatkuvasti. Mitä voisin tehdä paremmin... mitä olen tehnyt väärin?

Tiedän selviäväni... uskon haluavani kun vaan tilanne tulee vastaan... Mutta kuitenkin....

Tämän leffan alun kun näin niin voin kertoa että tuli iso itku... Siskoni oli jo varoitellut että hän ei ole leffateatterissa näin paljoa itkenyt ensimmäisten minuuttien aikana koskaan.... Tää on siis leffan Up alkupätkä.

 

Tässä on vähän liikaa yhtymäkohtia omaan elämään... Pieniä sellaisia...

Alku kun on häistä niin meillä ihan juuri noin että morsiammen puoli kirkosta oli täyteen tuupattu värikästä kansaa ja miehen suku oli pieni ja hyvinkin hiljainen (ja riitaantunut)

Hommattiin pieni rintamamiestalo jota rempattiin. Minä olen se joka teen miestenhommia ja miehen työ oli naputella listoja paikalleen... Teimme kodistamme meidän näköisen ja päätimme että lapsi saa tulla jos on tullakseen... Olihan meillä jo huonekin varattuna sille... (olin myös piirtänyt siitä sisustuskuvia jotka ovat tallessa kyllä) Postilaatikostamme kyllä puuttuu vuosien jälkeen vielä nimi :D

Tämä pariskunta on eläintarhassa töissä.... No meillä on eläintarha... Kuinka sattuikaan että tyttö tulee eteläamerikkatalosta ulos lintu kädellään? Meillä kun sattuu olemaan koukkunokkia ja nimenomaan eteläamerikasta kotoisin olevia aratteja (muun muassa)

Tuossa isännän kravaattia oiotaan joka aamu ennen töihin lähtöä ja oma mieheni sattuu myös olemaan työssä jossa on käytettävä kravaattia päivittäin...

Lapsettomuus päitkä on tietysti aika ilmiselvä, mutta myös tuo haave talosta kukkulanpäällä siellä "paratiisiputouksilla" on pelottavasti totta. Olen nimittäin haaveillut 2006 lähtien että joskus eläkepäivinä muutettaisiin väliamerikkaan CostaRicaan sitten joskus. Siellä kun olin vuoristoisemmalla seudulla vapaaehtoistöissä ja tapasin ikälopun pariskunnan jotka olivat tehneet sinne oman lintuparatiisinsa.

Rahaa keräämme kyseiseen maahan kohdistuvaan matkaan.... Olimme siellä myös häämatkalla... Vessalukemisena on kyseisen maan matkaopas ollut vuosia...

voi että on ollut vaikeeta olla kirjoittamatta 2+ sivuston ivf pinoon... Päätän siis avautua täällä koska mua vaan vituttaa... (täällä se on sentään sallittua, toisin kuin siellä)

Eli siis keskustelua yleisellä tasolla ja sitten joukossa on yksi vähän pessimistisempiä viestejä laittava joka ei näin ulkopuolisen silmin provoa mitenkään mutta jonka muut ymmärtävät väärin. Sitten alkaa möykyttäminen kuinka ei noin voi sanoa sammakoita suustaan ja että olet niin negatiivinen ja yms. Pahimpana kommenttina yksi "positiivari" toteaa että varmaan siksi ne vauvanalut eivät pysy sisällä kun olet noin negatiivinen... HUHHUH että uskaltavatkin olla noin kanamaisen tyhmiä.

Sen jälkeen alkaa koko kanalauma puhumaan positiivisuudesta ja vertaavat lapsettomuutta laivamatkaan jossa kaikki pääsevät satamaan... toiset vaan joutuvat käymään muutaman myrskyn ensin läpi... ELÄMÄN KEVÄT!!!

No siis realistista on se että laivalta myös tippuu yli laidan porukkaa ja ne huutelevat apua vedessä... Positiivarit varmaan vaan heittävät kivellä kalloon jotta ääni hiljenis ja he saisivat jatkaa omaa piknikreissuaan kohti lähellä siintävää onnen satamaansa.

Kyseinen laivavertaus sopii papin puhumana elämän vertauksiksi jossa kuolema on kotisatama ja sinne pääsy on aina varma... Elämästä ei selviä hengissä...

Itse vertaan lapsettomuutta pimeäksi odotushuoneeksi jossa on kaksi ovea. Toisesta tulee kutsu sinne toiselle puolelle eli perhe-elämään ja toinen on ns. exit ovi josta voi lähteä kun siltä tuntuu tai kun aika tulee täyteen... Kaikki lapsen haluavat joutuvat tänne säkkipimeään isoon huoneeseen oman numerolappunsa kanssa. Jatkuvasti jonkun numerolappu osuu oikeaan ja ne pääsevät sinne kirkkaaseen valoisaan perhe-elämään. Muut jäävät odottelemaan vuoroaan... Osalla on jopa tyhjä lappu kädessään eivätkä he sitä tietenkään tiedä kun huoneessa on pimeää... Kaikki paikalla olevat pidempään odottaneet eivät tajua että siellä pimeissä nurkissa on toisia samanmoisia, joilla ei numeroa ole huudettu. Niitä on ihan siinä vieressäkin. Kaikki vaan näkevät ne jotka pääsevät pois pimeydestä.

Foorumit ovat pimeydessä kyyhöttävien surkeuteen vajonneiden yhteydenpitovälineitä. Sitä kautta voi minun mielestäni kertoa niitä omia tuskiaan ja MINUN mielestäni foorumilla saa omaa kurjuuttaan myös valittaa. Tuskin kukaan odottaa saavansa mitään suurta sympatiaryöppyä, mutta on saatava kertoa kuinka pahalta tuntuu, jotta taakka kevenisi. No... minä nyt avaudun täällä koska tätä lukee paljon harvempi :D

Jotkut pääsevät sieltä pimeästä huoneesta sinne ihanaan valoon, mutta sitten isokäsi heilahtaa ja toteaa että ehei... ei ollu sun numeros kuule vielä... meehän takas odottelemaan... Sitä kutsutaan keskenmenoksi... Olet jo nähnyt sen valon... Tuntenut sen lämmön ja ehditpä jopa kampaamaan hiukset taas muotoonsa ennen kuin löysit itsesi taas sieltä pimeästä... Paska mäihä....

Jos joku haluaa nyt taas jeesustella ja sanoa että minä olen niin negatiivinen niin joo... :D Minä olen super negatiivinen ihminen. Paskaa kaatuu niskaan joka päivä saavillinen... Uskonpa että enemmän kuin monen hartiat jaksais kantaa... Ja jos nyt ottaisin jonkun superpositiivisuus kampanjan (jota vuoden alussa yritin) niin pää tässä vaan hajois.

Suurin syy tähän raivoisaan negatiivisuuden huipentumaan on se että mensut alkaa ihan just... tiputellut on jo kaksi tai kolme päivää... ihan jo kp18 lähtien.... että revitään siitä sitten taas... Ehtii vielä toinenkin kierto mennä ennen kun päästään siihen pirun ivf hoitoon... jurkele...

Sitä sitten haaveilee ivf hoidoista tajuamatta että se on se viimeinen korsi... jos sillä ei onnistu niin elämä saattaa muuttua aika ronskisti... Tulee eteen melkoisen valtavia kysymyksiä... Haluanko kohdata niitä? NO EN HELVETISSÄ!!!!

Huomasin äsken olevani pahimman luokan masokisti! Menin naamakirjassa katsomaan uutisvirrasta torjutun toista lastaan odottavan tytskän seinää... Kattelin läpi kaikki ensimmäisen odotuskuvat ja muutkin kuvat... Luin läpi kuinka hän on käynyt ultrassa ja sitä sun tätä... Heillä siis jo toinen tulossa tän meidän yrittämisen aikana... Tyyppi vieläpä teki reilut ja katkas välit juurikin ennen ensimmäisen odottelun aloitusta, joten ei olla edes missään tekemisissä oltu aikoihin... vuosiin...

Huomaan kyllä että hain lähinnä lohtua siihen kuinka hän on lihonnut lapsen myötä ja kävin katselemassa kuinka "hienoa" tämä elämä nyt sitten vaippa ja tuttiviidakossa onkaan. Oikeastaan yritin olla lohduttamassa itseäni siitä mistä kaikesta minä säästyn vaan kuitenkin kateellisena katson niitä mahakuvia ja pohdin josko koskaan natsaa meillä??

Ihmettelen noilla lapsettomuusfoorumeilla pyörijöiden aivoituksia. Ihmiset tuulettelee ihan hulluna kun saa haamuplussia testeihinsä ihan liian aikaisilla dpo päivillä. No onhan se mukavaa tietysti ja itse varmaan myös sekoaisin täysin, mutta siltikin... Melkoista hötkyilyä? En uskaltaisi edes testailla noina päivinä vielä...

Istun tulisilla hiilillä ja odottelen sitä elokuun alkua. Niin loman kuin suunnittelukäynninkin osalta. Toivottavasti aloitus ei venyisi kauhean pitkälle vaan päästäisiin tämän vuoden puolella aloittamaan niin tulis tuo maksukattokin täyteen. Viimevuoden lopulla olimme siis ekaa kertaa tyksissä ja silloin mietin että kaikki menisi niin hitaasti että päästäisiin vasta 2012 alussa ehkä ivf puolelle... nyt kuitenkin tuntuu että ollaan edetty tosi pikavauhtia heti alusta asti ja siltikin mennään aika lähelle että oltais päästy alkamaan ivf vasta ensivuonna... Silloin 2012 tuntui ihan sairaan kaukaiselta idealta vaan nythän se on ihan lähellä jo.... Jos nyt tärppäis niin menis pitkälti sen vuoden puolelle että oltais nyytti kourassa... Vaan pah.... se menee vielä 2013 puolelle jos oikein arvaan... toivottavasti ei 2014...

Mulla on kova usko ivf:än voimaan... ja pakkohan se on ollakin? Ei ole muuta vaihtoehtoa enää sen jälkeen... se on peli pelattu... Jotenkin uskon että ne löytää jonkun vian mun munasoluista. Olen miettinyt mitä jos niitä ei olekaan... jos vaan kasvattelen tyhjiä munarakkuloita? Voiko silleen käydä?? Kaiketi voi? Olen myös jotenkin saanut päähäni että ne munasolut jotka minulta saadaan ovat jotenkin epämuodostuneita tai käyttökelvottomia. Mielessäni olen jo käynyt sukulaisia läpi jotka voisivat munasolujaan luovutella. Miehen simpathan on jo tutkittu ja hyväksi havaittu... toki niissäkin tietysti voi olla jotain, mutta aika varma olen että se olen minä joka tässä on ongelmana.

30% on suurehko donennäköisyys... Siis ivf hoidossa... Miten se  sitten on? Onko se todennäköisyys että sillä menetelmällä saadaan plussa aikaan vai onko se todennäköisyys/ kerta? Ilmeisesti / kerta?? Siihen nähden luotto olis korkeella.. Inseminaatiostahan lääkäri sanoi heti että tässähän on melko pienet onnistumisprosentit... Että olisi meidän kohdalla noin 10% luokkaa.  Se ei paljoo ensimmäisen inssin jälkeen lohdutellut. Ei auttais tää jahkaaminen ja venkominen aiheen kanssa, mutta toisaalta ei osaa muutakaan. stressaa stressaa ja stressaa vaikka ei ole mitään asialle tehtävissä.

Sen voin sanoa että nyt on alkanut vielä enemmän tulemaan sellanen olo että adoptioon en lähtis kuitenkaan. Jotenkin se tuntuu niin hankalalta tieltä ja kun ne probleemit ei todellakaan lopu siihen lapsen tuloon vaan siitä ne sitten alkaa ja kasvaa vaan vanhetessaan. Olen edelleen vahvasti sitä mieltä että ne lapset jotka adoptioon menevät ovat yleensä melko rempseiden äitien ja isien tekemiä ja se luonne kyllä periytyy. Se että kaksi hyvinkin rauhallista ja järki edellä menevää ihmistä saavat kapinoivan sähkösaappaan käsiinsä eivätkä yhtään pysty yhdistämään luonteenpiirteitä omiin kokemuksiinsa, on jo katastrofi. Tuttavia on jotka ovat adoptoituja ja luonteeltaan ihan eri planeetoilta kuin vanhempansa. Sekä nämä jo aikuisiksi lapsensa saaneet vanhemmat että lapset toteavan kyllä että tämä on ollut ongelma.

Yksikin tuttavani otti yli kolmekymppisenä selville omat biologiset vanhempansa, ja kauhistui kuinka on täysin biologisten lähisukulaistensa kaltainen vaikka kasvatus on ollut todella erilainen mitä olisi oman biologisen perheen kanssa ollut. Kasvattiäiti oli lapsen kanssa ollut ihan helisemässä ja on varmaan vieläkin. Erilaista olisi olla esim sijaisäiti? Onhan siinä se menettämisen pelko varmasti jatkuvasti, mutta toisaalta on myös tieto siitä että lapsi saa sen oman perheensä ja oman luonteensa kaltaista kasvatusta ja mallia. Väkisin suomenruotsalaiseen perhetyyliin vasaralla nakutettu viirupää sekoaisi ehkä tässä "seesteisyydessä".

Tämä oman elämän "seesteisyys" tulee mieleen lähinnä koska minä ja siskoni ollaan eri isästä. Hän on räjähtävää mallia oleva kaistapää joka menee ensin ja miettii sitten. Hänen kolme lastaan on kaikki kutakuinkin samanlaisia. Perheen arki on järkyttävää jonglöörausta että kaikki lapset ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kiukkua, huutoa ja pärinää on ihan hirveästi. Ne lapset kuitenkin kuuluvat siihen rumbaan ja ovat luonteeltaa osa sitä kaaosta ja nauttivat siitä. Minä taas kun nappaan sieltä jonkun päiväksikin hoitoon, saan tehdä ihan kokopäivätyön että lapset voivat sanoa että oli kivaa... Veljeltä tai joltain muulta kaverilta lainatut lapset taas ovat älyttömän tyytyväisiä kun leivotaan vähän pullaa ja syödään pihalla. Käydään kävelemässä jossain oudommassa paikassa ja ihmetellään normaaleita asioita. Elämyksen palaksi riittää kaupasta ostetut jätskit jotka nautitaan vaikka puistonpenkillä. Ikähaarukkaa on siinä kolmesta viiteentoista. Tämä rämäpääjengi märisee vaan että on tylsää siellä ja pleikkaa pitäis pelata ja mennä kokoajan... Muut nauttivat hetkistä ja keskustelemisesta. Ne tykkäävät että joku antaa aikaa ja kuutelee juttuja. Sitä NORMAALIA hommaa mitä minäkin kestän :D

Oikeastaan aika surullista että näitä asioita pitää edes pohtia? Normaalistihan sitä saa arvalla sen lapsen mikä nyt mahassa on kasvanut ja sen kanssa eletään. Jokainen "saa kannettavakseen sen minkä hartiat kestää" joku järkevä yritti minulle joskus sanoa. Ei tarvitse pohtia että mitäs sitten jos se "hankittu" (adoptoitu) lapsi olisikin niin hankala että alkaisi koko homma kaduttaa. Tulee huonot olot siitä onko sittenkin huono äiti ja miksi piti tehdä jotain näin "luonnotonta". Heikkoina hetkinä varmasti kaduttaa ja itkettää... Näen jotenkin adoption häviämisenä jo itsessään ja vieläpä kaikki sen tuoma onni on jossain hämärän peitossa. Näen vain ne ogelmat.

Onneksi on vielä yksi oljenkorsi käyttämättä... Ehkä meidän ei koskaan tarvitse pohtia adoptiota....

Oli ihan pakko vaihtaa uus blogin nimi. Tämä irrallinen lausahdus tuli vastaan rado Aallolta. Se vaan iski... Sen käänteispessimistinen sisältö ilman optimismin hiventäkään antaa vaan niin hyvin mielen ja ehkä jopa luo vähän positiivisuutta yrltiörealisteille.

Ensimmäinen rakas sananlasku oli: Ensimmäinen lintu madon nappaa, mutta toinen hiiri saa juuston.. Sen jälkeen tuli juurikin tuo: Optimisti on väärin informoitu pessimisti. Nyt on pakko ottaa omaksi tuo hirvee riski onnistua. Se sitäpaitsi sopii tosi moneen kohtaan.

Itselle se tietysti on nyt tärkeä ohjenuora kun sinne ivf hoitoihin mennään. Tarkkoja prosentteja en tiedä mutta yleensä se on siinä 30-40% mahdollisuus onnistua... Se on oikeesti hirvee riski jos se olis esim leikkauksen epäonnistumisriski.... Näin pitkän lapsettomuuden jälkeen se jopa vähän tuntuu HIRVEELTÄ riskiltä. Loppuisko tää tyhmä elämänvaihe kuin seinään siinä?? Periaatteessa loppuis... (ja korvautuis uusilla joo)

Että näillä taas mennään... Toivottavasti pysyn selväjärkisenä vielä yhden kuukauden että päästään sinne ivf suunnitteluun...

Miksi otsikointi näin?? No ihan vaan siitä syystä että olen kyllästynyt ja raivoissani jeesustelijoihin jotka jaksavat mainostaa positiivisen ajattelun voimaa. Olen kurkkuani myöden täynnä elämäntapakouluttajia jotka paasaavat ihmisen pystyvän saavuttamaan mitä tahansa kunhan tahtotila on tarpeeksi korkealla. Siis ihmeitäkin....

Yrittääkö ne oikeasti väittää että lapsettomat ovat vain tahdottomia otuksia jotka eivät osaa haluta asioita oikein? 

Minä peruspessimisti olen löytänyt itsestäni aivan uskomattoman positiivisen puolen. Olen erittäin sitkeä uskomaan raskautumiseeni kuukausi kuukauden jälkeen. Olen aina ihan varma että on tärpännyt ja joka kuukausi on yrittäminen mielessä ja suurin päämääräni.

Nyt olen kokeillut parin vuoden aikana jo kaikenmoisia henkisiäkin jippoja ja tästä kuukaudesta lähtien päätin että OLEN raskaana... En yritä vaan olen.... Tästä syystä merkitsen jo kierron alusta asti raskausviikkoina etenemisen. Eipähän pysty kukaan sitten myöhemmin syyllistämään että en vaan ole halunnut tarpeeksi kovasti!!

Toki tietysti tahtotilaa voi ajatella niin että sitten jos adoptioon mennään niin siinä on vaan oltava sitkeä ja kestävä, mutta sekin ura on monilta poissa mahdollisuuksista esimerkiksi sairauksien vuoksi. Että ei siinäkään tahto paljoa auta.... Eikä se ole se biologinen lapsi jota minä yritän tässä tsempata kovasti.

Pyh ja pah... pakko jatkaa eteenpäin ja ensiviikolla on jo inssi....

Tässä kierrossa piikittelyä siis kp 3-7 ja maanantaina ultraan

Näinpä se sitten pyörähti taas seuraava kierto aluilleen. Kp1 menossa siis tässä toisessa inssiyrityksessä. Viimekierto päättyi mukavasti reilun viikon tiputtelun jälkeen.

Piikit odottelevat vessan kaapissa ja riemu on rajaton. Maanantaina soittoa tyksin suunnille ja konehuonetta taas näyttelemään. Näillä näkymin torstai olisi ensimmäisen piikityksen päivämäärä... Saas nähdä mennäänkö samalla ainemäärällä kuin viimeksi. Jotenkin luin lääkärin eleistä ja kommenteista että hän olisi halunnut munasoluja olevan enemmän kuin se 1kpl. (mikä on minusta outoa sillä siihenhän sitä pitäisi pyrkiä??)

Ensimmäiseen inssiin oli odotukset oikeestaan aika nollissa sillä eihän siinä ole kovin suuret mahdollisuudet onnistumiselle varsinkin kun ei ole mitään vikaa löydetty... Nyt kuitenkin kun serkku oli tällä konstilla plussannut niin alkaa vähän joku toivonkipinä taas nousta..... Josko mekin jo tänävuonna saataisiin aluille... Jos ei inssit tehoo niin ei varmaan editä tän vuoden puolella vielä ivf puolelle... Neljä inssiä kun pitää lusia ja sen jälkeen pääsee jonottamaan vasta ivf hoitoon (jonka jono on kuulemma n. 2kk) niin tiukille menee.

Onneksi tulee kesä ja kärpäset. Ehkä se vähän lohduttaa... Äitienpäivä on ihan paska keksintö... Se on lapsettomien päivistä yksi pahimmista. Ei itse äitienpäivä, mutta kaikista tuuteista tuleva perheen ylistys ja hehkutus siitä kuinka kaikki kaikessa on ne omat lapset ja se perhe... Varmasti lapsensa menettäneet vihaavat tätä päivää vielä lapsettomia enemmän.

 

Mietin tuossa mitä kirjoittaisin tai sanoisin lehtiartikkeliin joka käsittelisi lapsettomia äitienpäivän aikana.

Helpostihan sitä kirjoittaisi negatiivisia asioita ja kiukkuaisi omia päässä mellovia mustia ajatuksia, mutta mitä sekin sitten auttaa? Lapsettomuudesta kärsimättömät kun pitävät katkeroituneita lapsettomia ihan täys patapäinä eikä voi ymmärtää mitenkään niitä ajatuksia, joita alkaa vuosien saatossa mustassa mielessä velloa. Ehkä jutun pitäisi käsitellä vain ymmärtämystä lapsettomia kohtaan ja hienotunteisuutta asian tiimoilta. Kenties eniten minun mieleeni olisi listaus niistä peruskommenteista joita lapseton ihminen EI halua kuulla.

Ymmärtämättömyys lapsettomien itsesuojeluvaistoihin on yksi asia joka minua ihmetyttää. Lapseton hoidoissa oleva nainen ei haluaisi mennä paikkaan, jossa on yksi vauvamaha... mutta juhlat joissa niitä on enemmän tai ehkä jopa niinkin kamala paikka kuin vauvakutsut kaverin lapsen kunniaksi ovat ihan järkyttäviä paikkoja. Pelkkä ikeareissu päiväsaikaan saa ainakin minut voimaan pahoin ja masennun moneksi päiväksi niistä kaikista mahoista ja vaunuista. En niinkään ole katkera miksi muilla on, vaan kateellinen kun en itse saa. Sama pätee pallomahojen keskinäisten keskustelujen pakkokuunteluun. Siihen tilanteeseen ei vaan saa lapsetonta naista pakottaa tai ajaa. Se sisäinen pahaolo joka siitä tulee on niin valtava että fyysinen pahoinvointi on ainakin minulla aina liki.

Lapsettomuudesta kertominen oli minun kohdallani sellainen asia minkä päätin jo alkuunsa että kerron jos joku kysyy tai edes vihjaa...Ei tämä ole mikään salaisuus... Vaan mites nyt kun kolmas vuosi pyörähti juuri käyntiin. Nyt sapettaa ihan vietävästi että on tullut kerrottua... tai toisaalta ehkä sama tilanne olisi jos en olisi kertonut. Samat ihmiset kerta toisensa jälkeen kysyvät tavatessa että eikö vieläkään... NO HELVETTI EIKÖ SE NYT PÄÄLLE NÄY ETTÄ EI VIELÄKÄÄN!!!! Aina sama tilannepäivitys pitää antaa että ei ole ei tule eikä tiedä miksi. Sitten tulee se herkullisin kohta josta voisi tehdä oikein listauksen mitä EI SITTEN PIDÄ SANOA!!

1. Ei se meilläkään niin helpolla tullut. Meni meilläkin melkein puolivuotta! Kyllä se sieltä tulee kun sen aika on.
(lapsettomilla on takanaan vähintään vuoden turha tahkominen ja useimmilla vuosia jos ei vuosikymmenkin mennyt tässä projektissa ja se ei ole ollut leppoisaa lapsentekoa enää aikoihin vaan kalenteriin ja lääketieteeseen nojaavaa osittain nöyryyttävää puurtamista mihin on mennyt rahaa ja aikaa mielipahaa mukaan laskematta niin paljon että yksi puolivuotta on kärpäsen paskakasa. Hoidoissa oleva lapseton vierailee klinikalla 1-6 kertaa per kuukausi availemassa haarojaan jos jonkunmoisille kojeille. Suun kautta niellään hormooneja, mahanahkaan piikitetään toisia ja kolmatta tungetaan kapseleina toosaan.)

2. Oletteko kokeillut seksin jälkeen että laitetaan tyyny pepunalle tai pidetään jalkoja ylhäällä. Se autto meidän tuttavalla jotka oli olleet lapsettomia jo pitkään?
(tämä kommentti on ihan samoilla linjoilla tuon ykköskommentin kanssa.... Mutta laitoin sen kuitenkin kakkoseksi koska moinen uskomus elää tietämättömyyden varjolla. Kyseinen kikka ei toimi, eikä sille oli mitään fysiologista, geometrista, fyysistä eikä psyykkistä todistetta toimivuudesta. Se nyt vaan on elämään jäänyt juttu jota OLEN KOKEILLUT JUU totta helvetissä aikani... koska ei ole sellaista asiaa mitä lapseton ei olisi kokeillut. Kaikki eri asennot ja kellonajat ja pidättäytymisajat ja ruokavaliot. Niin greippimehujen litkimiset kuin foolihappopillereiden napsimiset. On vitamiinit kaikki eriaikoihin ja eri sekoituksilla. Kalanmaksaöljyt eri merkeiltä. Fysioterapiaa, kiropraktiikkaa, vyöhyketerapiaa, homeopatiaa ja akupunktiota. )

3. Kyllä se sitten tulee kun lakkaatte yrittämästä. Meidänkin tuttavapariskunta yritti neljä vuotta ja sitten kun antoivat periksi hoidoista niin sitten se sieltä tulikin ihan itsekseen
(tämä on niin raivostuttava keskustelunavaus, että en tiedä miten pitäisin itseni housuissani. Kerro minulle miten lopetetaan yrittäminen? Miten luovutaan siitä ainoasta oljenkorresta eli lääketieteestä ennen kuin kaikki konstit on kokeiltu? Mihin kyseinen väittämä perustuu? Mikä vaiva tuttavapariskunnallanne oli syynä lapsettomuuteen...? Mitenkäs sitten se kaikkien tuntema joku sukulaisnainen joka vaihtoi miestä ja vuosien lapsettomuus oli ekassa kierrossa hoidettu... pitäiskö mun vaihtaa miestäkin vielä??

4. Nauttikaa nyt elämästänne kun teillä ei ole lapsia. Kyllä vielä ehditte tätä kakkavaippa-arkea elämään ja haikailette vapauden perään
(tämä ei ota niin paljon kaaliin kun tiedän sen olevan juurikin näin ja asia on vain raaka totuus. Se kuitenkin satuttaa melko paljonkin lapsetonta jonka vapaus ei ole enää vapautta. Se on sairaalassa juoksua, kellontarkkaa piikittelyä ja tikkuihin pissimistä. Elämästä häviää vuosia huomaamatta kun vain yksi projekti vie sen kaiken vapaan ajattelun ajan. Se on mielessä herätessä... se on mielessä päivällä satoja kertoja. Se tulee mieleen jokaisesta lapsesta ja pallomahasta. Se hyppää silmille kaupassa eri osastoilla ja sen kuulee radiosta satoja kertoja päivässä. Elämää ei voi suunnitella sen enempää eteenpäin kuin lapsellisetkaan... Varaanko matkan ensi kevääsen?? Entä jos onkin sitten tärpännyt ja olen viimeisilläni juuri silloin?? Varataan myöhemmin.... jaa hoidot on just sillon... jätetään varaamatta...

Lapsettomuus on uskomattoman yleinen vaiva. Siitä kärsii jokaisen ihmisen joku tuttu tai sukulainen... Parhaimmillaan todella moni tuttava. Suuret määrät ihmisiä kärsii hiljaa tästä perhekeskeisestä maailmasta jossa eivät tunne itseään kokonaisiksi... jos edes ihmisiksi ja elinkelpoisiksi lainkaan. Silti lapsettomien tuskaa ja pahaa mieltä halutaan vähätellä eikä pystytä muistamaan että se riipivä kipu, jonka sen oman lapsen menettäminen saisi aikaan on vain muutaman metrin päässä... Ehkä siinä lähisuojatiellä... Ja sen jälkeen ne katkerat tunteet ja paha mieli olisi täysin oikeutettuja... koska silloin on menettänyt jotain.... Lapseton ei ole sitä jotain koskaan saanutkaan niin mitäs vikisee... Vaan kun kaikki muut ympärillään on saanut ja lapseton tietää kyllä mistä on jäänyt paitsi.

Niin kauan kun sitä lasta ei yritä, tai kun sen saa, aika kuluu eteenpäin ja tuntuu että vuodet vierii omalla painollaan. Kun se lapsettomuuden ruma peikko istuu olkapäällä aika kuluu myös eteenpäin, mutta vain kahden viikon sykleissä mutta silti kuukausi kerrallaan pettymyksestä pettymykseen. Tuttavien lapset kasvaa... Isovanhemmat ja omat vanhemmat ikääntyvät. Maailma tuntuu kutienkin menevän kovempaa vauhtia kuin mitä oma aika menee.... Juna menee siis nopeammin kuin mitä itse pystyt juoksemaan. Entä jos jäänkin laiturille... Olen se yksinäinen vanhus siellä vanhainkodissa, jota ei tule ketään katsomaan, sillä sinulla ei ole enää ketään.

Ihan järkyttävä kertomisen tarve ja puhumisen pakko... Vaan kun ei ole ketään jolle kertoisin tai juuri ketään jota jaksais kiinnostaa! Pakko siis tulla tänne purkamaan kaikki mahdolliset asiat niin on purettu nekin energiat johonkin.

Tai siis mitään uutta kerrottavaahan ei ole mistään asiasta. Kaikki tuli jo keskiviikkona kirjoiteltua, mutta nyt tämä vaan konkretisoituu jotenkin tämä vuoden odottelu, että jotain alkais hoitorintamalla tapahtumaan. Yllätys piikittelyn aloittamisesta sai minut ihan tolaltani ja olen innoissani tietysti siitä että mennään täysillä eteenpäin ilman hissuttelua ja ajan kuluttamista, mutta toisaalta niin häkeltynyt että oksat pois.

Miehelle tietysti tuli tämä aloituksen nopeus myös ihan puskista ja en osaa edes kuvitella mitä siinä pienessä mielessä nyt liikkuu. Tänään joutui kesken työpäivän painumaan verikokeisiin koska ne on oltava tehtynä ennen inssiä. En myöskään osaa ajatella mitä hän tästä päässään miettii.

Lueskelin vanhaa simpukan lehteä tuossa lääkäriä odotellessa ja koko lheti käsitteli lähes pelkästään lapsettomuutta miehen näkökulmasta. Montaa miestä siinä oli eri artikkeleihin haastateltu ja itselleni jäi päälimmäiseksi käsitys siitä että miehet ajattelevat tämän olevan naisen pakkomielle ja taistelu oman biologisen pakkonsa kanssa. Näinhän se varmasti miehen näkökulmassa onkin. Omassa päässäni taasen käyn tätä taistelua hänen puolestaan, sillä hän on enemmän meistä se joka pehreen ympärilleen haluaa ja minä tietysti myös, mutten ehkä ole niin lapsien perään. Tietysti tämä lapsettomuus on vääntänyt minunkin päänupissani muutaman nappulan kaakkoon ja lapsi on muuttunut pakkomielteeksi ja elämän edellytykseksi, vaikka se ei sitä ole koskaan ennen ollut.

Ennen yrittämisen aloitusta kyselin monelta tuttavapiirin äidiltä, mitä on vauvakuume, ja miten se päätös lapsen hankkimisesta on heillä mennyt. Itse kun en kokenut minkäänlaista vauvakuumetta, enkä haikaillut sitä lapsiperheen arkea. Tiesin kuitenkin että lapsia haluan elämääni, mutta minulta puuttuu se "oi kun ihana vauva tai lapsi" vaihe päästäni kokonaan. Tiedän mitä on koirakuume, ja se että haluaa eläimen elämäänsä ja hinkuaa sitä mielessään jatkuvasti ja selailee kasvattajien sivuja yms yms. Minulla ei ole sellaista lapsen hinkua. En tykkää vauvojen naamoista (en pidä niitä suloisina) Toisaalta en ole koskaan tykännyt leikkiä nukkejen kanssa... Ehkä olen vaan vinksahtanut päästäni.

Pitäisiköhän minun mennä vaan jonnekin nuppitohtorille paasaamaan näitä omia ajatuksiani ulos pääkopastani... Se voisi sitten nyökytellä ja kertoa että nämä on ihan normaaleja ajatuksia joita ihmisillä toisinaan päässä pyörii... Ehkä säästän ne vaan niihin julmetun kalliisiin piikkeihin. Optimisti ottaisi sen viiden ampullin pakkauksen, mutta taidan pistää rahat likoon ja ottaa sen kymmenen setin samaan syssyyn ja olen reaisti. Onnistumisprosentii on kutienkin siinä 10-20% luokkaa eli ei kovin suuria odotuksia passaa nostaa.

Nyt sitten vaan auto lämpeemään ja kohti apteekkia... Huomenna se uuden elämän tavoittelu sitten taas alkaa!

Mitenkäs sitä taas itsensä tsemppais "jumppapäivään"? Ennen kun ovistikkuun pärähti kaksi viivaa sitä oli intoa ja toivoa täynnä. Nyt sitä vaan miettii että otetaan taas tämäkin arpa vaikka ei näistä mitään koskaan voita. Ihmeen negatiivinen fiilis on nyt kun odottelee hoitojen aloitusta. Ei vaan irtoo sitä kuuluisaa positiivista ajattelua yhtään.

Miestä ei kuitenkaan pätkän vertaa haittaa tämä ajoittaminen. Hän on iloinen ihan kaikista mahdollisuuksista joita hän saa...

Muistanpa silloin joskus suhteen alussa kun juteltiin että mitäs se sitten on kun aletaan lasta "tekemään" ja ekaa kertaa harrastetaan seksiä niin että ehkäisy on poissa ja "ne" päpivät on käsillä... Notta tuleeko sitä sitten tuokion jälkeen sellanen "hei missä on se undo nappula?" Haaaa haaa... Woi helvetti että sitä oli sillon niiiiiiiiin väärässä taas niidenkin ajatusten asettelussa.

Nyt sitä on toivottu, rukoiltu, odotettu, haluttu, väännetty, käännetty ja tehty kaikki mahdolliset keinot että se plussa tulis vaan eipä se tule...

Joku itsesuojelumekanismi minulle on tullut ihan parin viimekuukauden aikana. Se että annoin itselleni luvan ns. vauvakuumeiluun eli sain miettiä lastenhuoneen sisustusta ja luin kaikenmoisia artikkeleita ja töllöttelin lastenvaatteita yms hömppää, niin en minä sillä sitä vauvakuumetta saanutkaan aikaan. Mietin vaan entistä enemmän kaikkea negatiivista mitä lapsi toisi tullessaan. Jatkuvaa huutoa ja vikinää. Ei kunnon yöunia, saatikka päiväunia. Eläimet jäisi vähemmälle hoidolle, kuin myös mies. Paskaa, oksennusta pissaa.... kivistävät tissit jotka vuotaa... levinnyt persaus mitä pitäis joskus kaventaa... Auto vaihtoon, vaunujen yms tooooosi edullisen oheistuotteen ostoa... Mistä moinen mahtaa johtua?

Onko pääni jotenkin halajamassa siihen lapsettoman arkeen sittenkin? Mies saa taasen pian ylennyksen ja taloudellisesti meillä menee todella hyvin... (siihen nähden missä kurjuudessa olen elämäni elänyt... Miehelle varmasti tämäkin on vielä kituuttamista) Nyt voitaisiin rahallisesti lähteä vaikka heti, ja mihin tahansa maailman kolkkaan... Vain työt ja lomat järjesteltävänä ja voitaisiin painua johonkin... Tältäkö niistä kaikista helsinkiläisistä ikinuorista tuntuu?? "En ole vielä valmis lapsen saamiseen... onhan mulla vielä aikaa kun olen vasta 35v!" "Siis mä en voi käsittää et sellaset alle 30v naiset hakkii lapsia... En mä olis ainakaan ollu sillon vielä valmis ja tarpeeks aikuinen" Yyyyyyh... että mua on puistatellu noi kommentit, ja nyt ivallisesti mietin että näillä ikinuorilla on luultavasti tämä ihan sama lapsettomuuspaska vielä edessään... Siinäpähän nauttivat sitten...

Erona näihin naikkosiin minulla on se että olen tuossa iässä tiennyt jo 10 vuotta että en kykene lapsia saamaan.... Että olenkohan yhtään sen onnellisemmassa asemassa.... Ainakin olen yrittänyt ajoissa... Heillä ehkä tunnontuskia enempi kun ovat jättäneet viimetinkaan ja juna meni jo... Tai sitten niillä käy just niinku unelmissa, eli saavat lapsensa parin kierron jälkeen ja kaik menee nappiin.... Toivottavasti en tätä akkalaumaa joudu tapaamaan sellaisissa merkeissä.... :(

Ihan oikeasti otin tänään jättisäkkituolin takan eteen ja pistin puut palamaan. Koko koti tyhjänä ja hiljaisena ja minä lämmittelen takan ääressä ja mietin.... ja mietin... ja mietin...

Mikäs niin mietteliääksi vetää, on taas lapsettomuus. Työpaikalla tuli parin naisen kanssa jutuksi nuorena "eläminen" ja itse olen sitä miettinyt monesti että miten voisi elää sitä nuoruutta ja mitä se sitten voisi olla... Eikä kunnon vastausta ole mieleeni juolahtanut... Lienee olevan taas vain sitä nykyajan hömpötystä, jossa pitää saada vaan enemmän ja lisää ja paljon kaikkea... Myös elämää...

Juttelukavereiksi töissä osui sitten sopivasti pari vuotta minua nuorempi nainen ja parikymmentä vuotta vanhempi. Molemmat lapsettomia ja omasta tahdostaan. Nuorempi nyt ehtii mielensä muuttamaan miljoona kertaa, mutta vanhemmalla alkaa olla juna jo menossa sen pysäkin kohdalta. Enpä heitä lähtenyt käännyttämään mutta kerroin kyllä miten olen aina ollut ns. "ei lapsi ihminen" mutta päättänyt että joskus lapsia hommaan ja mieluiten kolme kappaletta ja muutaman vuoden väleillä ENNEN kun tulee 30 täyteen pitää olla perhekin kasassa.

Ei se sitten mennyt ihan niin... Tai mistä sitä tietää jos kolmoset repäsen tässä kiireessä :D Nuorempi juttukaveri sitten vaan hymyili ja ihmetteli kun ei kukaan halua uskoa häntä kun hän kertoo haluavansa jäädä ilman lapsia, ja vanhempi taas sanoo että mahdollisuuksia on hänen elämässään ollut mutta tietoinen valinta on ajanut tähän ja hän on tyytyväinen. Nyt haluaisin kysyä heiltä 100 aiheeseen liittyvää kysymystä lisää ja mietinkin miten ne voisin ystävällisesti kysyä... Mm miten he ajattelevat tulevaisuutensa ja sen jos se katumus sitten kuitenkin tulee kun on jo liian myöhäistä? Mitä heidän sukulaiset ja tutut ovat mieltä tästä päätöksestä ja onko tullut paljon kommentointia? yms.

Vanhempi tietysti kertoi pari tarinaa kuinka pitää lopettaa yrittämästä niin tulee raskaaksi... Kysyin kyllä häneltä miten helvetissä se on tietoisesti mahdollista... Kerroin että toivo pitää ensin lyödä totaalisesti lyttyyn ennenkuin lapseton pariskunta voi antaa yrittämisessä periksi ja yrittää aloittaa sen lapsettoman elämän joka voi muutaman ennakkotapauksen voimin muuttua perhe-elämäksi juuri silloin kun sitä ei odota. Mutta siihen on vuosien matka ja pettymyksiä ja raastavia kokemuksia pitää kerätä vielä pitkän aikaa, ja silloinkaan ei todella tuuri käy monelle.

Samainen päivä oli nyt taas päivä kun soitin TYKSiin varatakseni aikaa sinne. Olemme siis käyneet kerran kättelemässä täysin avutonta ja ahdistunutta lääkäriä joka änkytykseltään sai meille kerrottua että ei hoitoja aloiteta ennen kun on 2v lapsettomuutta takana. Tämä asia kuitenkin saatiin litattua kun soittelin perään tapaamisen jälkeen kun olin tyrmistykseltäni selvinnyt. Pyysi ottamaan tammikuussa puhelua ja varaamaan aikaa... Ja minähän soitin nyt sitten ensin viime pe ajanvaraus numeroon joka oli sitten ihan väärä paikka soittaa kun pitää soittaa hoitajalle (no just... mistä vidusta mä sen olisin taas voinu arvata) jolle puhelinaikaa on ruhtinaalliset 30min/päivä ja luuri aina varattuna. Sain sinne sitten puhelun kuitenkin läpi ja olisin saanut clomireseptin ja tässä kierrossa olis sitä pitänyt alkaa popsimaan... Kah kun olin jo 3kk sitä vetänyt... ja lääkäri kyllä tiesi asiasta.... No nyt sitten ensikiertoon viimeinen clomisatsi minkä omistan ja maaliskuulle vihdoin hoidon suunnittelukäynti...

Voin jo etukäteen arvata että siellä päätetään että clomeilla vielä 3kk lisää jonka jälkeen siirrytään inseminaatioihin joita tehdään 4 kertaa, jonka jälkeen katsotaan taas uudelleen... Ehkä joskus 2011 loppuvuodesta päästään ivf suunnitteluun ja 2012 alkaa tositoimet... Voi että mä toivon että ei tarvii koskaan niin helvetin pitkälle tätä asiaa lähteä viemään vaan plussa tulisi jo tästä kierrosta.

Tänään vielä kolmaskin pohdintaa aiheuttanut asia oli erään blogin aiheotsikon perässä katsomaan menty kirjoitus. Kyseisessä blogissa 16v tyttö kärvistelee laitokselle lähdössä viimeisiä viikkoja. Hän ilmeisimmin on tietoisesti hankkiutunut raskaaksi koska taustalla oli jo yksi keskenmeno. Tyttörukka saa selitellä ihmisille valintaansa hamaan tappiin asti ja saa taatusti paljon paheksuntaa osakseen. Luulisi että katkeroituva lapseton olisi kateellinen ja mustasukkainenkin, vaan enpä ole. Siinä se 16v hoitaa sen lapsensa luultavasti yhtä hyvin kuin 30v nainenkin. Ihminen on luotu lisääntymään ja lapsen hoito ei ole mitään ydinfysiikkaa... Kunhan asenne on oikea, ja se kyllä tuntui olevan. Aloin itse miettimään miksikä ei sitä lasta olisi aloittanut tekemään jo aiemmin? Olisiko asiat toisin? Jos minä 27v mietin tätä, niin miten on yli 30v laita kun he miettivät mitä jos leikkiä... Jonkun verran olen foorumilla törmännyt 20v kinttaalla olevia lapsettomia jotka yrittävät vuosien yrittämisen jälkeen päästä lääkärin pakeille, mutta ei heitä oteta tosissaan kun ovat niin nuoria... Millä helvetin oikeudella? Sama meillä oli että 2v pitää olla yritystä koska ollaan vielä niin nuoria (30v oli ikäraja) Sissos saatana mitä rasismia, jolle on kyllä selityksensä, mutta ei ne paljoa lämmitä siinävaiheessa kun taas pistetään jonon hännille.

Hatunnosto ja isot onnittelut siis tälle 16v tytsylle joka tulee vielä monet kerrat puolustelemaan paikkaansa yhteiskunnassa nuorena äitinä. Olen kade, mutta hyvällä tavalla...

Summasumarum: Se mitä takkatulen edessä tänään oikeasti mietin oli se, kuinka täydellistä elämäni juuri nyt on. Minulla on hyvässä työssä oleva maailman mahtavin mies joka vieläpä rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, ja hyväksyy lemmikkini ja muut paheeni. Hän pitää samoista asioista kuin minä ja tekee enemmän kuin oman osansa kodinhoidossa ja ylipäätään kaikessa... Olen nuori ja keskimäärin terve ja hyvinvoiva. Minä saan siedettävää palkkaa melko siedettävästä työstä.

Kaiken tämän hyvän yli jyrää nyt kuitenkin valtava menettämisen pelko, sillä tämä lapsettomuuspeikko alkaa kasvaa... Entä jos se vuosien saatossa kasvaa liian isoksi ja syö meidät?  Nyt on kaksi onnellista yritysvuotta kohta takana... Miten seuraavat kaksi, kolme..... viiisi vuotta? Entä koko elämä??

Minä muuten pidin joulusta joskus. Nyt se on vaan päässyt unohtumaan mikä siinä oli niin kivaa.

Tänäjouluna valmisteluina on ihan vaan verhojen vaihtaminen punaruskeisiin ja se oli sitten siinä... Edellisinä vuosina on raahattu kotiin kuusi ja koristeltu. Piparkakkutaloja värkätty liukuhihnalla ja ikkunoihin viritelty kynttelikköjä lähes vatupassin kanssa suoraan linjaan. Kynttilöitä on poltettu ja keittiöliinoista lähtien on ollut joulukuosia... Vaan mites tänävuonna...

Meillä ei ole yhtäkään joulukoristelaatikkoa avattu. Ei ole kynttelikköjä ikkunoissa eikä ainokaistakaan jouluruokaa tehty. Pakolliset lahjat on kyllä ostettu mutta joulu saa nyt pyyhkäistä ohitse ja katsotaan sitten ensivuonna josko jo sitten olis parempi joulumieli.

Enpä olis uskonut että minutkin saa joku asia näin maahan. Kauan sain tapeltua sitä katkeroitumista vastaan, mutta nyt se vaan on ylivoimaista... Mietin tuossa jo pitäisikö mennä ihan ammattiauttajan kanssa taas vaihtamaan sana jos toinenkin asiasta josko vaikka auttaisi.

Mitenkäs se nyt näin suureksi peikoksi pääsikin kasvamaan? Olemmehan vielä nuoria eikä meillä ole vielä kiire, jos muiden sanoihin olisi uskominen. Eikä minullakaan olisi kiire jos joku vaan voisi minulle kristallipallosta näyttää että niitä lapsia vielä tulisi joskus. Vaan kun on tämä epätietoisuus ja pelko siitä että entä jos ei tulekaan?? Tai onkohan se sittenkään edes se pelko vai onko se kuitenkin pettymyksen pelko. Reilu kaksitoista kertaa vuodessa saa kokea maansa mustenevan silmissä mutta toisaalta reilu 12 kertaa vuodessa on toiveikkaampi kuin koskaan. Vuoristoradassakin tulee paha olo pidemmän päälle ihan varmasti ja tylsäksi se muuttuu muutaman kierroksen jälkeen. Erona on vaan se että vuoristorata alkaisi tuntumaan tylsältä eikä ne nousut ja laskut enää niin tunnu kun ne on kokenut... Tässä ne vaan tuppaa kertaantumaan ja muuttumaan pahemmiksi.

Dear joulupukki.... Mulla olis vaan yks toive..... Että päästäis tästä junasta pois seuraavalla pysäkillä....

Olipa tuossa jokunen päivä sitten radiossa lapsettomuus Vapun puheenaiheena. Siellä oli sitä perinteistä tarinaa ja vähän erikoisempiakin, mutta eihän tuosta keskustelusta kovin syvällistä saatu. Ehkä kuitenkin jokunen lapsellinen sai siitä pientä järkeä lapsettomien kanssaihmisten kanssa keskustelemiseen yms. Minulle kuitenkin tuli tämä raaka asia mieleeni...

Työpaikan kahvihuoneessa oli kerran tällainen keskustelu jossa oli 55-65 ikäisiä naisia eli tämä "eläkeläiskerho" istui siellä taukoaan viettämässä. Koko poppoo pohti firman lapsia odottavia ja lapsia saaneita työntekijöitä. He puhuivat lämpimästi kaikista ja pohtivat miltäköhän siitäkin nyt tuntuu kun on laskettu aika jo mennyt yms. Juttu kääntyi lapsenlapsiin ja niistä jauhamiseen ja tädit kertoivat kilpaa  mitä niiden kanssa on puuhaillut ja kuinka eläkepäivinä sitten sitä ja tätä. Samalla kun minua tietysti ahdisti niin näin sivusta vielä valitettavampaa. Yksi samaan ikäryhmään kuuluva kärttyinen yksinäinen mummo kääntyi kannoillaan ja jätti tauon kesken. Hän ei enää kestänyt keskustelua josta minäkin olin miettinyt poistumista (vaikka olinkin toisessa pöydässä) Jotenkin sen ilmeen nähtyäni tiesin että tämä nainen on tainnut myös jäädä aikoinaan lapsettomaksi.

Silloin tajusin että eihän tämä tähän lopu. Jos on aikoinaan jäänyt lapsettomaksi on se ehkä hyväksyttävissä ja jossain vaiheessa jopa elää taas normi elämää ilman huolia.... Kunnes sitten ne tuttujen lapset alkavat lisääntyä ja tunnetusti kaikki vanhemmat naishenkilöt jaksavat aiheesta kyllä puhella keskenään ja esitellä kuvia. Ja mikä pelottavinta, se ei lopu vielä siihenkään vaan vanhainkodissakin vielä saa katsella kun ne lapsenlapsenlapset tuodaan esiteltäviksi muille mummoille ja papoille. Veistä kierretään taas lisää hauraiden kylkiluiden välissä. Tuska ei siis taida loppua ihan vielä siihen ensimmäiseen asian hyväksymiseen.

Samassa radio-ohjelmassa oli myös hyvä lausahdus simpukan joltain tätskältä. Kerrottiin hyvin kuinka nainen selittää miehelle että sitten kolmannen mikrohedelmöityksen jälkeen hän ei enää jaksa tätä hommaa ja adoptoimme pienen tytön kiinasta, johon mies sitten toteaa että otahan nyt ihan rauhallisesti ja mennään sinne ensikäynnille nyt alkuun. Katsotaan sitten mitä siellä sanotaan.

Samaistun täysin tähän. Itse olen jo käynyt kaikki mielessäni läpi mitä sitten jos ei tärppää siinä tai tässä tai tossa... Toisaalta mieskin otti adoption puheeksi muutama kk sitten kävelylenkillä. Kysyi mielipidettäni ja keskustelimme sijaisperhetoiminnastakin. Ihmeellistä jotenkin puhua noista hyvinkin kaukaisista asioista joita ei jotenkin uskoisi joutuvansa pohtimaan. Eihän minun pitänyt tähän lapsettomuuteen sekaantua mitenkään...

Tänään töissä koin yllätyksen... Samaa työtä eri vuorossa tekevä tätskä käy myös lapsettomuushoidoissa... Tai siis minähän en käy vielä hoidoissa mutta hän pääsi tiensä päähän asti jo :( Surkean näköinen nainen oli vastassa kun tulin töihin ja hetken jutustelun jälkeen hän kertoi olleensa sairaslomalla koska oli ollut munasolupunktiossa. Ja naamailme oli synkkä koska yhtään solua ei oltu saatu talteen ja olin myös annettu ymmärtää että niitä ei saataisi muillakaan hoidoilla sieltä tulemaan...

Surkeampaakin surkeaa hänen osaltaan ja voin vain pahoitella, mutta jotekin sain siitä itselleni jotain. Ensimmäisiä ihmisiä jotka ihan livenä tiedän käyvän läpi näitä juttuja juuri nyt. Hänelle toki on turha ruveta enää asioista puhelemaan kun kerran tie nousi pystyyn, mutta kuitenkin.

 

Olen tässä muutaman piiiiiiiiiitkän ja tylsän työpäivän miettinyt ihmisluontoa. Miksi pitää kaikesta tehdä niin hemmetin suuri asia?? Minkämoinen elämäntilanne ihmisellä ikinä sitten onkin, se saa aina pienen ajan päästä nostettua jonkun ongelman ylitse muiden ja sitten se alkaa valtaamaan alaa ja lopulta kasvaa kerrostalon kokoiseksi ongelmaksi. Miksi joku ongelma on sitten niin suuri jollekin... no koska se on hänen oma isoin ongelmansa.

Toisilla on hirmuisen suuri ongelma kun takapuoli on tietyn levyinen tai tissit liian pienet tai suuret.... Se on niin suuri ongelma että sen eteen ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa ja jopa hinnalla millä hyvänsä. Ulkopuolisesta se näyttää tyhmältä mutta se on oikeasti todella iso ongelma juuri tälle ihmiselle. Sitten on esim yh-äiti kahden lapsen kanssa ja raha on tiukilla... Se on tiukilla mutta elämästä sillä rahamäärällä juuri selviää... Siitä kasvaa kuitenkin ylitsepääsemätön ongelma ja seinät kaatuilevat päälle vaikka tilanne ei oikeasti ole paha eikä uhkaava... Se nyt on sen äidin pahin ongelma ja se on silloin valtava. Sitten tulee perhe jossa lapsi sairastuu ehkä jopa parantumattomaan sairauteen ja toki se on perheelle katastrofi. Kaikki persauksen levenemiset ja rahatilanteen pienuudet surkastuvat ja isoin ongelma valtaa korkeimman korokkeen ja jopa lähisuku saa sen saman mörön omaksi ykkösekseen.... En tiedä saako ideasta tolkkua mutta MIKSI ihmisellä pitää aina olla joku ongelma. Jos ei ole isoa tarjolla tai edes tuttavilla ei ole isoja ongelmia tarjolla niin sitten aletaan luomaan niitä vaikka tyhjästä.

Olkoon alkanut viikko ongelmaton ja mukava.....

Olen kärkäs, olen turhan neuvovainen ja tuppaan olemaan aika hanakasti oikeassa. Olen liikaa äänessä ja yritän olla liikaa muiden kanssa puheissa. Pyrin saamaan muut hyvälle tuulelle, mutta ne pitävätkin minua idioottina.

Tyhmä en toivottavasti ole ja siksi mietinkin jatkuvasti miten olla parempi ihminen. Mieheni on uskomaton. Hän avaa suunsa ja saa kaikki ihmiset lapsista vanhuksiin rakastumaan itseensä ja sitä ei pysty ketään kiistämään. Miten helvatissa hän sen tekee?? Joillakin se on vaan sisäsyntyistä ja jotkut muut saa sammakkosuun, mistä tuppaa tulemaan jos jotakin rupikonnaa ulos.

Tänään kuitenkin tein suuren oivalluksen yhden asian suhteen. Jos haluaa olla edes siedetty persoona, kannattaa puhua niin, että yksinkertaisempikin keskustelukumppani tuntee itsensä tasa-arvoiseksi keskustelussa ja että ei ainakaan tyhmäksi. Tämän arvokkaan oppitunnin antoi eräs vanhempi työntekijä uudessa firmassa missä olen töissä. Olen jo muutaman päivän joutunut viettämään taukojani niin että hän on ainut taukohuoneessa samaan aikaan ja tietysti muutaman sanan olen kohteliaasti yrittänyt vaihtaa. Vaan sanonpa mitä tahansa, niin saan aina suuni avattuani hakata henkisesti päätä seinään koska tunnen itseni ihan teini-idiootiksi joka ei ymmärrä yhtään mitään eika osaa minkäänmoisesti käyttää kommunikoinnin välineitä. Hän vaan saa minut tuntemaan itseni niin kovin tyhmäksi ja vieläpä niin eleettömästi. Otan oikein projektiksi jotta saan selvyyden mikä siinä olemuksessa sen aiheuttaa, mutta menen suorastaan lukkoon jo kun näen tämän persoonan.

Hän saa minut vajoamaan sinne lapsuuden ja teini-iän väliseen itsetunnottomaan maailmaan. Ikäähän minulla on (HUI SENTÄÄN) pari vuotta vajaa 30. Oikeasti hän ei sano mitään sellaista vaan se elehdintä, katsekontaktin välttäminen, huomiotta jättäminen, selän kääntäminen ja eniten ehkä se että puhuu iloisesti "tuttaville" mutta minulle puhuu puoleen ääneen.

Uuden työpaikan muutkin suhteet ovat kuralla, mutta ne ovat siellä keskenäänkin huonoja. Joudun taistelemaan tauoistani koska kukaan ei minua meinaa tauottaa enkä syytä... Työtehtäväni on AIVAN PERSEESTÄ verrattuna niihin vapaanpiin hommiin. Joudun kuitenkin joskus käymään syömässä ja pissalla ja näin ollen on pakko saada joku auttamaan. Eilen jouduin laittamaan lapun kaulaan kun ei kukaan ottanut kuuleviin korviinsa aneluitani. Kirjoitin että "haluaisin päästä ruokatunnille". Onneksi sitten pääsinkin mutta minut vapauttanut tytsy oli kyllä taasen niin hapan että oksat pois. Olen kiittänyt ja kumartanut ja kiittänyt työpäivän jälkeen uudelleen ja yrittänyt olla niin avulias muille kuin vaan on mahdollista ajan puitteissa. Helvatti että tollaseen kanamaailmaan on vaikea mennä sisään kun nokkimajärjestys on ennestäänkin sekaisin.

Olen parempi ihminen joka ikinen kerta kun keksin miten voin itseäni parantaa... Vielä parempi olisi jos vielä muistaisin nämä asiat kun tilanteet tulevat eteen. Vaikeinta minulle on se että kerron paljon itsestäni. Kerron ihan liikaa itsestäni vaikka olen päättänyt että en kerro kenellekään mitään. Kohta huomaan taas pölpöttäväni jotain asiaa sellaiselle kelle se ei kuulu. Tämä on jo melkeen sairauden luokkaa.... Onhan se totta että elämäni on melkoista myllerrystä ja minulla on paljon sellaisa asioita joista pitäisi päästä puhumaan jonkun kanssa, vaan en raaski kavereitani tai heidän korviaan siihen tuhlata joten menen patapää puhelemaan vieraiden kanssa....

Huomenna yritän taas kovemmin!! :)

Jaahas... Jostain se on aloitettava niin aloitetaan sitten tästä lapsettomuudesta. Häät oli ja meni ja miehen kanssa oltiin päätetty että naimisiin ja sitten samoihin aikoihin ehkäisy pois ja TÄDÄÄÄÄÄ meistä tulee perhe! "Sä sano uuuuu, mä sanoo aaaaa... ja siitä tuli vauva" HAAAHAAA! Joku väitti minua pessimistiksi mutta tässä asiassa olin ihan varma että se onnistuu heti tai ainakin parin kk sisällä koska koko suku on helposti sikiävää. Olin siis hyvin positiivisilla mielin ja heti jäikin kuukautiset tulematta, mutta olikin vaan kroppa sekaisin vielä hormonaalisista ehkäisyistä... Sitten meni kuukausi, toinen kolmas, kymmenes kohta meni vuosi ja sitten puolitoista.

Niin on löytynyt kohdusta myoomaa joka ei sitten siellä enää operaatiossa ollutkaan. On bongailtu ovulaatioita joka samperin kuukausi ja käytetty kevyitä lääkkeitäkin, mutta eipä auta. Nyt on edessä se pelottava hetki kun pitäisi oikeasti sitten lähteä hoitoihin. Tutkimukset on hutkittu jo ennen kesää ja molemmilla koneistot on toimintakunnossa. 

Tunnen olevani jossain välitilassa... Olen lapsettomuudesta kärsivä, mutta en vielä hoitoja aloittanut. En oikeen kuulu mihinkään ja mitään ei ole tehty mutta silti jo ahdistunut että ei se tule koskaan ja ei ne hoidot tehoo kumminkaan. Huomasin jo kuukausia sitten että minussakin alkaa se lapsettoman katkeruus sikiämään vaikka niin vannoin että se ei mene niin. Kuukausi kuukaudelta on pahempi isku aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana tai kuulen että joku on taas raskaana. Telkkari syytää raskaus, synnytys ja lapsenteko-ohjelmia minkä kerkiää, Ikea käynnit saa voimaan pahoin ja kotiin tullessa pääsee yleensä itku.

Nyt olen sentään jo antanut itseni luvan itkeä, mutta ehkä se katkeroittaa minua vielä lisää ja nopeammin.

Tämäkin kierto sai sitten taas tänään alkunsa ja katsotaan ehditäänkö me nyt sitten tähän kiertoon jo aloittamaan jotain (epäilenpä että ei). Tähän kiertoon osuu myös sydämen magneettikuvaus jota on odotettu vähän turhankin monta kuukautta. Ongelmia on siis myös pumpun ja kilpirauhasen kanssa....

Otetaan nyt sittan alkuun vielä työkin, eli aloitin kk sitten 3vuorotyön joten kroppa vetää ihan solmuun tästäkin syystä. Kello 03 herätykset eivät ole ihan mun juttu ja kaikki on ihan sekaisin. Päivävuoro vie koko hemmetin päivän ja iltavuoroihin en oo päässy vielä käsiksi ja tuskin pääsenkään uutena työntekijänä. Uusi raskas fyysinen työ verottaa voimia ja vielä kun sivussa olen yrittäjä ja pyörittelen osittain kahta toimialaa niin onhan tässä hiukka liikaa asiaa yhdelle emännälle.

Toivottavasti tämä valittava ja nirisevä ämmä saa edes joskus tarpeeksi positiivisia asioita kerättyä kasaan niin alkaa aurinko paistaa risukasaankin. Lupaan laittaa yhden kategorian pelkästään hyville uutisille ja sitä selaamalla toivottavasti saan jotain positiivisuutta persoonaani.