Nyt todellakin tarvittaisiin sitä tähtipölyä... Siellä nestemäisen typen seassa hytisevän alkion päällä vois olla hippasen sitä tähtipölyä.

Omaan aika hyvän itsesuojelujärjestelmän. Olen nimittäin ollut äärettömän pessimistinen koko pas homman kanssa. Ei ole ollut minkäänmoisia onnistumishaaveita minkään suhteen koska ei voi onnistua. Miksi tämä onnistuis kun on kerran kaikki ollu reerassa tuolla alhaalla muutoinkin. Tuubat auki, hedelmöittyy näköjään hyvin ja jakautuu täydellisesti. Kiinnittyminen vois olla se meidän ongelma mutta siihenkään ei puututa ennen kun on monta siirtoa taas takana.

Tänään sain ovisplussan testiin ja johan nous toiveet. Olin nimittäin niin varma että menis siirto viikonlopun takia päin kekkulaa että en antanut itseni innostua. Nyt kun se on varmaa että tälle viikolle yritetään siirtoa niin johan olen sekaisin :D Tänään ultraan jotta nähdään onko limakalvo tarpeeks paksu ja onko kaik muu kunnossa... PIDÄN ITSELLENI PEUKKUJA!!! Puhaltakaa sitä tähtipölyä tänne jos sitä jollakulla on jossain tallessa!!!

Ei mitään uutta auringon alla... Ajattlin vaan taas avautua ihmismielen hölmöydestä.

Olen siis edellisen hoitokierroksen jäljiltä todella "puhki" kropaltani. Tiesin että tähän väliin tulee yksi tai useampi välikierto ja olin äärettömän helpottunut. Päätin että en laske mitään ovulaatioita tai muutakaan... Sehän on jo käytännössä ihan idioottimaisen turhaa jos ei kerran ivf tuo tulosta niin ei nyt luomukiertojenkaan kanssa kannata hötkyillä minkään vertaa (toki tiedän että ihmeitä tapahtuu)

Nooooh.... Meni hyvin alkukierto... Alkoi jopa vanhat halut jostain naftaliinista nostaa päätään mikä oli iloinen yllätys. Hienosti mentiin ovulaatio ajan ylikin ilman mitään ressailuja tai kyttäilyjä. Nyt kuitenkin kun on viimeinen muutama päivä ennen mensuja niin johan alkaa se saakelin Toivo-peikko nostaa päätään. MIKSI IHMEESSÄ!!! Mä annoin sille porttikiellon jo tähän kiertoon... Tää on välikierto eikä mitään mahiksia paksuuntumiselle niin miksi ihmeessä se tulee sekottamaan mun nuppia???

Niin kuule se nosti päätään kun ensin alkoi oudot kivut kohdun seutuvilla.... Lisää tuulta alleen sai kun viikko ennen mensujen laskettua aikaa tuli päivän verran tuhrua.... Ja niin se saa edelleen lisää tuulta alleen kun on alkanut joku väärään aikaan ilmaantunut limaneritys.... Mahakin vetäs sitten ruikulille.... Tissit ei oo tullu ollenkaan paikalle tässä kierrossa niinku normaalisti tulee ennen mensuja...

Että näin se ihmisen tyhmä pää taas nostaa toiveitaan toivottomuuden keskellä... Kattellaan taas sunnuntaina sitten kun pudotaan pilvilinnoista kerien mutalätäkköön...

Aamusella oli vähän sellanen itkuinen kämyinen olo... Päätin painua nukkumaan kun se yleensä aina auttaa... ei se auttanu

Miksi miksi ja miksi? Miks mun pitää olla näin rikki?

youtu.be/FfoDyY25roM

Miksi sen pitää olla niin pakkomielteistä? Miksi kaikkien pitää saada lapsi? Miksi siitä saa pakkomielteen vaikka ei sitä lasta tarvitse? Miksei osaa vaan luopua unelmasta ja elää elämäänsä? Mihin sitä elämän suuntaisin? Mikä on uusi elämän tarkoitus? Mistä tiedän että se ei myöhemmin kaduta ettei kaikkea tehtykään? Pitääkö kuitenkin jaksaa vielä muutama vuosi??

En mä tarvii muiden ymmärrystä tälle asialle. En osaa kaivata ketään jolle tätä itkisin... Ei kenenkään tarvii nähdä näin hajoitettua ihmistä... Eikä kukaan ymmärtäisi että näin voi hajota asiasta joka on vielä täysin mahdollinen tulevaisuudessa... sä oot vasta niin nuori... ei tuo ole luultavasti lopullista...

Kun serkkuni yllättäen kuoli 30v iässä mietin hänen vaimonsa elämän traagista käännettä kun vauvakin oli vielä ihan pieni. Elämä oli parhaassa kohdassa kun se loppui... Se oli niin kamala asia että ei surkea lapsettomuuteni ollut kuin kärpäsen paskakasa siinä vieressä... Nyt kuitenkin olen jo pitkään miettinyt että hänen suruprosessinsa lähti siitä eteenpäin ja menetettyä miestä ei saa takaisin. Suru kulkee mukana koko elämän, mutta se ei kahlitse tulevaisuutta vaan antaa mahdollisuuden jatkaa. Hänkin jatkoi matkaansa ja elää taas onnellisesti parisuhteessa lapsiperheen arkea. (ei taatusti vailla murhetta ja surua, mutta eteenpäin)

Mitäs lapseton tekee? Se on edelleen siinä samassa pisteessä vailla mahdollisuutta siirtyä eteenpäin. Siinä jökötät ruudussasi ja odotat että kaikki osuu nappiin ja saat plussan. Pääset vihdoin liikkumaan! Ei ole mitään suruprosessia mitä voisi käydä, koska on mahdollisuus saada lapsi. Kun ei se tie katkea hoidoissa niin se on vaan jatkettava eteenpäin kunnes katko tulee... ja siihen menee aikaa...

On hetki jolloin päättää että nyt minä otan oman elämäni haltuun ja lähden tekemään jotain tavoitteellista kun ei se lapsi sieltä ehkä tulekaan. Alan oman elämäni herraksi. No mitäs minä alan tekemään? Vaihdanko työpaikan paskahommasta jonka olitin "kunnes jään äippälomalle"? Vakkaripaikka työyhteisössä joka voi äärettömän pahoin... Otahan vaan askel eteenpäin ja kusessa olet! No mites se matikka fyssa kemia mitä piti alkaa opiskelemaan josko joskus lähtis kokeilemaan oikeesti sitä eläinlääkistä? No mikäs siinä... tässähän se sivussa menee masennusten aallokossa sutiessa... Mites se ulkomaille muutto kun ajateltiin lasten syntymän jälkeen lähteä muutamaksi vuodeksi ja sitten taas takas ennen kun menevät kouluun? Laitetaanko unelmatalomme myyntiin kun se on kuitenkin liian iso meille kahdelle??

Täytyy sanoa että mä oon niin turta että en saisi mitään noista hommista edes alulle ajatuksissani! Täällä minä könyän masennuksenpartaalla tyhjässä torpassa osaamatta tehdä mitään. Woi Lahna.... Miten tässä elämässä nyt näin kävi? Nyt joku pelastaja jostain..... kiskokaa mun saappaat mudasta niin päästään eteenpäin.

Tämä kuva ei ole kuva vauvamahasta!!

Tämä kuva on näyte siitä miltä mahani näytti punktion jälkeen parin päivän päästä... En tiedä näkeekö kukaan sitä sen kummoisempana, mutta sanotaan näin että minulla ei ole moista pömppistä ihan normaalisti tollaiviissii... Ja maha ei ollut sisäänvedettävissä millään mittakaavalla... Kyseinen turvotus lähti vasta viikko alkionsiirron jälkeen laskemaan. Nyt taas näkyvissä ihan oma normi mahamakkara :) 

Tämän kuvan laitoin ihan vaan vertailukohdaksi jos vaikka onnistun paksuksi tulemaan niin millä kuulla sitä näyttää sitten tuolta samalta...

Sitten siihen roskishaamuun :D Tänään on se 11.11.11 ja lupasin testata vaikka ei siinä mitään näkyisi vielä kun on vasta pp9 menossa... Vaan sain roskishaamun varjon.... Olen näitä samoja testejä käyttänyt aina ja iankaikkisesti eikä koskaan ole mitään viivanpaikkaa tai aamun jarrutusjälkeäkään näkynyt. Tänään sain kuitenkin näkyviin roskishaamun varjon. Yritin sitä ikuistaa kameralla talteen vaan aika laihoin menetelmin. Mulla on sentään melkojäreä 50D kamera johon on putkea jokalähtöön ja siltikin kuvanlaatu moisesta pienestä paperiliuskasta on aika huono.

Olen kuitenkin niin riemuissani että 11.11.11 tuotti minulle edes moisen yllätyksen. Sunnuntaina katsotaan onko se oikeasti ollut haamu vai pelkkä onnenkantamoinen päivämäärän kunniaksi. Miehelle en uskaltanut vielä edes mainita asiasta koska turhaa toivoa vaan herättelisi. Hän saa kuulla asiasta sunnuntaina jos jotain iloista kerrottavaa silloin on...

Vielä perään tämä roskishaamun kuvantamisyrityksen surkea tulema

Edelleen on järkyttävä turvotus! Nyt sentään alkaa vähän ummetus helpottaa...

Otin jopa kuvan jäätävästä mahastani ihan vaan tulevia aikoja ajatellen.... Voin sitten verrata monennellako kuukaudella olen samoissa mitoissa.

Luget eivät anna mitään oireita! Ei normaalia lämmönnousua, ei pahaa oloa... ei tissituntemuksia vaikka annostukset on ihan hirveät. Normisti kolmasosan annostuksella tulee ihan selkeät oireet... tai sitten vaan on tottunut tämän hormonipumppauksen aikana sietämään niin järkkyä määrää oireita että niitä ei enää huomaa. (olen mielestäni ollut melkoisen oireeton)

Nyt sitten pitäisi vaan odottaa ja odottaa... Kymmenisen päivää niin pääsis testaamaan... En tiedä odotanko enemmän ihmettä että olisin raskaana vai kenties sitä lugejen lopettamista joka antaisi vihdoin kropalle luvan palata normaaliin olotilaan... Sanotaan näin että molempi paremi joten hyvillä mielin mennään.

Jep jep! Kyllä vain!! Niitä oli eilen vielä ainakin 8kpl hedelmöittyneinä! Kymmenestä hedelmöittyi 8!!!

Solubiologi sanoi 10 solun saaliista että viisi oli normaaleja hyvän näköisiä soluja. Sitten oli loput hiukkasen pienempikokoisia mutta joku niistäkin saattaisi osoittautua käyttökelpoiseksi... HUHHUH!! JOKUNEN!!!

Ultrassa folleja löytyi yhdeksän... Harvemmin tuntuu käyvän niin että saadaan edes sen vertaa soluja kun mitä on ollut folleja kasvamassa. Me saatiin periaatteessa yksi ylimääräinenkin... Joskin se on varmaan ollut joku kitukasvuinen pallura, mikä on vaan varmuuden vuoksi tyhjätty ja tullut solu mukaan.

Nyt sitten jännäämään... Mies oli taas ihan sitä mieltä että tää hommahan on nyt sitten ratkaistu kun eikö se ollut mun munimisesta kiinni koko lapsettomuus... Ei ollenkaan ymmärtänyt että olen ovuloinut kuitenkin joka armas kuukausi ja ilmeisesti ihan oikeilla ja hyvillä munasoluilla....

Nyt siis minun maalikkojärkeilyni mukaan ongelmavaihtoehtoja on munajohtimien toiminta vaikka ovatkin todistetusti auki. Siittiöiden uintihalukkuus vaikka ovatkin normaalisti liikkuvia... Sitten tulee ne tylsemmät vaihtoehdot eli kiinnittymisongelmat tai se että ne solut lopettavat jakaantumisensa, eivät kenties kuoriudu yms yms yms.

Niihin ei toivottavasti tarvitse minun alkaa paneutumaan vaan paksuunnumme heti ensimmäisestä kierrosta tuoresiirrosta ;)

Toipuminen on ollut operaatiosta uskomattoman helppoa ja kivutonta. Jonkunmoisen mahaongelma olen itselleni kehitellyt. Pakki kiertää ja kehittää ilmaa. Viimeyönä koko suolisto oli liekeissä ja närästi. En tiedä mistä moinen voi johtua mutta oletetaan että tämä kevyt hormonimättö yhdistettynä panadolin hotkimiseen voi olla ehkä syynä? Ehkä olen syönyt vähän päin helvattia? Kenties eilinen tapaaminen närästää vielä.. :D Ei jumankauta että vieläkin pistää vaan ihmettelemään...

Jospa sitä kävisi hakemassa jotain vatsaystävällistä juggea ja keskittyisi vähän tähän syömispuoleen seuraavien päivien aikana niin saattais olo ehkä vähän keventyä.

Nyt on pakko purkautua silläkin uhalla että joku vetää hernemaissipaprikaa nokkaansa niin että kolina käy!

Olin saman pöydän ääressä lapsettomien kanssa. Siis meitä oli muutama siinä keskustelemasta eräästä tavoittellisesta projektista joka koskisi lapsettomuutta. En edes tiedä mistä ihmeestä sitä aloittaisi koko kamaluuden, mutta aloitan nyt jostain nurkasta ja toivottavasti pääsen loppuun asti nopeasti.

Kuka ei kuulu joukkoon? No joukkoon ei kuulu se 2,5v lapsettomuudesta kärsinyt, joka on hoidoissa. Hänellä on nimittäin vielä toivo saada lapsi ja "pitkäaikaislapsettoman" mielestä tietysti tällainen hupakko paksuuntuu minä hetkenä hyvänsä ja on vain hetken viipyvää sakkaa kun patriootit itse ovat pysyviä otuksia.

Otuksia siinä määrin että minun mustuneet mietteeni lapsettomuudesta ja haaveeni sen hyväksymisestä jossain elämänvaiheessa voin vetää vessasta alas. Kun lapsettomuus etenee, näyttää se tappavan ihmisen lähimuistin totaalisesti. Myös empatia saman lajin yksilöihin katoaa. Sain hyvin ykselkoisesti kuulla kuinka järkyttävän hirveän kamalan tuskaisen mustaa on lapsettomuus ja vielä kun ikää on enemmän. Nämä naiset eivät osanneet nähdä yhtään hyväksynnän ja jatkuvuuden pilkahdusta näköpiirissään vaan järsivät lapsettomuuden mustaa mädäntyvää raatoa hampaillaan. Se heille suotakoot, mutta ei sitä, että ei pystytä hyväksymään lapsettoman kastiin sellaisia, jotka ovat "vasta" muutaman vuoden tämän surun kanssa tarponeet.

Näin nämä mustasieluiset katkeruuden mustat aukot lähinnä lapsellisina minäminä-hahmoina. Heillä on toki oikeus olla katkeria ja siksi tällaiset porukat kerääntyvät yhteen että myötäelämistä tapahtuisi. Nyt kuitenkin tuntui siltä että ne vetivät omaan kuiluunsa myös kaikki ne jotka olivat hiemen enemmän lohtua hakemassa. Kuvittelin pienessä lapsellisessa mielessäni että tapaisin lämpimämmin ja empaattisemmin ehkä jopa ohjaavasti suhtautuviin vanhempiin rouvashenkilöihin. Sellaisiin jotka hakevat iloista seuraa toisiltaan ja jakaisivat edes jossain suhteessa myös iloja keskenään. Pyh... löysin vain raatelevia piharakkeja jotka yrittivät olla senverran korrekteja että toinen ei pysty heti käymään päälle ja puremaan.

En minäkään mitään lässytyskerhoa kaipaa. En halua että kukaan päätä silittää ja sanoo että kyllä se siitä... onnistutte varmasti... Mutta en helvetissä halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka omalla olemassaolollaan saavat kaikki muut voimaan pahoin. He olivat saaneet jotenkin ympäristöltään tai tiseltään oikeutuksen olla vain oman napansa ympärillä räkien kaikkien muiden silmille. En tiedä osaavatko he imeä oman hirviönsä sisään arkielämässä vai oliko tämä pöytäseurue vaan liian provosoiva.

Yhtäkaikki.. Olen onnellisesti lapsettomuuteni alkutaipaleella ja näen vielä kun aurinko nousee tai kun se tulee pilven takaa näkyviin. Toisinaan on vähän paskempaa keliä ilmassa, mutta en ole antanut itselleni vielä lupaa painua sinne helvetin synkimpiin syövereihin vaan yritän edes pysyä pyöristymättömän vatsani kanssa pinnalla.

Olen melko varma että en osallistu kyseiseen aktiviteettiin enää ehkä koskaan...

Mä en sittenkään oo vielä ehkä ihan maho. Tänään oli ekan VIF:än ensimmäinen ultra ja siellä oli........ YHDEKSÄN SOLUA!!! Tai siis yhdeksän mahdollista potentiaalista solua!!!

Mä olin niin elänyt toiveissa että siellä olisi se ehkä kymmenen solua, mutta pelko oli se mihin lääkäri yritti minua valmistella että hyvä on jos jokunen sieltä tulisi. Sanotaanko näin että oli lääkärilläkin leveä hymy kun totesi ensimmäisestä kolme ja toisesta kuusi!

Hiukkasen on tuntemuksia varsinkin vasemmalla. Tämä kuuden satsi ilmoitteli olemisestaan jo lauantaina ensimmäisen kerran sulkapalloa pelatessa mutta muuttuu kokoajan pinkeämmäksi. Vielä olis aika monta päivää kärsittävänä ennen punktiota. Miten ihmeessä ne muut selviää niiden isompien saaliidensa kanssa?

Vielä ensimmäisen ultran jälkeen ei pystytty sanomaan koska on punktio mutta oma uskomukseni on että se on maanantaina jo... (toivon työvuorojen vuoksi että olis... maanantaina on nimittäin 02 00 työvuoro... Eli herätys yhdeltä yöllä...)

Himpura että voi yksi asia saada ihmisen pään ihan sekaisin. Olen jo suoraan päässäni paksuna. Olen siis ihan varma taas että nyt tää onnistuu heti ekasta kerrasta. Mietin jo tänään töissä että eihän tässä ole hoidoissa oltu kun vasta puolitoista vuotta. Kyllä se aika on mennyt nopeasti... Totesin että mehän ollaan päästy tosi helpolla tässä... Ja jos joku tulee kysymään jotain lapsesta ja sen tekemisestä niin kehtaanko edes sanoa että 2,5v meni tekemiseen... eihän se ole aika eikä mikään...

Mietin koska työkavereille voi alkaa myöntämään että on paksuna... Mihin osuu viikko 12. Milloin olisi laskettu aika ja mitä menen ostamaan ensimmäisenä asiaan liittyen... HUHHUH!! Siis multa nähtiin ultrassa vasta ekat solut... Vielä on ihan hippasen matkaa edes punktioon saatikka siirtoon ja testiin!

Niin se positiivinen elämänasenne sieltä vaan hyökkii... Siis se minkä takia joskus tämän blogin laitoin pystyyn... että positiivisuutta oppisin... No nyt on opittu. Pieni oljenkorrenpalanenkin mikä viittaisi lapsen saamiseen ja tämän lapsettomuuspaskan loppumiseen aiheuttaa minussa valtavan tarrautumistarpeen ja alan rakentamaan välittömästi vaaleanpunaisia isoja ja pöyhkeitä pilvilinnoja haaveideni majoiksi.

Onneksi se perus pessimisti sentään taustalta rääkyy ja muistuttaa että kohta pilvet hajaantuu ja niin mennään taas nenilleen maahan ja lähdetään kohti uusia epäonnistumisia.

Usein sitä kuulee tuttujen ja tuntemattomien suusta sitä että pitää olla positiivinen... ja että kai elämä potkii kun kaikkeen suhtautuu aina niin negatiivisesti...

Olen ennenkin pohtinut sitä, että ei ole lapsettomuudesta kärsivää positiivisempaa ilmentymää olemassakaan... Joka helvetin kuukausi negatiivisinkin lapseton on täysin varma raskautumisestaan ja elättelee vaaleanpunaisia unelmiaan ja puhaltelee pilvilinnoja vaan pudotakseen alas ja todetakseen menneensä taas siihen samaan halpaan.

Nyt kun tämä IVF on tulossa... Lääkäri on sanonut että emme ole samalla viivalla kuin muut solujen muodostumisen suhteen ja olemme iloisia jos saamme sieltä MUUTAMAN solun. Minä umpipessimisti/realisti silti jotenkin päässäni haaveilen että ainakin 8 solua sieltä tulee ja viisi hedelmöittyy ja saadaan pariin passiin pakastettuakin... HALOOO  se lääkäri sanoi että ollaan iloisia jos saadaan edes muutama!!

Luen foorumeilla juttuja ivf hoidossa olleiden saaliista ja onnistumisista... Tietysti myös epäonnistumisista, ja minähän en sitten osaa yhtään ajatella että olisin niiden epäonnistujien joukossa? Miten ihmeessä?? Olen täysin päässäni asennoitunut siihen että soluja tulee ja tarpeeksi. Ne hedelmöittyy ja sitten tapahtuu ihme ja olen raskaana. Miten voinkaan olla näin tyhmä että elätän moista toivetta jon nyt. Vielä on viiiiiiiiiiikkoja ennen kun päästään sinne asti. Pettymys tulee taas olemaan erittäin rankka.

Surkuttelen niiden tuuria jotka saa vain sen yhden tai kolme solua ja niitäkään ei sitten saada siirtoon asti. Se on niin kovin etäinen ajatus että itselle voisi muutaman viikon päästä tulla sama tieto naamalle. Toisaalta on kyllä kaukainen sekin ajatus että pitäisi jotain neuvola-aikaa varata joskus.

Taas olin jutuissa sen yhden kaverin kanssa jonka kanssa piti raskautua samaan aikaan. Hänen lapsensa nyt vaan on jo reilu 2v Kun totesin että keväällä tulee se kolme vuotta yritystä täyteen hän oli ihan kauhuissaan että joko siitä on niin julmetun kauan.... NIINPÄ!!! siitä on niin helvatin kauan.....

Oli se aika kun oli kiire paksuuntua että saa äippärahat vuoden 2008 verotuksen mukaan... Oli se aika kun kitkutti omassa firmassa jotta saa väännettyä raskauduttua niin paljon töitä että äippäraha olis edes siedettävä... Oli se aika kun piti todeta että ei työt riitä ja on mentävä ulkopuoliselle hommiin, mutta KEHTAANKO kun jään samantein äitiyslomalle sitten...... Nooooooh... nyt on se aika kun pitäisi pyytää palkankorotusta ja ensimmäistä ikälisää samaisesta firmasta kun on sen verran pitkään jo oltu hommissa. Oli se aika kun kävin lääkärissä tarkistuttamassa sydäntäni, josko se kestäisi raskauden tuomat haasteet ettei sitten tule yllätyksenä ensimmäisellä neuvolakäynnillä.. Nyt on se aika kun olen 3v juossut tyksissä pumppuani tarkistuttelemassa ja lääkäri toteaa aina joka tarkastuksen jälkeen että estettä raskautumiselle ei ole... (joo kiva kuulla... helvetin kiva) Huomenna taas pitäisi mennä tutkimuksiin...

Tuli se aika kun pitäisi kakkosauto hankkia perheeseen... Oli aika jolloin lykättiin kakkosauton hankkimista kun hommataan sitten farmari.... Oli itseasiassa aika joskus parivuotta sitten kun isäntä oli ostamassa farmaria kun sellanen kohta kuitenkin tarvittaisiin.... Päädyttiin sedaniin kuitenkin... Nyt on pakko hankki kakkosauto mutta katsotaankin avoautoja... Mitä helvettiä me takapenkeillä tehdään??

Pieniä asioita jotka on kuitenkin sellaista pientä luopumista ja periksi antamista. Eilen taas pohdittiin miehen kanssa kuinka hyvä talo me löydettiin... Vaikka on pieni, mutta kuitenkin keskustan tuntumassa ja juuri sopiva meille KAHDELLE!! Jos olis ollu vähänkään isompi niin olis ehkä ollut liian kolkko... Nyt ei sentään eksytä ihan täysin vaikka talossa onkin... ööö.... 5-6h + keittiö... Tässä me  kuitenkin sitten asutaan kahdestaan... onpahan tilaa... Olis ollu tilaa kyllä muutamalle lapsellekin...

Äitini osti meille nelisen vuotta sitten aivan ihanat vanhat cresentin nahkajousilla varustetut peltivaunut. Siellä ne odottaa äidin kellarissa... Nukkeja ja pehmoleluja niissä on sisällä... Onneksi äiti oli senverran fiksu että ei antanut niitä tuttavalle lainaan kun tuttu sai lapsen... Kuulin että se oli äidiltä saanut vaunut ja hermostuin jo että reilua antaa niitä kun ensin saan ne lahjaksi... Onneksi oli antanut ne omat vaununsa. Pakko jotain "toivoa ylläpitävää" edes säästää...

Sivuvintti on täynnä miehen vanhoja leluja, vauvapeittoja, pehmoleluja ja muuta ryönää. Äidiltä lämpöpussukka yms ryönää samassa kasassa.

VOI KUN MÄ NIIN TOIVON ETTÄ MÄ JOSKUS VIELÄ SAAN NE KÄYTTÖÖN!

Niin toivon että vierashuone muuttuu lastenhuoneeksi... Niin toivon että ruokahuone muuttuu meidän makuuhuoneeksi kun ylös saadaan toinenkin asukki... Niin toivon että avoauto pitää vaihtaa farmariin... Niin toivon että varastoon täytyy tehdä vaununsäilytysnurkka...  Mä niin toivon että lääkekaappi pitää vaihtaa keittiöstä vessaan.... Mä niin toivon että lasihyllyt pitää vaihtaa puisiin... Mä niin toivon että ulkoallas pitää aidata... mä niin toivon että koko piha pitää aidata... Mä niin toivon että saisin vihdoin ilmoittaa työnantajalle että ensikesän jälkeen jään vähän pidemmälle paussille.... VIHDOIN!!!!

Alko jo työmaallakin olemaan parempi fiilis... Vähän paremmin heräsin 03.00 tänään ja työpäivä vierähti vauhdikkaammin. Ei tuntunut ollenkaan pahalta nähdä tätä tärpin saanutta tyttöä vaan oikeestaan ihan hauska seurailla ja miettiä kuinka paljon hän miettii omaa raskauttaan ja kuulemma ihan jatkuvaa pahoinvointiaan... :D Että jos minä mietin 99% ajasta tulevia hoitoja ja lapsettomuutta yleensä niin hän kyllä miettii nyt 100% ajasta omaa tulevaisuuttaan ja sitä miten kertoa kellekin ja kuka jo arvaa ja miten saa housut huomenna mahtumaan kiinni... Oikeestaan tosi hauska tietää moinen salaisuus...

2+ keskusteluissa oli puhetta miten kukakin selviää lapsettomuudestaan ja mistä saa voimaa... Yksi kirjoitus oli osuva omalle kohdalle missä pohdittiin liikunnan tuomaa kunnioitusta tai arvostusta omaa kroppaansa kohtaan. Itse satun vihaamaan omaa kroppaani ihan vietävästi. Selvennettäkööt että olen siis ihan jees tyytyväinen siihen miltä se näyttää... Tai sanotaan että en ole vihoissani korpalle sen ulkonäön suhteen vaan sen toiminnallisuuden takia.

Olen huonoryhtinen... Minulla on pientä skolioosia alaselässä ja se kipuilee... Omaan liian löysät nivelsiteet joten saan pelätä polvien, nilkkojen ja olkapäiden sijaltamenoa alvariinsa. Pumppuni on täysin remppakunnossa, ja lääkäri ei osaa sanoa mistä ne kymmenet tuhannet rytmihäiriöt vuorokaudessa johtuvat. Hoitoa ei ole... Minua harmittaa kilpirauhasen vajaatoiminta joka vielä 10v hoidon jälkeenkin joskus pääsee vähän sivuraiteilleen ja aiheuttaa hiustenlähdöstä hikoilun kautta unisuuteen kaikki oireet. Nyt sitten veilä kun kuulin että munasarjani ovat finaalissa niin johan sapettaa.... Listaan pitäisi vielä lisätä seksihaluttomuus (joka on ollut ihan aina) ja limakalvo ongelmat yms yms yms.

Päätin luvata sen mitä olen jo KAUAN halunnut tehdä... tai siis luvata.... Eli Tästä päivästä lähtien lupaan harrastaa liikuntaa neljästi viikossa niin että olen hengästynyt 30min yhteen mittaan... Oli se sitten mitä tahansa liikuntaa... Minulla ei nuo sykerajahommat oikeen toimi kun pumppu piiputtaa pariinsataan heti jos ottaa muutaman juoksuaskeleen ja ripeässä kävelyssä syke 170 (eli normaali ihminen saa juosta jo aika hyvää vauhtia jotta sen sykkeen saa) Nyt siis hengästymistä 30min yhtäsoittoon niin olen tyytyväinen... Tämä pakkohoito alkaa siis tänään ja tästä viikosta ja jatkuu aina jouluun asti...

Päätin että tämä projekti on nyt mun elämässä nro 1. ja syrjäyttää täysin lapsettomuuden! Lupaan raportoida blogiin aiheesta säännöllisesti ja jouluna teen yhteenvedon mitä on tapahtunut...

Uskon että tämä auttaa minua ja kroppaani koska löysät nivelsiteet pystyy "paikkaamaan" hyvällä lihaskunnolla... niinkuin tuon selän skolioosin ja sen huonon ryhdinkin... Pumppu pitäis vahvistua kun sitä kiduttaa (väittää tohtori, joskin hiean ristiriidassa itsensä kanssa) Kilpirauhaseen tuskin apua saatikka munasarjojen hiipumiseen tai seksihalukkuuteen, mutta aina kannattaa yrittää...

Mikä mahtaa olla? En ota ollenkaan raskaasti kuukautisia tällä kertaa?? Ei ole mitään vauvakuumeilua... ei ole menettämisen tuskaa... ei ole mitään muutakaan alakukoa aiheesta? Kerrassaan outoa... Mä oon ihan jees tän asian kanssa? Koska mahto olla viimeksi tällanen olo kp2? Veikkaan että se on tää suunnittelukäynnin odottelu kun pistää näin positiiviseksi ihmisen....

Oli ihan pakko vaihtaa uus blogin nimi. Tämä irrallinen lausahdus tuli vastaan rado Aallolta. Se vaan iski... Sen käänteispessimistinen sisältö ilman optimismin hiventäkään antaa vaan niin hyvin mielen ja ehkä jopa luo vähän positiivisuutta yrltiörealisteille.

Ensimmäinen rakas sananlasku oli: Ensimmäinen lintu madon nappaa, mutta toinen hiiri saa juuston.. Sen jälkeen tuli juurikin tuo: Optimisti on väärin informoitu pessimisti. Nyt on pakko ottaa omaksi tuo hirvee riski onnistua. Se sitäpaitsi sopii tosi moneen kohtaan.

Itselle se tietysti on nyt tärkeä ohjenuora kun sinne ivf hoitoihin mennään. Tarkkoja prosentteja en tiedä mutta yleensä se on siinä 30-40% mahdollisuus onnistua... Se on oikeesti hirvee riski jos se olis esim leikkauksen epäonnistumisriski.... Näin pitkän lapsettomuuden jälkeen se jopa vähän tuntuu HIRVEELTÄ riskiltä. Loppuisko tää tyhmä elämänvaihe kuin seinään siinä?? Periaatteessa loppuis... (ja korvautuis uusilla joo)

Että näillä taas mennään... Toivottavasti pysyn selväjärkisenä vielä yhden kuukauden että päästään sinne ivf suunnitteluun...

Hah... Tuo viimekertainen kirjoitus uudenvuoden lupauksista :D

Mä en enää valita ja vikise... mua ei satu mihinkään, mua ei vituta mikään yms... HAAAHAAAHAAAAAA! Ei sitä ämmä pääse millään vanhoista tavoistaan eroon. Nielen lauseita ja pidän päätöksen mielessäni koko ajan vaan silti sieltä suusta pääsee aina karkuun niitä asioita jotka nyt sitten taas on pielessä. Tällä viikolla imen niitä vielä enempi takaisin... Josko jo juhannuksena alkaisin olemaan edes vähän parempaa seuraa!!

Otin ns. positiivisen asenteen tähän lapsen tekemiseen.... En lapsettomuuteen, kuten olen tähänasti yrittänyt. Eli nyt saan vapaasti haaveilla, sisustaa lastenhuonetta omassa pienessä mielessäni yms. Eli lietson itselleni vapautuneen vauvakuumeen ja katson josko mentaaliharjoittelu auttaisi saamaan tuloksia aikaan. Toki tulen putoamaan korkeammalta kuin koskaan, mutta jos vaikka hommais kypärän niin ei päähän niin paljoa kolise.

Niinhän ne fiksut ja yltiöpositiiviset ihmiset väittää että täytyy vaan olla positiivinen ja jos jotain haluaa niin sen saa. Eli tämän kevään sana on ASENNE! Se toivottavasti ratkaisee...

Ahkeruuteni on ollut normaalia parempi tämän vuoden puolella mutta hiipumista on huomattavissa.... Johan sentään mennään yhdeksännettä päivää. Paljon on kuitenkin tullut tehtyä ja olen iloinen niistä asioista. Olen onnellisempi... Huomaan toisinaan jopa hymyileväni itsekseni kun on vaan niin hyvä olo...

Hah... mun ei pitänyt luvata mitään... Enkä lupaakaan... vaan yritän.

Olen hiljaa sisimmässäni päättänyt ruveta ahkerammaksi ja viitseliäämmäksi. Olen patalaiska paskakasa enkä saa mitään aikaan. Ei minua häiritse roska ja paska eikä epäsiisteys. Aloitekyky on ihan surkimuksen luokkaa.... Sitten tulee joku kausi ja saan aikaan kuukauden aikana puolen vuoden hommat mutta taas se tyssää. Nyt toivoisin että ei tyssää!

Olen itseasiassa ollut tämän vuoden suorituksiini todella tyytyväinen ja saanut niitä positiivisia fiiliksiä kun olen jotain saanut aikaan. Nyt tavoite on saada joka ikinen päivä joku tällainen arkinen asia tehtyä josta tulee voittajafiilis.

Onpa tässä muutakin tehty... Ennen vuodenvaihdetta jo aloin jättämään hiilareita pois koska tiesin miehen aloittavan karppaamisen vuodenvaihteen jälkeen. No nyt mulla on pehmeä laskeutuminen alla ja ihan hyvin menee. Olen ollut aikoinaan kuukausia karppilinjalla, mutta jotenkin se vaan lipsui takaisin omiin uriinsa takaisin sitten. Sen vaan muistan että pillereitäkin vetäessä meni hormonit ihan solmuun karppailuaikana ja menkat iski kesken kierron yms. Tätä "sekoamista" toivoisin nyt taas josko se olisi avain raskautumiseen. Painon pudotus ei nyt niinkään ole ykkös prioriteetti... vaikkei sekään tietysti pahaksi olisi.

Olen normaalipainoinen, mutta olen hirmuisen pitkä... Tästä syystä painoindeksi on aika villi kohdallani... Itseasiassa jos haluaisin olla normaalipainoni alarajalla niin saisin pudottaa 16 kiloa joka olisi aivan hirmuinen määrä. Muistan kyllä ajan jolloin painoin 10 kiloa vähemmän ja päätin silloin että en koskaan paina tätä enempää... Vaan nyt jos mietin että 10kg otettaisiin pois niin huhhuh :D Ehkä sitä voisi taas kokeilla jossain vaiheessa...

Clomikierto nro 3 meneillään eikä mitään uutta auringon alla... Ennen tämän kuun puoliväliä pitäisi alkaa mensut joten sinne on vielä matkaa. Piinailua siis vaan ja jos tulee punainen yllätys niin ei auta kun soitella sinne tyksin suunnille aikaa sitten hoitoihin. Mikään kovin positiivinen olo ei ole raskautumisen suhteen ja nyt juuri on sellainen väsymis kausi koko asiaan. Ei jaksa..... kiinnostaa kyllä mutta ei jaksa....

Ai niin.... kyllä mä jotain muutakin lupasin... :D Tai siis päätin... En valita!! Heti selvennettäkööt että täällä kyllä aion marista ja marmattaa ihan sydämeni kyllyydestä mutta tänävuonna minua ei satu mihinkään, minua ei vituta mikään eikä minulla ole huono olo (siis en kerro sitä muille) Tiedostan omaavani todella raivostuttavan tavan valittaa ja marista ihan alkurepliikkinäkin jo. Se on äidiltä opittu tapa joka on minulla ollut ihan pienestä asti. Nyt minä siitä pääsen eroon!!

Tästä vuodesta lähtien elämäni on siis positiivisempi ja aikaansaavempi kuin koskaan ennen.

Jaahas... Jostain se on aloitettava niin aloitetaan sitten tästä lapsettomuudesta. Häät oli ja meni ja miehen kanssa oltiin päätetty että naimisiin ja sitten samoihin aikoihin ehkäisy pois ja TÄDÄÄÄÄÄ meistä tulee perhe! "Sä sano uuuuu, mä sanoo aaaaa... ja siitä tuli vauva" HAAAHAAA! Joku väitti minua pessimistiksi mutta tässä asiassa olin ihan varma että se onnistuu heti tai ainakin parin kk sisällä koska koko suku on helposti sikiävää. Olin siis hyvin positiivisilla mielin ja heti jäikin kuukautiset tulematta, mutta olikin vaan kroppa sekaisin vielä hormonaalisista ehkäisyistä... Sitten meni kuukausi, toinen kolmas, kymmenes kohta meni vuosi ja sitten puolitoista.

Niin on löytynyt kohdusta myoomaa joka ei sitten siellä enää operaatiossa ollutkaan. On bongailtu ovulaatioita joka samperin kuukausi ja käytetty kevyitä lääkkeitäkin, mutta eipä auta. Nyt on edessä se pelottava hetki kun pitäisi oikeasti sitten lähteä hoitoihin. Tutkimukset on hutkittu jo ennen kesää ja molemmilla koneistot on toimintakunnossa. 

Tunnen olevani jossain välitilassa... Olen lapsettomuudesta kärsivä, mutta en vielä hoitoja aloittanut. En oikeen kuulu mihinkään ja mitään ei ole tehty mutta silti jo ahdistunut että ei se tule koskaan ja ei ne hoidot tehoo kumminkaan. Huomasin jo kuukausia sitten että minussakin alkaa se lapsettoman katkeruus sikiämään vaikka niin vannoin että se ei mene niin. Kuukausi kuukaudelta on pahempi isku aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana tai kuulen että joku on taas raskaana. Telkkari syytää raskaus, synnytys ja lapsenteko-ohjelmia minkä kerkiää, Ikea käynnit saa voimaan pahoin ja kotiin tullessa pääsee yleensä itku.

Nyt olen sentään jo antanut itseni luvan itkeä, mutta ehkä se katkeroittaa minua vielä lisää ja nopeammin.

Tämäkin kierto sai sitten taas tänään alkunsa ja katsotaan ehditäänkö me nyt sitten tähän kiertoon jo aloittamaan jotain (epäilenpä että ei). Tähän kiertoon osuu myös sydämen magneettikuvaus jota on odotettu vähän turhankin monta kuukautta. Ongelmia on siis myös pumpun ja kilpirauhasen kanssa....

Otetaan nyt sittan alkuun vielä työkin, eli aloitin kk sitten 3vuorotyön joten kroppa vetää ihan solmuun tästäkin syystä. Kello 03 herätykset eivät ole ihan mun juttu ja kaikki on ihan sekaisin. Päivävuoro vie koko hemmetin päivän ja iltavuoroihin en oo päässy vielä käsiksi ja tuskin pääsenkään uutena työntekijänä. Uusi raskas fyysinen työ verottaa voimia ja vielä kun sivussa olen yrittäjä ja pyörittelen osittain kahta toimialaa niin onhan tässä hiukka liikaa asiaa yhdelle emännälle.

Toivottavasti tämä valittava ja nirisevä ämmä saa edes joskus tarpeeksi positiivisia asioita kerättyä kasaan niin alkaa aurinko paistaa risukasaankin. Lupaan laittaa yhden kategorian pelkästään hyville uutisille ja sitä selaamalla toivottavasti saan jotain positiivisuutta persoonaani.